Täti Juoru, kaikkein hyvä tuttu,
täti Juoru kiitää niinkuin viima,
kuihtuneiden huulten ympärillä
liikkuu vielä myöhän syksyn kiima.
"Metsäsian" kapakassa eilen,
mik' on pyhitetty miesten juoda,
suurten urhoin, sanasankarien
jotain suurta maljan luona luoda,
näin ma rakkaan, hyvän, kunnon tädin.
Vierushuonehesta korttipeli
leiskui laiskasti. Hän tuli luoksein,
itsensä hän mulle esitteli.
Kehui runojani taitavasti,
selitti ne syin ja juurin jäärin,
kuivin, puolihurskain kurkku-äänin,
sihahtavin ässin, aivan väärin.
»_Har Ni hört om sista natts skandal,
ack, min vän, just sista natten_...» —
söi ja sanoi, vilkui viinurihin;
pöytään koputin ja lausuin: _vatten!_
Valittelin hälle vilkkahasti,
etten luota arvostelun hiivaan.
Kieron katseen loi hän autuaasti,
laski olalleni käden kiivaan,
jok' on kynttilöineen salaa käynyt
nuorten miesten kirjelaatikoissa,
ahmien vain muiden rakkautta
laihat, luihut sormet hiukan voissa.
Juorupeilin takaa on hän illoin
urkkiellut himmeen lyhdyn valoon
kahden rakastavan askelia,
juossut läähätellen talost' taloon:
»_Har ni hört om sista natts skandal_»
soipi kaupungissa päivän kuoru.
Mutta yli kosteen kadun kaiku vastaa,
öinen kuoru nauraa: juoru, juoru!
13.