Kului vielä kaksi viikkoa. Ivan Iljitsh ei enää noussut sohvaltaan,
jossa hän nyt mieluummin lepäsi kuin vuoteessa. Ja, maaten melkein
koko ajan kasvot seinään päin käännettyinä, koki hän yhä samoja
selittämättömiä kärsimyksiä, miettien yhä samaa ratkaisematonta
ajatustaan. "Mitä tämä on? Onko todella totta, että se on kuolema?"
Ja sisällinen ääni vastasi: "kyllä se on totta". "Mistä syystä nämät
vaivat?" Ja ääni vastasi: "ilman vain, ei mistään syystä". Sen
pitempiä sisällisiä tutkisteluita ei hänellä ollut.
Sairautensa alusta asti, siitä saakka kun Ivan Iljitsh ensi
kerran ajoi lääkäriin, oli hänen elämänsä jakautunut kahteen
vastakkaiseen suuntaan, jotka vuorotellen vaihtelivat: milloin hän
epätoivoisena odotti tuota käsittämätöntä ja kauheaa kuolemaa,
milloin hän täynnänsä toivoa ja harrastusta teki huomioita oman
ruumiinsa toiminnasta, milloin väikkyi hänen silmäinsä edessä pelkkä
munaskuu tai umpisuoli, joka oli ajaksi kieltäytynyt täyttämästä
velvollisuuksiaan, milloin aukeni hänen allaan tuntemattoman kuoleman
hirveä kuilu, josta ei voinut mitenkään pelastua.
Nämät kaksi mielialaa olivat heti taudin alusta asti sekaantuneet
toinen-toiseensa, mutta kuta pitemmälle tauti kehittyi, sitä
arveluttavammiksi ja hurjemmiksi muuttuivat mielihoureet munaskuusta,
ja sitä tosioloisemmaksi kävi lähestyvän kuoleman tunto.
Kannattipa nyt muistella sitä, mikä hän oli ollut kolme kuukautta
takaperin, ja sitä, mikä hän oli nyt -- muistella, kuinka hän
aste-asteelta oli kulkenut myötämäkeen, jotta kaikki toivon
mahdollisuus sitä mukaa murtuisi.
Yksinäisyytensä viime-aikoina, jolloin hän makasi kasvot
sohvanselustaan päin käännettyinä, hämärästi tajuten ympärillään
suurkaupungin kuhinan ja lukuisten tuttavainsa ja omaistensa
olemassaolon, -- tuon yksinäisyyden, jota suurempaa ei voinut
missään olla, ei meren pohjalla eikä maan päällä, sellaisen
hirveän yksinäisyytensä viime-aikoina eli Ivan Iljitsh ainoastaan
menneisyytensä muistoilla. Kuva kuvan perästä tästä menneisyydestä
nousi nyt hänen eteensä. Ne alkoivat aina likeisimmästä ja loppuivat
kaukaisimpaan ajanhetkeen, lapsuudenaikaan, johon ne pysähtyivät.
Jos Ivan Iljitsh sattui ajattelemaan esimerkiksi luumukeittoa, jota
hänelle nykyään tarjottiin syötäväksi, niin muisti hän samalla
lapsuutensa-aikuisia tuoreita, rypistyneitä, ranskalaisia luumuja
ja niiden erikoista makua ja mehevyyttä niitä imeskeltäessä luuhun
asti, ja tämän makumuiston rinnalla kohosi koko sarja muita
senaikuisia muistoja: hänen hoitajattarensa, hänen veljensä, hänen
leikkikalunsa... "Mitäs niistä... se käy liian kipeää", mutisi hän
itsekseen ja siirtyi jälleen ajattelemaan nykyisyyttä, jossa häntä
ensimmäisenä kohtasi nappi sohvanselustassa ja safiaanin poimut.
"Safiaani on kallista, mutta löyhää; siitä oli heillä ollut riitaa
vaimon kanssa. Mutta toisellainen se safiaani oli, ja toisellainen
se riita silloin, kun me kerran revimme isä-ukon salkun ja saimme
kuka-käskiä, mutta mamma -- toi prenikoita". Ja taas pysähtyi kuva
lapsuudenaikaan ja taas koski se kipeää Ivan Iljitshiin, ja hän
koetti karkoittaa kuvat luotaan ja ajatella muita asioita.
Ja samalla hänen sielussaan taas näiden muistojen rinnalla nousivat
toiset kuvasarjat, jotka kertoivat hänen tautinsa kehityskulkua.
Kuta kauvemmas taaksepäin hän muisteli, sitä enemmän näki hän elämää
sielläkin. Enemmän elämän hyvää ja enemmän itse elämää. Mutta
molemmat kuvasarjat sulivat yhteen. Ja hän ajatteli: "niinkuin
kidutukset pahenevat pahenemistaan, niin myös koko elämäkin on
muuttunut muuttumistaan pahempaan päin." Ainoastaan yksi oli ollut
valoisa pilkku siellä takanapäin elämän aamussa, mutta sitten oli
se pikaisesti pimenemistään pimennyt. "Takaisinpäin suhteellisesti
etäisyyksien neliöihin", ajatteli Ivan Iljitsh. Ja hänen mieleensä
johtui luonnontieteellinen esimerkki kivestä, joka lentää alaspäin
avaruudessa kasvavalla nopeudella. Elämä, tuo sarja paisuvia
kärsimyksiä, syöksyy syöksymistään kohti loppua hirveimpään
kärsimykseensä. "Toisin sanoen: se olen minä, joka näin lennän
alaspäin kohti kuolemaa..."
Hän vavahti, liikahti ja tahtoi vastustaa, mutta hän tiesi jo,
että oli mahdotonta vastustaa, ja loi jälleen nuot katsomisesta
väsyneet silmänsä -- joita hänen oli vaikea saada irti siitä, mikä
hänen edessään häämötti -- sohvanselustaan, ja odotti, odotti tuota
hirmuista putoamista, tuota särkymyksensä iskua. "Sitä on mahdoton
vastustaa", jupisi hän itsekseen. "Mutta jospa edes käsittäisi,
miksi se on välttämätön? Vaan sekin on mahdotonta. Sen voisi ehkä
kuitenkin selittää, jos voitaisiin sanoa, etten minä ole elänyt niin,
kuten pitää. Mutta sitähän nyt tietysti on mahdoton tunnustaa",
arvosteli hän itsekseen muistaen elämänsä kaikkea laillisuutta,
säännöllisyyttä ja säädyllisyyttä. "Eihän sellaista voi edes
otaksuakkaan minunlaisestani miehestä!" hymähti hän itsekseen
huulillaan, ikäänkuin joku olisi voinut nähdä tämän hänen hymynsä ja
tulla petetyksi sen kautta. "Ei ole kuin olekkaan selitystä! Mistä
siis kärsimys ja kuolema?"