Myöhään yöllä palasi rouva kotiin. Hän hiipi varpaisillaan miehensä
huoneeseen, mutta tämä kuuli kuitenkin hänen tulonsa, avasi silmänsä
ja -- sulki ne taas kiireesti. Rouva tahtoi lähettää Gerasimin pois
ja jäädä itse istumaan miehensä viereen. Mutta tämä sanoi silmiään
raottaen: -- Ei. Mene itse!
-- Kärsitkö sinä kovin?
-- Samapa se.
-- Ota ooppiumia.
Potilas suostui ja joi. Vaimo poistui. Noin kello 3:een saakka oli
Ivan Iljitsh kiduttavassa horrostilassa. Hänestä tuntui että häntä
koetetaan kipuineen pistää johonkin ahtaaseen, syvään, mustaan
säkkiin ja pujotetaan yhä syvemmälle, mutta ei saada pohjaan asti
työnnetyksi. Ja tämä kauhea toimitus tuottaa hänelle kärsimystä. Hän
pelkää eikä tahdo vajota sinne, hän taistelee vastaan ja koettaa
pelastua. Ja kas: yhtäkkiä ikäänkuin revähtää hän rikki ja syöksyy
alas ja -- herää.
Sama Gerasim istuu yhä hänen vuoteensa jalkopäässä, torkkuen kaikessa
rauhassa ja kärsivällisyydessä, ja potilaan laihtuneet jalat, sukkiin
pistettyinä, lepäävät kohotettuina hänen hartioillaan; sama kynttilä
varjostimineen tuikuttaa hänen vieressään, ja sama katkeamaton kipu
kolottaa hänen ruumiissaan.
-- Mene pois, Gerasim, -- sopertaa sairas.
-- Eikö mitä, kyllä minä tässä istun.
-- Ei tarvitse, mene pois.
Hän antoi jalkansa liuskahtaa alas hartioilta, paneutui kyljelleen
nojautuen kyynäspäätänsä vasten ja tunsi viiltävää sääliä omaa
itseänsä kohtaan. Hän odotti vain sitä, että Gerasim poistuisi
viereiseen huoneeseen heittääkseen hänet rauhaan, mutta ei jaksanut
itseänsä kauvemmin pidättää, vaan raukesi itkemään kuin lapsi.
Hän itki omaa avuttomuuttaan, omaa kauheata yksinäisyyttään, itki
ihmisten julmuutta, Jumalan julmuutta ja Jumalan näkymättömyyttä.
"Minkätähden Sinä kaiken tämän olet tehnyt? Minkätähden olet minut
tänne tuonut? Mistä syystä, mistä syystä niin kauheasti minua
kidutat?"
Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan hän itki sitä, ettei
vastausta ole eikä koskaan tule. Kipu nousi jälleen, mutta hän ei
hievahtanutkaan eikä huutanut hoitajaansa. Hän jupisi itsekseen: "lyö
vielä, lyö vain! Mutta mistä syystä minua lyöt? Mitä minä Sinulle
olen tehnyt, mitä?"
Sitten hän asettui, herkesi ei ainoastaan itkemästä, vaan myös
hengittämästä, ja jännitti huomionsa kokonaan yhteen kohti: aivan
kuin olisi hän kuunnellut ääntä, joka ei puhunut äänteiden avulla,
vaan sielun ääntä, ajatusten kulkua, mikä hänen hengessään nousi.
-- Mitä sinä tahdot? -- oli ensimmäinen selvä, sanoilla ilmaistava
käsite, minkä hän kuuli. -- Mitä tahdot? Mitä tahdot sinä? -- toisti
hän itselleen. -- Mitäkö? -- Sitä ettei tarvitseisi kärsiä. Sitä että
saisi elää! -- kuului vastaus.
Ja hän antautui jälleen niin jännitetyn sisällisen huomionteon
valtaan, ettei edes kivun tunto saanut häntä siitä irtihoukutelluksi.
-- Elää? Kuinka elää? -- kysyi sielun ääni.
-- Niin, elää sillä tavalla kuin minä ennen elin, -- hauskasti ja
hyvästi.
-- Kuinkas hauskasti ja hyvästi sinä sitten ennen elit? -- kysyi ääni.
Ja hän alkoi mielikuvituksessaan valikoida parhaita hetkiä tuosta
hauskasta elämästä. Mutta, kummallinen asia, nämät parhaimmat hauskan
elämän hetket eivät nyt lainkaan näyttäneet siltä, miltä ne olivat
näyttäneet silloin. Ei yksikään niistä ollut entisensä veroinen --
paitsi ensimmäisiä lapsuuden muistelmia. Siellä lapsuudessa oli
näkyvissä jotakin todella saloista, jolla olisi voinut elää, jos se
aika olisi voinut palata. Mutta sitä ihmistä, joka tätä suloista oli
kokenut, ei enää ollut, se oli vain kuin muisto jostakin toisesta.
Heti kun alkoi se, minkä tuloksena oli nykyinen hän, Ivan Iljitsh,
niin kaikki silloiset riemut sulivat nyt tyhjiin hänen silmissään ja
muuttuivat joksikin mitättömäksi ja usein iljettäväksi.
Ja kuta kauvemmaksi lapsuudesta, kuta likemmäksi nykyisyyttä hän
oli tullut, sitä mitättömämmiksi ja arveluttavammiksi olivat
elämän ilohetket käyneet. Niin oli ollut jo kouluajoista alkaen.
Tosinhan siellä oli ollut jonkunverran vilpitöntä hyvääkin, oli
ollut hilpeyttä, ystävyyttä ja toiveita. Mutta ylemmillä luokilla
oli jo ollut harvemmin näitä hyviä hetkiä. Sitten, ensimmäisenä
palveluskautena kuvernöörinkansliassa, oli jälleen ilmaantunut noita
hyviä hetkiä, ne olivat noita lemmenmuisteloita. Senjälkeen oli
kaikki taas hämmentynyt, ja hyvää oli jäänyt jäljelle yhä niukemmin.
Siitä eteenpäin oli hyviä hetkiä ollut tarjona vieläkin vähemmin kuin
ennen, ja kuta kauvemmas hän oli päässyt, sitä köyhemmäksi oli hänen
sisäinen elämänsä muuttunut.
Naimisiinmeno... niin yhtäkkiä myös pettymys... ja vaimon suusta
tuntuva haju, ja aistillisuus, ja teeskentely! Ja sitten tuo
koneellisen-kuollut virka ja rahahuolet, ja niin vuosi, ja niin
kaksi, ja niin kymmenen, ja niin kaksikymmentä -- yhtä-menoa ja
yhtä yksitoikkoisesti! Aivan kuin olisi hän kulkenut koko ajan alas
mäkeä, kuvitellen kulkevansa ylös vuorelle. Niinpä se oli ollutkin.
Yleiseltä kannalta katsoen oli hän kulkenut ylös vuorta, mutta
samalla tasalla hänen allaan oli elämäkin paennut... Ja siinä nyt
tulokset -- kuole pois!
Mutta mitä se sitten on? Ja miksi se niin on? Mahdotonta, aivan
mahdotonta, että niin mieletön, niin mitätön olisi elämä! Ja jos se
kuitenkin olisi niin mitätön ja mieletön, niin miksikä täytyy kuolla
ja kuolla kärsien? Jotakin tässä on hullusti.
Kentiesi minä en ole elänyt niinkuin pitää? juolahti yhtäkkiä hänen
päähänsä. Mutta kuinka en olisi elänyt oikein, kun kerran olen
tehnyt kaikki, kuten vaaditaan? puheli hän itselleen, karkoittaen
heti-paikalla luotaan tuon elämän ja kuoleman koko arvoituksen ainoan
ratkaisun, pitäen sitä peräti mahdottomana seikkana.
Mitäs sinä nyt tahdot? Elääkkö? Ja millä tavalla? Silläkö tavalla
kuin elät virastossasi, kun oikeudenpalvelija julistaa: "korkea
oikeus tulee!"... Oikeus! oikeus! toisteli hän itsekseen. Kas tässä
se korkea oikeus. Mutta enhän minä ole syyllinen! kirkasi hän
kiukuissaan. Mistä syystä minut tuomitaan?...Ja hän lakkasi itkemästä
ja, kääntäen kasvonsa seinään päin, rupesi miettimään sitä yhtä ja
samaa asiaa että: minkätähden ja mistä syystä koko tämä kauheus on
tullut?
Mutta kuinka paljon tahansa hän miettikin, vastausta vain ei hän
löytänyt. Ja kun hänen mieleensä juolahti, mikä usein ennenkin oli
hänen mieleensä juolahtanut, nimittäin se ajatus, että kaikki muka
johtui siitä, ettei hän ollut elänyt oikein, niin hän heti sai sen
oudon ajatuksen karkoitetuksi muistamalla, kuinka säännöllistä elämää
hän aina oli viettänyt.