Niin kului kaksi viikkoa. Näinä kahtena viikkona tapahtui Ivan
Iljitshin ja hänen vaimonsa toivoma tapaus. Petrishtshev kosi näet
julkisesti tyttöä. Se tapahtui eräänä iltana. Toisena päivänä astui
Praskovja Fjodorovna miehensä huoneeseen aikomuksessa saada hänelle
jotenkin ilmaistuksi Fjodor Dmitrievitshin kosinta, mutta samana
yönä oli potilaalle sattunut uusi käänne pahempaan päin. Praskovja
Fjodorovna tapasi miehensä samalla sohvalla kuin ennenkin, mutta
eri-asennossa. Hän makasi nimittäin seljällään, voivotellen, ja
katsoa tuijotti jäykästi suoraan eteensä.
Rouva alkoi puhua lääkkeistä. Potilas siirsi katseensa häneen. Vaimo
ei saanut loppuunsanotuksi sitä, mitä oli aikonut, sillä sellainen
viha, juuri häntä kohtaan, ilmeni tässä katseessa.
-- Anna Kristuksen-nimessä minun kuolla rauhassa! -- lausui sairas.
Rouva yritti lähteä pois, mutta samalla astui tytärkin sisään ja meni
tervehtimään isäänsä. Tämä katsahti tyttäreensä samalla tavalla kuin
tuonoin vaimoonsa ja vastasi hänen terveyskysymyksissä kuivasti,
että hän pian vapauttaa heidät kaikki itsestänsä. Molemmat naiset
vaikenivat, istuivat vielä kotvan ja läksivät pois.
-- Mekös tässä olemme syypäät? -- virkkoi Liisa äidilleen. --
Aivan kuin me sen olisimme tehneet! Minun käy sääli pappaa, mutta
tarvitseekos meitäkään kiusata?
Tohtori saapui tavalliseen aikaan. Ivan Iljitsh vastaili hänelle
lyhyesti "on" ja "ei" päästämättä hänestä vihaista katsettaan sekä
sanoi lopuksi:
-- Tiedättehän ettette voi vähääkään auttaa, siis jättäkää minut
rauhaan!
-- Voimme me helpoittaa kärsimyksiä, -- arveli tohtori.
-- Ette toki sitäkään voi, -- antakaa minun olla.
Tohtori poistui vierashuoneeseen ja ilmoitti Praskovja Fjodorovnalle,
että siellä ovat asiat sangen huonosti ja että ainoa keino on --
ooppium, lieventämään kärsimyksiä, jotka mahtavat olla kauheat.
Tohtori puhui hänen ruumiillisten kärsimystensä kauheudesta, ja
totta se olikin, mutta kauheammat hänen ruumiillisia kärsimyksiään
olivat hänen siveelliset kärsimyksensä, sillä siinä oli hänen suurin
kidutuksensa.
Hänen siveelliset tuskansa aiheutuivat siitä, että edellisenä yönä,
kun hän sattui katsahtamaan Gerasimin unisiin, hyvänsuopeisiin,
jykeviin kasvoihin, hänen päähänsä äkisti oli iskenyt ajatus: "mitäs,
jos tosiaankin koko minun elämäni, minun itsetietoinen elämäni -- ei
olekkaan ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt?"
Hänelle oli iskenyt päähän, että se, mikä hänestä ennen oli näyttänyt
kerrassaan mahdottomalta, nimittäin se, ettei hän olisikaan elänyt
elämäänsä niin kuin olisi pitänyt, että se saattoi olla totta.
Hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että nuot hänen tuskin huomattavat
taisteluyrityksensä sitä vastaan, mitä korkeammassa asemassa olevat
ihmiset pitivät hyvänä, nuot hänen viattomat kapinayrityksensä, jotka
hän aina heti oli karistanut niskoiltaan, että juuri ne saattoivatkin
olla oikeutettuja, ja että kaikki muu saattoi olla väärin. Myös hänen
leipätoimensa, hänen elämänjärjestelmänsä, hänen perhe-olonsa, kaikki
nuot kulttuuriharrastukset ja virkaintoilut, kaikki se saattoi olla
väärää. Kaikkea tätä oli hän koettanut itsensä edessä puolustaa, vaan
nyt yhtäkkiä oli hän tuntenut, kuinka hataraa ja heikkoa se oli tuo,
mitä hän oli puolustanut. Ei siinä ollut mitään puolustettavaa!
"Mutta jos se on näin, -- sanoi hän itsekseen, -- ja minä poistun
elämästä siinä tiedossa, että olen turmellut kaiken, mikä minulle
oli annettu, eikä tätä enää voi korjata, niin -- mitäs silloin?" Hän
kääntyi seljälleen ja alkoi aivan uudella tavalla läpitarkastella
koko elämäänsä. Ja kun hän sitten aamun tullen näki lakeijan ja
senjälkeen vaimonsa, sitten tyttärensä, sitten lääkärinsä, niin
jokainen heidän liikkeensä, jokainen heidän sanansa vahvisti hänelle
oikeaksi sen totuuden, joka oli avautunut hänelle yöllä. Sillä hän
näki heissä oman itsensä, kaiken tuon, jolla hän oli elänyt, ja näki
selvästi ettei mikään ollutkaan mitään arvokasta, vaan kaikki oli
kauhean suuri petos, joka oli pimittänyt sekä elämän että kuoleman.
Tämä tietoon-heräämys lisäsi hänen ruumilliset kärsimyksensä
kymmenkertaisiksi. Hän ähkyi ja heittelehtihen vuoteellansa ja repi
vaatteita ympäriltään. Ne tuntuivat häntä puristavan niin-että hän
niihin läkähtyy. Ja sentähden vihasi hän heitä.
Hänelle annettiin vahva annos ooppiumia, josta hän vaipui horroksiin,
mutta päivällisen aikaan alkoivat tuskat jälleen. Hän ajoi kaikki
pois luotaan ja heittelehtihen puoleen ja toiseen.
Vaimo tuli hänen luokseen ja sanoi:
-- Jean kulta, tee se minun tähteni, kuuletko, minun tähteni. Se
ei voi vahingoittaa, vaan auttaa usein... Eihän se mitään haittaa.
Useinhan terveetkin...
Ivan Iljitsh avasi silmänsä suuriksi:
-- Mitä? Herranehtoollistako? Mistä syystä? -- Ei tarvitse! Tai... no
niin...
Rouva tillahti itkemään.
-- Suostuthan, hyvä ystävä? Minä kutsun sen meidän papin, hän on niin
lempeä.
-- Hyvä, hyvä, olkoon menneeksi, -- sopersi sairas.
Kun pappi oli käynyt ja ripittänyt hänet, niin hän pehmeni ja
tunsi ikäänkuin helpoitusta epäilyksistänsä ja sen johdosta
kärsimyksistäänkin, ja toivo täytti hänen sielunsa hetkeksi. Hän
alkoi taas ajatella umpisuolta ja sen mahdollista parantamista.
Kyynelet-silmissä nautti hän ehtoollisensa.
Kun hänet ehtoollisen jälkeen pantiin lepäämään, tuli hänen
vähän-aikaa kevyt olla, ja hän tunsi jälleen elämänhalua. Hän rupesi
miettimään leikkausta, jota hänelle oli esitetty. "Elää, elää minä
tahdon!" puheli hän itsekseen. Vaimonsa tuli häntä onnittelemaan
lausuen tavanmukaiset sanat sekä lisäsi:
-- Etkös tunnekkin itsesi nyt terveemmäksi?
Ja katsomatta häneen, mutisi potilas: "niin kyllä".
Rouvan puku ja vartalo, kasvojen ilme ja äänensävy -- kaikki puhuivat
hänelle samaa: "ei tuo ole sitä. Kaikki se, millä olet elänyt ja
millä yhä elät, on valhe, on petos, joka pimittää sinulta elämän
ja kuoleman." Ja heti kun hän ajatteli, syttyi hänen vihansa, ja
vihan mukana tulivat julmat ruumiilliset tuskat, ja tuskien mukana
lähestyvän turmion tunto. Jotakin uutta tuntui tapahtuvan hänen
sisäelimissään: siellä alkoi vääntää ja ampua ja salvata hengitystä.
Hänen kasvojensa ilme, kun hän lausui sanat "niin kyllä", oli kamala.
Sen sanottuaan, ja katsoen vaimoansa suoraan silmiin, pyörähti hän,
heikkouteensa nähden harvinaisella äkkipikaisuudella, vatsalleen ja
ärjäsi:
-- Menkää pois, menkää pois, jättäkää minut rauhaan!