VIII.

Oli aamu. Sen tiesi vain siitä, että Gerasim poistui huoneesta

ja sisään astui lakeija Pjotr: sammutti yökynttilät, avasi yhden

ikkuna-uutimista sekä alkoi hiljakseen siivota huonetta. Se oli

muuten samantekevä mikä aika vuorokaudesta nyt oli, tai mikä

viikonpäivä, sillä kaiken himmensi tuo jäytävä, silmänräpäykseksikään

herkeämätön kipu, tuo tunne toivottomasti poisriutuvasta,

valheellisesta elämästä ja lähestymistään-lähestyvästä, hirveästä,

vihatusta kuolemasta, joka yksin oli totta. Viikot, päivät ja

vuorokauden tunnit eivät tässä merkinneet mitään.

-- Tahtooko herra teetä? kysyi palvelija.

"Hän näkyy sitä kysyvän vain senvuoksi, että herrasväillä on tapana

aamuisin juoda erityistä ainetta", mietti sairas ja vastasi lyhyesti:

-- En tahdo.

-- Ettekös halua siirtyä sohvaan?

"Hänen näkyy pitävän laittaa kamari korjuuseen, jonka vuoksi minä

tässä olen tiellä likaamassa ja epäjärjestystä aikaansaamassa",

ajatteli potilas, ja vastasi vain:

-- En halua, jätä minut rauhaan.

Lakeija touhusi vielä jonkun aikaa huoneessa. Ivan Iljitsh kurotti

kättään ja sen huomattuaan lähestyi Pjotr häntä kuuliaisesti.

-- Mitä haluatte?

-- Annas kelloni!

Pjotr haki kellon, joka oli aivan vuoteen vieressä, ja ojensi hänelle.

-- Puoli yhdeksän. Eivätkö muut vielä ole nousseet?

-- Eivät suinkaan, herra tuomari. Nuoriherra on mennyt kouluun ja

rouva on käskenyt itseänsä herättää vasta sitten, jos te häntä

kaipaatte. Menenkös herättämään?

-- Älä, ei tarvitse. -- "Enköhän sentään maistaisi teetä?" ajatteli

hän. -- Tuota niin... tuoppas sitä teetä, -- sanoi hän ääneen.

Pjotr yritti poistumaan ovesta. Ivan Iljitshiä rupesi yksin-jäänti

hirvittämään. "Millä häntä pidättäisin? Niin, -- lääkkeet."

-- Hoi Pjotr, annas ensin minulle lääkkeitä. "Kukas tiesi vielä

lääkkeetkin auttavat", ajatteli potilas. Hän otti lusikan ja

kulautti kurkkuunsa. "Eikö mitä, ei ne auta. Se on kaikki roskaa ja

petosta", päätti hän, heti kun oli tuntenut suussaan tutun, tuon

äitelän-iljettävän maun. "Ei, en minä sitä saata uskoa. Mutta miksi,

miksi tämä kipu? Jospa se hetkeksikään helpoittaisi!" Ja hän alkoi

voihkia. Pjotr kääntyi takaisin.

-- Ei, mene sinä nyt vain ja tuo teetä.

Pjotr läksi.

Jäätyään yksin, voihkaili Ivan Iljitsh ei niinkään paljon kipunsa

tähden, vaikka se olikin kauhea, kuin sisällisten tuskien tautta.

"Yhtä ja samaa, yhtä ja samaa yöt ja päivät pitkään! Jospa se

tapahtuisi edes pikemmin. Mikä niin? Kuolema, pimeys. Ei, ei. Ennen

mikä muu hyvänsä kuin kuolema!"

Kun Pjotr astui sisään teetarjottimineen, katsoa tuijotti Ivan

Iljitsh kotvan aikaa sekamielin häneen käsittämättä, kuka hän oli

ja mitä hän siihen tuli. Pjotr joutui hämilleen tästä katseesta, ja

vasta sitten kun sairas sen huomasi, tointui hän tajuntaansa.

-- Niin, -- sopersi hän, -- vai teetä, hyvä on, laskehan pöydälle.

Mutta auta minua sitten peseytymään ja muuttamaan puhdasta paitaa.

Ja Ivan Iljitsh alkoi peseytyä. Pitäen levähdyslomia, pesi hän

kätensä, kasvonsa, puhdisti hampaansa, alkoi sukia hiuksiaan ja

katsahti peiliin. Häntä hirvitti, -- hirvitti varsinkin se, kun

hiukset niin litistyivät vasten kalpeata otsaa.

Kun hänelle muutettiin paitaa, tiesi hän, että hänestä on tuntuva

vielä hirveämmälle, jos hän katsahtaa ruumiiseensa, eikä sentähden

itseensä katsonut. Vihdoin oli kaikki tehty. Hän puki yllensä

yöviitan, kääriytyi vaippaan ja istahti nojatuoliin teen ääreen.

Hetken tunsi hän itsensä virkeäksi, mutta heti kun rupesi juomaan

teetä, tuntui sama maku suussa, sama kipu kyljessä. Hän joi väkisten

lasinsa pohjaan ja paneutui taas maata, oikaisten jalkansa suoriksi.

Hän paneutui maata ja päästi Pjotrin luotaan.

Yhtä ja samaa. Milloin välkähtää toivon pisara, milloin kuohahtaa

epätoivon meri, ja yhä vain jäytää, jäytää tuska ja kipu, ja jokainen

hetki on toinen-toisensa kaltainen. Yksikseen on kauhean tuskallista

olla, tekee mieli kutsua joku luokseen, mutta hän tietää edeltäpäin,

että toisten läsnäollessa on vielä tukalampi. "Jospa saisi jälleen

vaikka morfiinia, jotta voisi unhoittaa kaiken surkeuden. Annas kun

sanon tohtorille, että hän keksisi vielä jotain tehoavaa. Sillä näin

on ihan mahdotonta!"

Siten vietti hän pari tuntia. Mutta silloin kilahti soitto

etehisessä. "Oi jospa se olisi tohtori!" Aivan oikein, tohtori se

oli, nuorekas, reipas, lihavahko, iloinen herrasmies, jolla olivat

sellaiset kasvojenilmeet kuin olisi hän tahtonut sanoa -- että mitä

te siellä tyhjää säikähditte, kyllä me heti teille kaikki laitamme.

Tohtori tietää vallan hyvin, ettei tällaisen naaman näyttäminen

täällä kelpaa, mutta hän on nyt kerran sen ijäkseen päällensä pukenut

eikä voi sitä pois riistää -- aivan kuin ihminen, joka jo aamulla on

pukeutunut hännystakkiin ja ajelee vierailuilla koko päivän.

Tohtori hieroo käsiään reippaana ja luottamusta-herättävänä.

-- Minulla on kylmä. Siellä on raikas pakkanen ulkona. Antakaahan

jahka ensin lämmittelen, -- sanoo hän, kasvoillaan sellainen ilme

että kunhan tässä vähän ehtii lämmetä, niin kyllä hän sitten muka

heti laittaa asiat kuntoon.

-- No, kuinkas nyt on? kysyy hän sitten.

Ivan Iljitsh tuntee, että tohtorin oikeastaan tekee mieli kysyä että

"kuinkas nyt hurisee?" mutta että hänkin tuntee, ettei niin kehtaa

sanoa, ja sentähden vain kysyy: "kuinka olette yönne maannut?"

Ivan Iljitsh katsoo tohtoriin ikäänkuin aikoen kysyä:

"Etkö sinä koskaan ole häpeävä valehtelemistasi?" Matta tohtori ei

ole ymmärtävinään hänen ilmettänsä.

Ja Ivan Iljitsh sanoo:

-- Vointini on yhtä kamala kuin ennenkin. Kipu ei hellitä, ei herkeä.

Ettekö voisi jotakin keksiä?

-- Hm, noin te sairaat aina puhutte. No, nyt kai olen kylliksi

lämminnyt eikä huolellisinkaan Praskovja Fjodorovna voisi väittää

minun lämpömäärääni vastaan. Siispä sallikaa minun teitä tervehtiä.

-- Ja tohtori puristaa potilaan kättä.

Ja jättäen tuonnoisen leikillisyytensä, alkaa tohtori totisin kasvoin

tutkia ja tunnustella potilasta, valtasuonta, lämpöastetta -- ja taas

alkavat nuot koputukset ja kuulostukset.

Ivan Iljitsh tietää lujasti ja varmasti, että kaikki tuo on roskaa ja

pelkkää petosta, mutta kun tohtori polvilleen asettuen kurottaiksen

hänen ylitsensä, likistäen korvansa milloin ylemmä, milloin

alemma ja sangen merkitsevin naamoin teettää hänellä kaikellaisia

voimisteluliikkeitä, niin Ivan Iljitsh antautuu tähän vastustamatta,

aivan kuten hän ennen on suostunut advokaattien puheisiin, silloin

kun hän jo sangen hyvin tiesi, että he suorastaan valehtelevat, sekä

syyn, miksi he valehtelevat.

Tohtorin seistessä näin polvillaan sohvalla ja vielä viimeistellessä

koputuksiaan, alkoi ovelta päin kuulua silkkileningin kahinaa ja

rouvan ääntä, kun tämä nuhteli Pjotria siitä, ettei hänelle oltu

ilmoitettu tohtorin saapumisesta.

Praskovja Fjodorovna astuu sisään, suutelee miestään ja alkaa heti

vakuuttaa, että hän on jo aikaa-sitten noussut ja että hän vain

väärinkäsityksen tähden on ollut näkymättömissä tohtorin tullessa.

Ivan Iljitsh katsoo vaimoonsa tarkastellen häntä

kiireestä-kantapäähän ja lukien hänelle viaksi sekä hänen valkoisen

hipiänsä että täyteläisyytensä, hänen kättensä ja kaulansa puhtauden,

hänen hiustensa kiillon ja elonvirkeiden silmäinsä loisteen. Ja hänen

kosketuksensa häneen panee hänet värisemään vihasta, joka hänessä

tulvahtaa vaimoansa vastaan.

Vaimon suhde mieheensä ja hänen sairauteensa on yhä entisellään.

Kuten tohtori on muodostanut itselleen suhteen potilaisiinsa, jota

hän ei enää voi muuttaa, samoin on hänkin luonut itselleen erikoisen

suhteen mieheensä -- sellaisen, ettei mies muka tee mitä pitäisi,

ja on itse syypää sairauteensa, vaan hän koettaa rakkaudella häntä

taivuttaa terveyttään hoitamaan -- eikä voi enää muuttaa suhdettaan

häneen.

-- Niin, eihän hän tottele eikä ota lääkkeitä aikoinaan. Ja varsinkin

paneutuu hän maata sellaiseen asentoon, joka on hänelle varmaankin

vahingollista, -- jalat ylöspäin.

Ja hän kertoi, kuinka hänen miehensä toimittaa Gerasimin pitelemään

jalkojaan ylhäällä.

Tohtori hymyili lempeän-halveksivasti: "Mitäpäs sille taitaa että nuo

sairaat toisinaan keksivät moisia tuhmuuksia, mutta heille voi antaa

anteeksi."

Kun tutkimus oli loppunut, katsoi tohtori kelloansa ja silloin

Praskovja Fjodorovna selitti miehellensä, että tahtokoonpa tämä tahi

ei, mutta nyt hän on kutsunut kuuluisaa tohtoria heillä käymään,

ja he tulevat yhdessä tämän Mihail Davidovitshin kanssa -- niin

nimitettiin jokapäiväistä tohtoria -- tutkimaan ja tuomitsemaan

sairaan tilaa.

-- Älä sinä nyt enää huoli vastustella. Minä teen sen itseni tähden,

-- sanoi hän ivallisesti, antaen tuntea että hän tekee kaiken

miehensä takia, joten ei tällä ole oikeutta sitä häneltä kieltää.

Sairas oli vaiti ja rypisti otsaansa. Hän tunsi että tuo valhe, joka

häntä ympäröitsi, oli niin sekasotkuinen, että oli enää vaikea mitään

erottaa.

Kaiken, mikä miestä koski, oli vaimo tekevinään ainoastaan itsensä

tähden, ja niin hän todella tekikin, mutta puheessaan toi hän

sen esiin sillä tavalla, että toisen täytyi saada asiasta aivan

päinvastainen käsitys.

Kello 1/2 12 päivällä saapui todella kuuluisa tohtori taloon.

Jälleen pantiin toimeen kuulostuksia ja tärkeitä keskusteluita

sekä läsnä että toisessa huoneessa, ja kyselmyksiä ja vastauksia

yhtä merkitsevin naamoin kuin ennenkin -- niin että jälleen

tuon todellisen elämän- ja kuolemantutkimuksen asemesta, mikä

potilaalle nyt olisi ollut tärkeintä, syntyi kysymys munaskuista

ja umpisuolesta, jotka olivat jotenkin nousseet kapinaan, jota

kukistamaan nyt ryhtyivät molemmat tohtorit saadaksensa ne muka taas

järjestykseensä.

Kuuluisa tohtori lausui hyvästit vakavan, mutta ei toivottoman

näköisenä. Arkaan kysymykseen, jonka Ivan Iljitsh häneen kohotetuin,

kauhusta ja toivosta välkkyvin silmin teki, että: onko mahdollisuutta

terveeksi tulemiseen? -- vastasi hän, ettei tietysti takuuseen

voi mennä, mutta että mahdollisuus on olemassa. Toivon katse,

jolla Ivan Iljitsh seurasi tohtoria tämän poislähtiessä, oli niin

sääliä-herättävä, että Praskovja Fjodorovna sen nähdessään vielä

tyrskähti itkuunkin poistuessaan toiseen huoneeseen maksaaksensa

palkkion kuuluisalle tohtorille.

Sitä hengen korkenemusta, minkä tohtori toivon-herätyksellään oli

aikaansaanut, ei kuitenkaan kauvan kestänyt. Siinä oli jälleen sama

huone, samat taulut, uutimet, seinäpaperit, rohtopullot -- ja sama,

oma kolottava, kärsivä ruumis. Ja Ivan Iljitsh alkoi voihkia, kunnes

hänelle tehtiin sisäänruiskutus, jolloin hän vaipui unenhorroksiin.

Kun hän taas tointui, oli jo alkanut hämärtää -- ja hänelle

kannettiin päivällisruoka eteen. Vaivoin sai hän syödyksi lientä, ja

sitten oli kaikki taas kuin ennenkin, ja edessä pitkä, ikävä yö.

Päivällisen jälkeen kello 7 astui hänen huoneeseensa Praskovja

Fjodorovna, puettuna ikäänkuin iltamaan, paksut rinnat piukalle

kiristettyinä ja puuderin jälkiä kasvoillaan. Hän oli jo aamulla

muistuttanut miehelleen heidän lähdöstään teatteriin sinä iltana.

Oli näet Sarah Bernhardtin vierailunäytäntö, ja heillä oli tilattuna

aitio, jonka Ivan Iljitsh oli ennen kehoittanut hankkimaan. Nyt

oli hän sen unhoittanut, ja puolisonsa puku häntä loukkasi. Mutta

hän salasi loukkautumisensa, koska muisti itse tyrkyttäneensä

heitä hankkimaan aition ja menemään sinne sentähden, että

teatterissa-käynti oli lapsille kasvattavaa ja tuotti esteettistä

nautintoa.

Itsetyytyväisenä, mutta hiukan kuin syyllisenä astui Praskovja

Fjodorovna nyt sisään. Hän istahti miehensä vuoteen viereen,

tiedusti hänen terveyttään, tehden sen, kuten sairaasta näytti,

vain kysyäkseen eikä suinkaan saadakseen tietää, sillä hän tiesi

hyvin ettei ollut mitään uutta kuultavaa, ja alkoi selittää, ettei

hän mitenkään tahtoisi mennä teatteriin, vaan koska aitio kerran on

ostettu ja koska sinne menevät myös Helena ja tytär ynnä tyttären

sulhanen, tuomari Petrishtshev, niin on mahdotonta päästää heitä

yksikseen. Tietysti olisi hänen paljon hauskempi jäädä istumaan tänne

miehensä kanssa! Kunpa tämä nyt vain hänen poissaollessaan tekisi

tohtorin määräysten mukaan!

-- Niin, ja Fjodor Dmitrievitsh (sulhanen) haluaisi myös tulla tänne

sisään. Saapiko hän tulla? Ja Liisa myös?

-- Tulkoot vain.

Tytär astui sisään juhlapukimessa, yläruumis kokonaan paljastettuna,

tuo nuori ruumis, joka niin tuotti potilaalle kärsimystä. Mutta hän

oli sen pannut tahallaan näytteille.

Kuinka hän olikaan terve ja voimaa-uhkuva, kuinka hän olikaan

rakastuksissaan sulhaseensa ja vihasi tautia, kärsimystä ja kuolemaa,

jotka häiritsivät hänen onneansa!

Myös Fjodor Dmitrievitsh astui sisään, puettuna hännystakkiin, tukka

käherrettynä _à la Capoul_, pitkä, jäntevä kaula tiiviisti valkoiseen

kaulukseen kiristettynä, äärettömän avara hohtavan-valkoinen

rintamus pullollaan, ja vankat koivet ahtaisiin, mustiin housuihin

pujotettuina. Tätä komeutta lisäsi vielä yksi käteen pinnistetty

valkohansikas ynnä kokoonlaskettava silkkihattu kainalossa.

Heidän perässään kyhni sisään huomaamatta myös kimnastipoikanen,

yllään uutukainen univormu, hänkin poloinen hansikkaat-käsissään

sekä kauheat sinelmät silmäin alla, joiden merkityksen Ivan Iljitsh

tiesi. Poika oli aina ollut isänsä mielestä surkuteltava olento.

Hänen säikähtyneessä ja kipua-tajuavassa katseessaan oli jotain

hirvittävää. Paitsi Gerasimia osasi Ivan Iljitshin mielestä yksin

Volodja häntä ymmärtää ja sääliä.

Kaikki istuutuivat ja tiedustivat jälleen potilaan terveyttä. Syntyi

äänettömyys. Liisa kysäsi äidiltään teatteri-kiikaria, jonka johdosta

syntyi heidän välillään kiistelyä siitä, kuka sen oli korjannut ja

minne. Tämä aikaansai ikävän mielialan huoneessa.

Fjodor Dmitrievitsh kysyi Ivan Iljitshiltä, oliko tämä koskaan nähnyt

Sarah Bernhardtia. Ivan Iljitsh ei ensin käsittänyt, mitä häneltä

kysyttiin, vaan vastasi sitten: "ei, olettekos te jo hänet nähnyt?"

-- Kyllä, kappaleessa Adrienne Lecouvreur.

Praskovja Fjodorovna tiesi huomauttaa että mainittu näyttelijätär on

mainio -- varsinkin eräässä kappaleessa. Tytär lausui vastaväitöksen.

Ja niin alkoi keskustelu kuuluisan näyttelijättären kauniista ja

luonnollisesta näyttelemistaidosta, tuollainen keskustelu, mikä on

aina ja ijäti sama.

Kesken keskustelua tuli Fjodor Ivanovitsh katsahtaneeksi Ivan

Iljitshiin -- ja vaikeni. Muut loivat myös häneen silmänsä ja

vaikenivat. Ivan Iljitsh katsoi välkähtelevin silmin suoraan eteensä

silminnähtävästi vihastuksissaan heihin. Tämä täytyi korjata,

mutta sitä oli mahdoton mitenkään korjata. Täytyi jotenkin tehdä

loppu tästä äänettömyydestä. Kukaan ei siihen tahtonut rohjeta

ryhtyä, ja kaikkia alkoi hirvittää, että joku säädyllisyyden valhe

äkisti raukeaa rikki, ja kaikille käypi selväksi se, mikä todella

on olemassa. Liisa rohkaisi itsensä ensimmäiseksi katkaisten

vaitiolon. Hän koetti peittää sen, mitä kaikki tunsivat, mutta puhui

varomattomasti.

-- Jos aijomme joutua teatteriin, niin kyllä nyt on aika lähteä, --

sanoi hän katsahdettuaan kelloonsa, joka oli isän antama lahja, ja

hymyillen tuskin huomattavasti, vaikka merkitsevästi sulhaselleen,

joka yksin mahtoi tietää sen hymyn tarkoituksen, nousi ylös

kahisuttaen hameitaan.

Kaikki nousivat, hyvästelivät ja lähtivät pois.

Kun he olivat menneet, tuntui Ivan Iljitshistä helpommalta: valhetta

ei ollut -- se oli poistunut heidän mukanaan, mutta kipu oli jäänyt

jäljelle. Tuo sama kipu, tuo sama kauhu tekivät ettei mikään tuntunut

keveämmältä eikä raskaammalta. Mutta yleisvointi paheni pahenemistaan.

Jälleen kului hetki hetken perästä, tunti tunnin perästä äärettömässä

yksitoikkoisuudessa, ja yhä hirveämmäksi kävi tuo välttämätön loppu.

-- Niin, lähettäkää sieltä Gerasim tänne, -- vastasi potilas Pjotrin

kysymykseen.