Kuinka Ivan Iljitshin sairaus jo kolmatta kuukautta näin oli
kehittymistään kehittynyt, sitä ei voi kertoa sentähden että
kehitys kävi askel-askeleelta huomaamatta, mutta nyt oli se päässyt
jo niin pitkälle, että sekä vaimo että tytär, ja hänen poikansa,
palvelijansa, tuttavansa, lääkärinsä ja varsinkin hän itse --
tiesivät, että koko hänen merkityksensä ympäristöönsä nähden
sisältyi vain siihen, kuinka pian hän vihdoinkin heittää paikkansa
tyhjäksi, vapauttaa eloonjäävät ahdistuksesta, jonka on läsnäolollaan
aiheuttanut, sekä itsekkin vapautuu omista kärsimyksistään.
Hänen nukkumisensa kävi yhä huonommaksi; hänelle annettiin unijuomaa
ja ruiskutettiin sisään morfiinia, mutta ei tämäkään häntä auttanut.
Se tylsä tuska, jota hän silloin puoli-horroksissaan tunsi,
helpoitti häntä uutuuttaan vain alussa, mutta sitten se kävi yhtä
kiusalliseksi, jollei kiusallisemmaksikin kuin alkuperäinen vaiva.
Hänelle valmistettiin erikoisia ruokia lääkärien määräysten mukaan,
mutta nämät ruokalajit kävivät hänelle päivä-päivältä tympeämmiksi ja
vastenmielisemmiksi.
Hänen tarpeentekojansa varten oli myös valmistettu erikoisia
laitoksia, ja jokainen käyttö tuotti hänelle kärsimystä. Kärsimystä
epäsiisteyden, epähienouden ja hajun tähden, sen tunnon tähden, että
tässä täytyi toisen ihmisen olla auttamassa.
Mutta tässä iljettävässä asiassa ilmestyi Ivan Iljitshille myös
lohdutusta. Hänen jälkiään korjaamaan tuli näet aina keittiörenki --
Gerasim.
Tämä Gerasim oli siistiluontoinen, raikas nuori talonpoika, johon
kaupunkilainen ravinto näytti hyvin tehonneen. Hän oli aina iloinen ja
kirkasmielinen. Ensi-alussa, kun tämä siististi, aito-venäläisesti
puettu mies tuli toimittamaan tuota ilkeää tehtävää, joutui Ivan
Iljitsh hämilleen.
Erään kerran, noustuaan astialta ja jaksamatta nostaa housujaan,
vaipui hän pehmeään nojatuoliin ja katsoi kauhistuneena
paljastettuja, voimattomia sääriään, joissa jäntereet räikeästi
näkyivät.
Silloin astui sisään paksuissa saappaissaan Gerasim, tuulahuttaen
ympärilleen saapastervan miellyttävää hajua ja raikasta talvi-ilmaa,
astui sisään kepein, voimakkain askelin, yllään puhdas hamppuinen
esiliina ja puhdas karttuunipaita, hihat käärittyinä pitkin
nuortean-voimakkaita käsivarsia, ja katsomatta Ivan Iljitshiin
ikäänkuin pidättääkseen kasvoiltaan loistavaa elämän-iloaan, jotta ei
loukkaisi sairasta -- meni astian luokse.
-- Gerasim... -- sopersi Ivan Iljitsh silloin heikosti.
Gerasim säpsähti, nähtävästi säikähtäen tehneensä jotakin nurinpäin
ja käänsi vikkelästi sairasta isäntäänsä kohti nuot sievät, suopeat,
yksinkertaiset, nuoret kasvonsa, joissa vasta näkyi ensimmäisiä
parranhaituvia.
-- Mitä suvaitsette?
-- Eikö sinusta tämä ole vastenmielistä? Anna nyt anteeksi, mutta
minä en sille mitään voi.
-- Voi hyvänen aika tokkiinsa - vastasi Gerasim silmiään välähyttäen
ja irvistäen terveillä valkoisilla hampaillaan. -- Miksikäs minä en
näkisi vaivaa? Tehän olette kipeä.
Ja notkein, väkevin käsin suoritti hän totutun työnsä ja meni ulos
kevein askelin. Ja yhtä kevein askelin hän viiden minuutin kuluttua
taas palasi huoneeseen.
Ivan Iljitsh istui yhä samassa asemassa nojatuolissa.
-- Gerasim, -- sanoi hän, kun palvelija oli asettanut puhtaaksi
huuhdotun astian paikoilleen. -- Ole niin hyvä ja tule minua
auttamaan.
Gerasim meni.
-- Nosta minut pystyyn. Minun on vaikea yksin päästä, ja Dmitrin olen
lähettänyt kaupungille.
Hellävaroen ja keveästi nosti Gerasim hänet vahvoilla käsillään
seisaalleen, kannatti sitten häntä toisella kädellä, samalla
kun toisella veti housut ylös, ja tahtoi hänet jälleen istuttaa
nojatuoliin. Mutta Ivan Iljitsh pyysi hänen auttamaan hänet sohvaan.
Ilman ponnistusta ja tarvitsematta häntä puristaa, vei Gerasim
sairaan melkein kantamalla sohvan ääreen ja istutti hänet siihen.
-- Kiitosi kuinka näppärästi ja sievästi sinä kaikki teet.
Gerasim hymyili jälleen, tahtoen poistua. Mutta Ivan Iljitshin oli
niin hyvä hänen kanssaan, ettei vielä hennonut häntä päästää.
-- Kuules, olehan niin kiltti ja siirrä tuo tuoli minun likelleni. Ei
se, vaan toinen, ja työnnä se sitten tänne jalkaini alle. Minun on
helpompi olla, kun jalkani ovat ylempänä.
Gerasim toi tuolin ja laski sen kolahuttamatta lattiaan sekä kohotti
Ivan Iljitshin jalat tuolille. Ivan Iljitshistä tuntui niin omituisen
suloiselta sillä hetkellä, kun Gerasim kohotti hänen jalkojaan
ylöspäin.
-- Minusta tuntuu paremmalle, kun jalkani ovat näin korkealla, --
selitti yhä Ivan Iljitsh.
-- Asetahan vielä tuo tyyny alleni.
Gerasim teki näin. Kohotti jälleen isäntänsä sääriä ja työnsi tyynyn
hänen allensa. Taas tuntui Ivan Iljitshistä niin suloiselta sen-aikaa
kun Gerasim piteli hänen jalkojaan ylhäällä. Kun palvelija laski ne
alas, tuntui hänestä taas pahemmalta.
-- Gerasim, -- sanoi hän hänelle, -- oletko nyt hyvin töissä kiinni?
-- En suinkaan, herra tuomari, -- vastasi Gerasim kaupunkilaispuhetta
tavotellen.
-- Mitä tehtäviä sinulla vielä on?
-- Mitäpäs tehtäviä minulla olisi. Kunhan vain halot käyn pilkkomassa
huomiseksi, niin olen kaikki päivän työt tehnyt.
-- Pitele sitten jalkojani vielä vähän, niinkuin äsken ylhäällä, --
saatatko?
-- Miksikäs ei, käyhän se laatuun.
Ja Gerasim kohotti jalat ylöspäin, jolloin potilaasta taas tuntui,
että tämä asento huojensi kipua.
-- Milloinkas sinä ne halot sitten hakkaat?
-- Älkäähän nyt niistä huolehtiko. Kyllä tästä keritään.
Ivan Iljitsh käski Gerasimin istuutua ja pidellä jalkoja, sekä puheli
hänen kanssaan. Ja kummallista se vain oli, että hänestä tuntui niin
hyvältä niin kauvan kun Gerasim hänen jalkojaan noin piteli.
Siitä lähtien kutsui Ivan Iljitsh tuontuostakin Gerasimin
huoneeseensa pitelemään jalkoja hartioilla, ja puheli mielellään
hänen kanssaan. Gerasim noudatti pyyntöä myös mieluisasti, tehden
työnsä niin ketterästi ja vaatimattoman-hyväntahtoisesti, että se
paljon lauhdutti Ivan Iljitshin mieltä. Kaikkien muiden ihmisten
terveys, voima ja elämän reippaus loukkasi Ivan Iljitshiä, mutta
tämän Gerasimin reippaus ei häntä ensinkään katkeroittanut, vaan
päinvastoin rauhoitti.
Ivan Iljitshin suurimpana sielunkärsimyksenä oli valhe. Tuo kaikkien
ties-miksi hyväksi-tunnustama valhe, että hän on ainoastaan sairas,
mutta ei muka kuole, ja että hänen on vain oltava rauhallinen ja
noudattaminen parannusohjeita, josta muka sitten jotakin hyvää
seuraa. Mutta hänpä tiesi, että tehtiinpä mitä tahansa, siitä ei
muuta seuraa kuin vielä kiduttavampia kärsimyksiä ja kuolema. Ja tuo
valhe vaivasi häntä, häntä vaivasi se, ettei tahdottu tunnustaa sitä,
minkä kaikki tiesivät kuten hänkin, vaan tahdottiin syöttää häntä
valheilla tässä kauheassa asemassa ja pakotettiin hänet itsensäkin
ottamaan osaa tähän valheeseen.
Valhe, valhe! tämä hänen kuolemansa aattona sepitetty valhe,
joka alensi tuon kamalanjuhlallisen totuuden kaikkien heidän
ylellisyyksiensä, vieraspitojensa ja herkuttelujensa tasalle --
se tuntui Ivan Iljitshistä kauhean kiduttavalta. Ja monta kertaa
tottatosiaan, kun he näitä metkujaan hänen edessään harjoittivat, oli
hän ihan huudahtamaisillaan heille: "heretkää valehtelemasta! sillä
te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että minä kuolen, siis heretkää
ainakin valehtelemasta!" Mutta hänellä ei ollut koskaan rohkeutta
tätä sanoa. Hän huomasi koko ympäristönsä pitävän tätä, hänelle
niin hirmuista, kuolintoimintaa vain satunnaisena ikävyytenä tai
ehkä samankaltaisena epähienoutena, jona pidetään esimerkiksi sitä,
jos joku ihminen astuu sisään hienoon vierassalonkiin ja levittää
ympärilleen pahaa hajua; hän huomasi että juuri sama hienosto, jota
hän koko ikänsä oli palvellut, nyt polki hänet jalkainsa alle.
Lisäksi huomasi hän, ettei kukaan häntä säälinyt sentähden ettei
kukaan tahtonut edes ymmärtää hänen asemaansa. Gerasim yksin ymmärsi
hänen asemansa ja sääli häntä. Ja sentähden oli Ivan Iljitshin
hyvä olla ainoastaan Gerasimin seurassa. Hänen oli hyvä olla, kun
Gerasim toisinaan yöt-läpeensä piteli hänen jalkojaan tahtomatta
mennä nukkumaan ja puheli: "Suvaitkaa olla huolehtimatta, Ivan
Iljitsh, kyllä minä vielä ehdin tarpeekseni nukkua", milloin taas
äkkiä, ruveten häntä sinuttelemaan, lisäsi: "ka enhän mie sinua
näin hoiteleisi, jollet sie oisi niin kipeä!" Gerasim yksin ei
valehdellut, ja kaikesta näkyi, että yksin hän älysi, mitä asia
koski, eikä hän pitänyt tarpeellisena sitä salata, vaan suorastaan
säälitteli heikoksi riutunutta herraansa. Kerranpa hän sen suoraan
sanoikin, kun Ivan Iljitsh häntä poistoimitteli:
-- Kaikki me kerran kuolemme. Onhan luonnollista että minä, joka olen
terve, rasitan itseäni teidän tähtenne! -- Näin hän lausui ilmaisten
sanoillansa sen, ettei hän pidä rasitustansa raskaana nimenomaan
sentähden, että hän sen uhraa kuolemaatekevän ihmisen hyväksi, vaan
hän toivoo, että hänenkin hyväkseen, sitten kun se aika tulee, joku
uhraa saman vaivan.
Paitsi mainittua valhetta, tai juuri sen seurauksena, tuotti Ivan
Iljitshille mielenkidutusta kaikista enin se, ettei kukaan häntä
niin säälinyt kuin hän itse tahtoi. Hänellä oli näet hetkiä, jolloin
hän, pitkällisten kärsimysten jälkeen, -- vaikka kovasti häpesikin
sitä tunnustaa -- sydämmessänsä himoitsi että joku häntä hellästi
säälisi aivankuin sairasta lasta. Ja vaikka hän tiesi olevansa
arvokas harmaapartainen oikeudenjäsen, ja että tämä siis oli
mahdoton haave, niin hän kuitenkin sitä himoitsi. Hänen suhteensa
Gerasimiin lähentelikin hiukan tätä haavetta. Ja sentähden se häntä
lohdutti. Mutta saattoi sattua, että kun Ivan Iljitshillä parhaillaan
oli tuollainen hellyyden hetki, jolloin hänen teki mieli itkeä
ja ottaa vastaan hyväilyjä ja säälinosoituksia, huoneeseen astui
hänen virkatoverinsa, oikeudenjäsen Shebek, ja sen sijaan että
olisi itkenyt ja sydäntään hellitellyt -- hän yhtäkkiä tekeytyi
totisenankaraksi, syvämietteiseksi kasvoiltaan ja alkoi hitaasti
lausua ajatuksiaan kassatsioonipäätöksen merkityksestä pysyen
järkähtämättömänä mielipiteissään. Kaikki tämä häntä ympäröivä valhe
ja kaikista enin se valhe, jonka hän omassa itsessään huomasi,
myrkytti Ivan Iljitshin viimeiset elinpäivät.