Ivan Iljitsh näki kuolevansa ja oli alituisessa epätoivossa. Sielunsa
syvyydessä tiesi hän kuolevansa, mutta hän ei ollut siihen ainoastaan
tottumaton, vaan suorastaan ei sitä tajunnutkaan eikä mitenkään
voinut ymmärtää koko asiaa.
Tuo syllogismin esimerkki, jonka hän oli oppinut Kiesewetterin
logiikasta, että Kaijus on ihminen, ihmiset ovat kuolevaisia, siis
Kaijus on kuolevainen -- oli hänestä kaiken ikänsä näyttänyt oikealta
vain Kaijukseen nähden, mutta ei suinkaan häneen itseensä nähden.
Siinä oli Kaijus hänestä vain ihminen, ylipäänsä ihminen, ja se
oli aivan oikein sanottu, mutta hän ei ollut Kaijus eikä ylipäänsä
ihminen, vaan hän oli aina ollut kokonaan muista erillinen olento:
hän oli ollut vain Vanja, joka eli mammansa ja pappansa sekä Mitja
ja Volodja veikkojensa kanssa leikkikaluineen, rengin ja lapsenpiian
seurassa, sitten sen sievän Katjan kera, eli kaikkine iloineen,
suruineen, lapsuuden riemuineen ja nuoruuden huvituksineen. Mutta
olikos Kaijus koskaan tuntenut tuota nahkaisen kairapallon hajua,
josta Vanja niin piti? Tokkohan Kaijus niin oli suudellut äitinsä
kättä ja tokkohan hänelle olivat samalla tavalla kahisseet äidin
silkkipuvun laskokset? Tokkohan hän oli nostanut kapinaa leivosten
takia koulussa? Tokkohan Kaijus oli yhtä rakastettu? Ja kykenikö
Kaijus niin johtamaan kokousta kuin hän?
Se Kaijus oli todella kuin kuolevainen olento, jolle kuului asiaan
kuolla, mutta hänelle, Vanjalle, Ivan Iljitshille, kaikkine hänen
tunteineen, ajatuksineen -- hänelle oli se kokonaan toinen asia. Eikä
voinut olla niin, että hänenkin oli pakko kuolla. Sehän olisi ollut
liian hirveätä!
Näin hänestä tuntui.
"Jos minunkin on kuoltava, kuten Kaijuksen, niin tottakai minäkin
sen noin tietäisin, ja sisällinen ääni minulle sen niin sanoisi,
mutta eihän minussa mitään semmoista ole ollut; sekä minä että kaikki
ystäväni, me olemme ymmärtäneet, ettei asia lainkaan ole sama kuin
Kaijuksen laita. Vaan mistä nyt tuulee!" -- puheli hän itsekseen. --
"Mahdotonta, ihan mahdotonta! Ja kuitenkin se on totta. Kuinkas tämä
on selitettävä?"
Eikä hän voinut sitä käsittää, vaan koetti karkoittaa tämän
ajatuksensa, pitäen sitä valheellisena, epäsäännöllisenä,
sairaloisena ilmiönä, ja koetti kiristää sen yhteen muiden,
säännöllisten, terveiden ajatusten kanssa. Mutta tämä ajatus, joka ei
ollut kuin pelkkä ajatus, vaan ikäänkuin todellisuus, yllätti hänet
tuontuostakin ja asettui hänen eteensä.
Ja hän houkutteli tämän ajatuksensa paikalle vuoronperään
muita ajatuksia, toivoen löytävänsä niistä tukea. Hän koetti
palata ajatuksensa entisille urille, jotka ennen olivat häneltä
karkoittaneet kuoleman mietteet. Mutta kummakseen havaitsi
hän, että kaikki se, mikä ennen oli karkoittanut, peittänyt ja
masentanut kuoleman-tunnon, nyt ei enää tepsinyt. Viime-ajat oli
Ivan Iljitsh enimmäkseen viettänyt näissä aatteiden ponnistuksissa,
jotka tarkoittivat tuota kuoleman-tunnon masentamista entisillä
keinoilla. Milloin hän taas puheli itsekseen: "annas kun käyn tästä
käsiksi virkatoimiini -- sillähän minä ennenkin elin." Ja hän meni
virastoonsa, ajaen luotaan kaikki epäilykset, ryhtyi keskusteluihin
toverien kanssa, istahti paikalleen entiseen tapaan, hajamielisesti,
miettiväisin katsein tarkastellen yleisöä ja nojautuen molemmin
laihtunein käsivarsin tammisen nojatuolin kaiteisiin, taivutti kuin
ennenkin ruumiinsa virkakumppanin puoleen, selaili asiakirjaa,
kuiskutteli, sekä sitten, yhtäkkiä revähyttäen silmänsä suuriksi
ja aivan kuin kauhistuen, lausui määrätyt sanat, kunnes vihdoinkin
ryhtyi asiaan. Mutta yhtäkkiä, kesken kaikkea, ja vähääkään
välittämättä virallisen asian suorituksesta, tuntui kyljessä kipu,
alkaen sekin oman kalvavan toimintansa. Ivan Iljitsh kyyristyi
kuulostamaan koettaen karkoittaa sitä mielestään, mutta se jatkoi
toimintaansa, -- ja samalla _hän_, kuolema, tuli ja asettui suoraan
hänen eteensä ja katsoi häneen niin että hän tyrmistyi, niin että
tuli sammui hänen silmissään, ja hän alkoi jälleen kysellä itseltään:
onko siis vain _se_ totta? Ja toverit ja hänen alaisensa virkamiehet
huomasivat kummastuksekseen ja harmikseen, että hän, tuo ennen
niin terävä ja loistava tuomari, nyt sekaantui ja teki virheitä.
Hän pudistelihen toipuakseen järkiinsä ja sai miten-kuten istunnon
johdetuksi loppuun sekä palasi kotiinsa surumielin, koska ei enää
tuomari-toimellaan kyennyt salaamaan sitä, mitä tahtoi salata, eikä
oikeusvirastossakaan voinut välttää _sitä_. Kaikista pahinta oli se,
ettei _se_ houkutellut häntä luokseen sitä varten, jotta hän jotakin
tekisi, vaan ainoastaan sitä varten, jotta hän siihen katsoisi,
katsoisi suoraan sen silmiin ja tuntisi sanomatonta sielunkidutusta.
Pelastaaksensa itsensä tästä tilasta, haki Ivan Iljitsh lohdutusta
muiden suojaverhojen takaa, mutta vaikka ne hetken häntä
suojasivatkin, niin ne kohta taas -- jolleivät juuri särkyneet, niin
ainakin -- paistoivat läpi, ikäänkuin _se_ olisi tunkeutunut puhki
kaiken, eikä mikään voinut siltä tietä sulkea.
Saattoi sattua viime aikoina että hän astui sisään
vierashuoneeseensa, jonka kerran oli itse sisustanut, tuohon
samaan huoneeseen, jossa hän oli suistunut tikapuilta, ja jonka
koristamiseksi hän -- kuinka myrkyllisen naurettavaa se hänestä nyt
oli ajatella -- oli uhrannut elämänsä, sillä tästä loukkautumastahan
hän tiesi tautinsa alkaneen. Saattoi sattua että hän silloin
sisäänastuessaan huomasi lakeeratussa pöydässä pahan naarmun, minkä
joku terävä esine siihen oli viiltänyt. Hän tutki syyn ja keksi sen
albumin pronssihelassa, joka oli väännetty vinoon. Hän otti käsiinsä
tuon kalliin albumin, jonka hän itse oli aistikkaasti täyttänyt, ja
harmitteli tyttärensä ja tämän ystävien epäsiisteyttä, löytäessään
siitä milloin rikki revityn, milloin ylösalasinkäännetyn valokuvan.
Hän järjesti kaiken taas huolellisesti ja taivutti koristehelan
paikoilleen.
Sitten saattoi hänelle tulla halu siirtää kaikki nämät albumi-vehkeet
toiseen nurkkaan kukkien viereen. Hän kutsui lakeijan tai tulivat
tytär tai äiti häntä auttamaan, jolloin syntyi vastaväitteitä ja
erimielisyyksiä, niin että ukko suuttui, vaan kaikki tuntui kuitenkin
hyvälle sentähden ettei hän silloin muistanut sitä, joka häntä
ahdisteli, -- sitä ei silloin ollut näkyvissä.
Mutta kun hän itse rupesi siirtämään noita huonekaluja, tokasi vaimo:
"älä koske, kyllä palvelijat sen tekevät, muuten taas turmelet
itsesi!" -- ja silloin _se_ taas äkkiä välähti verhojen lävitse
niin että hän sen selvästi huomasi. Se välähti, ja hän toivoi että
se katoaisi, mutta rupesi väkinäisesti kuuntelemaan kyljessään
takovaa kipua, -- niin, siellä se taas istua äkötti se sama ilkimys
eikä hän enää voinut sitä unhoittaa, ja hän oli näkevinään kuoleman
irvistelevän kukkien takaa. Mitä varten hän siis tässä näin puuhasi?
"Ja eikö se ole totta, että minä tässä paikassa, näitä verhoja
asetellessani, hukkasin elämäni, kuten ihminen myrskyssä? Kuinka
kauheaa ja kuinka tuhmaa! Voiko se olla mahdollista? Ei, ei, ja
kuitenkin se on totta."
Hän läksi omaan huoneeseensa, jääden jälleen kahden-kesken kuoleman
kanssa. Silmä silmää vasten sen kanssa -- voimatta mitään tehdä. Vain
tuijottaa siihen ja tuntea kylmää väristystä!