Niin kului pari kuukautta. Uuden vuoden edellä saapui kaupunkiin
Ivan Iljitshin lanko ja majoittui heidän luokseen. Praskovja
Fjodorovna sattui olemaan ostoksilla kaupungilla ja Ivan Iljitsh oli
virastossaan. Kun tämä sitten tuli kotiin ja astui huoneeseensa,
tapasi hän siellä lankonsa, tuollaisen terveen sangviinikon,
parhaillaan purkamassa kapsäkkiään. Ivan Iljitshin askeleet
kuullessaan nosti hän päätään ja katsoi häneen silmänräpäyksen ääntä
päästämättä. Tämä katse selvitti Ivan Iljitshille kaiken. Lanko
aukaisi suunsa huudahtaakseen "ah", mutta sai pidätetyksi. Tämä liike
vahvisti todeksi kaiken.
-- Mitä, olenko muuttunut?
-- Ky-kyllä... muutospa näkyy olevan. Ja vaikka Ivan Iljitsh
tämän jälkeen kuinka tahansa koetti houkutella lankoansa puhumaan
muuttuneesta ulkomuodostaan, niin tämä oli tiukasti vaiti. Koteutui
Praskovja Fjodorovna, ja lankomies meni hänen luokseen. Ivan Iljitsh
väänsi huoneensa oven lukkoon ja alkoi katsella itseään kuvastimeen
-- ensin suoraan, sitten sivultapäin. Otti oman ja vaimonsa
yhteisen kuvan ja vertasi kuvaa siihen, minkä näki peilissä. Muutos
oli tavaton. Sitten hän paljasti käsivartensa kyynärpäihin asti,
tarkasteli, laski hihat alas, istahti turkkilaissohvaan ja muuttui
yötä synkemmäksi. "Ei tarvitse, ei tarvitse!" mutisi hän itsekseen,
hypähti ylös, harppasi pöydän luo, lämäytti auki asiakirjat, koetti
niitä lukea, mutta ei voinut. Sitten hän riuhtasi oven auki ja
astui saliin. Vierashuoneen ovi oli suljettu. Hän hiipi sen luo
varpaisillaan ja alkoi kuunnella.
-- Ei, sinä liioittelet, -- puhui Praskovja Fjodorovna.
-- En liioittele! Sinä et sitä näe -- hän on kuin kuollut ihminen,
katsohan vain silmiä. Ei niissä ole valoa. Vaan mikä häntä vaivaa?
-- Sitä ei kukaan tiedä. Nikolajev (se oli eräs toinen lääkäri)
mainitsi tosin jotakin, mutta minä en tiedä. Leshtshetitskij (se oli
tuo kuuluisa tohtori) sanoi päinvastoin...
Ivan Iljitsh läksi pois, meni huoneeseensa, heittäytyi pitkäkseen
ja alkoi ajatella: "munuaistauti, munuaistauti". Hän muisti kaiken,
mitä lääkärit hänelle olivat selittäneet, kuinka munaskuu ensin
oli myrkyttynyt ja kuinka se siellä liikuskelee. Ja pinnistämällä
mielikuvitustaan koetti hän tajuta tätä munaskuuta ja luoda siitä
itselleen selvän käsityksen. Hänestä tuntui, ettei siihen paljoa
tarvinnut. "Ei, kyllä minä vielä käväisen Pjotr Ivanovitshin
puheilla." (Tämä oli se ystävä, jonka ystävä oli tohtori.) Hän soitti
sähkökelloa, käski valjastaa hevosen ja hankkiutui lähtemään.
-- Mihin nyt, Jean? -- kysyi vaimo omituisen surumielisin ja
harvinaisen suopein kasvonilmein.
Tuo epätavallisen-suopea ilme kiukustutti miestä. Hän katsahti
synkästi puolisoonsa.
-- Minun täytyy käväistä Pjotr Ivanovitshin tykönä.
Ja hän ajoi sen ystävän luo, jolla oli ystävänä tohtori. Ja hänen
kanssaan itse tohtorille. Hän tapasi hänet kotona ja keskusteli
kauvan hänen kanssaan.
Tarkastellen anatoomisesti ja fysioloogisesti erikoiskohdat siitä,
mitä hänessä, tohtorin mielipiteen mukaan, oli tekeillä, tuli hän
ymmärtämään kaikki.
Oli eräs pienen-pienoinen kappale umpisuolessa. Se saattoi kyllä
tulla korjatuksi. Voimistamalla yhden elimen toimintakyvyn,
heikontamalla taas toisen, saadaan aikaan imeytyminen -- ja kaikki
tulee reilaan.
Hän myöhästyi vähän päivälliseltä. Söi nyt päivällisensä iloisesti
puhellen, mutta ei voinut pitkään-aikaan lähteä työnsä ääreen.
Vihoviimein meni hän huoneeseensa ja istahti heti paperiensa ääreen.
Hän lueskeli asiakirjoja ja teki työtä, mutta ei voinut päästä siitä
tunteesta, että hänellä on syrjäinen, tärkeä, sielullinen asia,
johon hän ryhtyy heti-kun vapautuu työstään. Lopetettuaan työnsä
muisti hän, että tämä sielullinen asia oli hänen mielihauteensa
umpisuolesta. Mutta hän ei antautunutkaan sen valtaan, vaan läksi
vierashuoneeseen teepöytään. Siellä oli vieraita, puheltiin,
soiteltiin pianoa, laulettiin, läsnä oli näet tuo nuori juristi,
tyttären kaivattu sulhanen. Ivan Iljitsh vietti illan iloisemmin
kuin kukaan muu, kuten Praskovja Fjodorovna huomautti, mutta hän
ei hetkeksikään unhoittanut, että hänellä oli erikoisia, tärkeitä
ajatuksia umpisuolesta. Kello 11 lausui hän hyvästit ja läksi
huoneeseensa. Sairautensa alusta saakka oli hän nukkunut yksikseen
pienessä kammiossa työhuoneensa vieressä. Tultuaan nyt sinne,
riisutui hän ja otti Zolan romaanin, vaan, kun ei voinut sitä
lukea, rupesi miettimään. Ja hänen mielikuvituksessaan tapahtui tuo
toivottu umpisuolen parantuminen. Hän tunsi, kuinka imeytyminen ja
irtautuminen tapahtui ja kuinka säännöllinen toiminta vakaantui.
"Niin, kyllä se niin on kaikki", -- sanoi hän itsekseen. -- "Täytyy
vain auttaa luontoa." Samalla muisti hän lääkkeet, nousi niitä
ottamaan, ja paneutui seljälleen, kuunnellen kuinka hyväntekevästi
rohdot vaikuttavat ja masentavat kivun. "Tasasuhtaisesti nautittava
ja vältettävä vahingollisia vaikutuksia; nythän jo tuntuukin vähän
paremmalta, paljonkin paremmalta." Hän alkoi hypistellä kylkeä,
eikä hypistely koskenut kipeää. "Niin, eihän tuo tunnu -- minä
taidan tosiaankin jo voida paljon paremmin." Hän puhalsi kynttilän
sammuksiin ja laskeutui kyljelleen... "Umpisuoli paranee, imeytyminen
tapahtuu." Yhtäkkiä tunsi hän taas tuon vanhan, tutun, mykän,
kolottavan kivun, tuon itsepintaisen, hiljaisen, vakavan vaivan. Ja
suussa sama tuttu saasta. Hänen sydäntään kouristi, aivoissa himmeni.
"Jumalani, jumalani!" -- sopersi hän, -- "taasen, taasen se tuntuu
eikä ikinä lakkaa." Vaan yhtäkkiä esiintyi hänelle asia kokonaan
toisessa valossa. "Umpisuoli! munaskuu!" -- sanoi hän itsekseen. --
"Ei umpisuolta, ei munaskuuta tämä asia koske, vaan elämätä ja...
kuolemaa. Niin, elämä on ollut, vaan nyt se menee pois, pois, enkä
voi sitä pidättää. Niin. Miksi pettää itseänsä? näkeväthän kaikki,
paitsi minä, että olen kuolemaantuomittu, ja kysymys on ainoastaan
viikoista, päivistä -- se voi tapahtua vaikka heti-paikalla. Elämä on
ollut valkeus, nyt on koittanut pimeys. Tuonoin olin täällä -- nyt
lähden sinne. Minne?" Hän tunsi vilunväristystä, hengitys pysähtyi.
Hän kuuli vain sydämmensä iskut.
"Kun ei minua enää ole olemassa, niin mitä silloin on olemassa?
Ei mitään. Missä minä siis tulen olemaan sitten-kun minua ei ole
olemassa? Täytyykö todella kuolla? Ei, en tahdo." Hän hypähti
ylös haluten sytyttää valkean, hapuili kynttilää vapisevin käsin,
pudotti jalustan kynttilöineen lattiaan ja vierähti jälleen takaisin
tyynyjen päälle. "Minkätähden? vaan samase", -- puheli hän itsekseen
tuijottaen silmät-auki pimeyteen. -- "Kun kerran on kuoltava, niin on
kuoltava. Vaan heistä ei kukaan sitä tiedä, eikä tahdokkaan tietää,
eikä osaa sääliä. He vain soittelevat. (Hän kuuli kaukaisen, oven
takaa kantautuvan äänen ja riturnellin remun). He eivät nyt mistään
välitä, vaikka kerran on heidänkin kuoltava. Voi hulluja ihmisiä!
Minulle varemmin, heille myöhemmin, mutta sama on heilläkin edessä.
Vaan nyt he vain pitävät hauskaa, ne elukat!" Kiukku salpasi hänen
hengitystään, tila tuntui sietämättömän raskaalta ja kiduttavalta.
"Mutta eihän voi olla niinkään, että kaikkia alati painaisi tämä
hirveä pelko?" Hän kohottautui vuoteessaan.
"Asiat ovat hiukan sekavat, täytyy rauhoittua, täytyy ajatella kaikki
uudestaan alusta saakka". Ja hän alkoi ajatella. "Niin, taudin alku.
Ensin loukkasin minä kylkeni, mutta se ei minua vahingoittanut, yhtä
iloinen olin päivä-päivältä senkin jälkeen; sitten alkoi tuntua
hiukan kolotusta, sitten vähän enemmän, sitten kävin tohtoreissa,
sitten tuli alakuloisuus ja tuska päiväjärjestykseen, sitten taas
riensin tohtoreihin; ja niin lähestyin lähestymistäni turmion kuilua.
Voimani vähenivät. Yhä likemmäs kävi kulkuni. Ja nyt olen kuihtunut
eikä valoa enää ole silmissäni. Ja nyt tulee kuolema, vaikka minä
tässä mietin vain umpisuolen-tulehdusta. Minä haudon mielessäni sen
parantamista, vaan tässä tuleekin kuolema. Kuolemako todentotta?"
Jälleen valtasi hänet kauhu, henkeä salpasi, hän kumartui hapuilemaan
tulitikkuja, vaan työkkäsi kyynäspäänsä yöpöytää vasten. Kävi kipeää,
hän suuttui että pöytä oli hänen tiellään, työkkäsi harmissaan vielä
kovemmin ja kaasi yöpöydän. Ja epätoivoissaan rymähti hän läähättäen
seljälleen, odottaen kuoleman tuloa tuossa tuokiossa.
Vieraat olivat samaan aikaan poislähdössä ja Praskovja Fjodorovna
saatteli heitä etehiseen. Hän sattui kuulemaan rymäyksen ja riensi
sisään.
-- Mikä nyt?
-- Ei mikään. Vahingoissa kaadoin.
Rouva palasi noutamaan kynttilän. Mies makasi raskaasti ja kiivaasti
hengittäen ikäänkuin se, joka on juossut virstan matkan yhteenperään,
ja katsoi tuijottavin silmin vaimoonsa.
-- Mikä sinua vaivaa, Jean?
-- E-ei mikään. Ka-kaa-sin... Ei kannata puhua! Ei hän kuitenkaan
ymmärrä, ajatteli hän itsekseen.
Puoliso ei todellakaan näyttänyt käsittävän. Hän nosti yöpöydän
pystyyn, sytytti miehellensä kynttilän ja meni kiireesti pois. Hänen
oli saatettava jotakin vierasta. Kun hän taas palasi, lepäsi mies
samalla tavalla seljällään, tuijottaen kattoon.
-- Voitko huonommin?
-- Ky-kyllä.
Rouva pudisti päätään ja jäi istumaan.
-- Kuulehan, Jean! eiköhän liene parasta kutsua Leshtshetitski kotiin
käymään?
Tämä kuuluisan tohtorin kotiinkutsuminen merkitsi samaa kuin olla
säälimättä rahaa.
Mies hymyili myrkyllisesti ja sanoi jäykästi "ei".
Vaimo istui vielä kotvan aikaa ja kumartui suutelemaan miestään
otsalle.
Mies vihasi häntä sielunsa kaikilla voimilla sillä hetkellä, kun
vaimonsa häntä suuteli, ja sai hillitä itseään ollakseen sysäämättä
häntä luotaan.
-- Hyvästi. Suokoon Jumala sinun nukahtaa.
-- Hm, niin.