IV.

Kaikki olivat terveinä. Ei näet saattanut sanoa sairaudeksi sitä,

että Ivan Iljitsh toisinaan puhui, että hänellä on kummallinen maku

suussa ja jotakin pahalle-tuntuvaa vatsan vasemmalla puolella. --

Mutta tapahtui, että tämä pahantuntu alkoi lisääntyä ja muuttua,

jollei vielä kivuksi niin ainakin alituiseksi vaivaksi kyljessä,

josta taas johtui mielialan katkeruus. Tämä mielialan katkeruus,

joka kasvamistaan kasvoi, alkoi nyt turmella sitä elämän kevyttä

ja sopusuhtaista hauskuutta, joka jo oli ollut vakaantumaisillaan

Golovinien perheessä. Mies alkoi nyt yhä useammin riidellä vaimonsa

kanssa, ja pian hävisi keveys ja hauskuus, ja vaivoin säilyi yksin

säädyllisyys jäljellä; kotoiset kohtaukset rupesivat jälleen

tihenemään. Ainoina lepopaikkoina olivat enää taas nuot lemmen

saarelmat, mutta niitäkin oli vähän eikä niihinkään enää voinut

turvautua ilman räjähdyksen vaaraa. Praskovja Fjodorovna ei nyt

aiheettomasti saattanut sanoa, että hänen miehellään oli synkkä

luonto. Omituisella liioittelemistavallaan kertoi hän ihmisille,

että tuo kauhea luonto oli kaiken ijän ollut samallainen ja että

tarvitaan hänen hyvyytensä kestääkseen sellaista kaksikymmentä

vuotta. Totuus oli siinä, että riidat nyt alkoivat miehen puolelta.

Hänen riitaisuutensa alkoi aina juuri ennen päivällistä ja usein

nimenomaan silloin, kun liemilautanen oli asetettu hänen eteensä

ja hänen oli rupeaminen syömään. Milloin hän muistutti, että joku

ruoka-astia on pilattu, milloin että ruoka ei ole kunnollista,

milloin sitä että poika nojasi kyynäspäillään pöytään, tai että

tyttären tukka oli hassusti laitettu. Ja kaikesta hän syytti

Praskovja Fjodorovnaa. Alussa väitteli Praskovja Fjodorovna vastaan

torjuen syytökset rumilla sanoilla, mutta kun mies pari kertaa

päivällisen alussa oli tämän johdosta joutunut ihan raivoonsa, niin

hän ymmärsi, että tämä oli sairaloisuutta, jonka hänen miehessään

aiheutti ravinnon sisäänottaminen, ja tyynsi itsensä niin ettei

enää väitellyt vastaan, vaan ainoastaan kiirehti syömistä. Tämän

nöyrtymisensä luki Praskovja Fjodorovna itselleen suureksi ansioksi.

Huomattuaan että hänen miehellään muka oli kauhea luonto ja että tämä

muka teki hänen elämänsä onnettomaksi, alkoi hän surkutella omaa

itseään. Ja kuta enemmän hän surkutteli itseään, sitä enemmän hän

vihasi miestään. Hän rupesi jo toivomaan, että hän kuolisi, mutta ei

sentään sydämmensä pohjasta voinut sitä tehdä, sentähden että silloin

jäisi ilman palkkarahoja. Ja tämä ärsytti häntä yhä enemmän miestään

vastaan. Hän piti itseään kauhean onnettomana juuri sen tautta, ettei

miehen kuolemakaan voinut häntä pelastaa, ja vaikka koetti salata

katkeruutensa, niin tämä peitetty harmi yhä vain kartutti hänen

mielensä kiukkua.

Kerran oli heillä taas ollut tuollainen kotoinen kahakka, jossa Ivan

Iljitsh oli esiintynyt kovin itsekkäänä. Kun sovinto perästäpäin

seurasi ja mies selitti, että hänen mielenkatkeruutensa johtui

jonkunlaisesta sairauden kiihoituksesta, niin arveli vaimo, että jos

hän on kipeä, niin täytyy ruveta itseään parantamaan sekä vaati häntä

menemään jonkun kuuluisan lääkärin luo.

Mies menikin. Kaikki kävi juuri niin kuin hän edeltäpäin hyvin

tiesi. Hänet vastaanotettiin sillä tohtorimaisella arvokkaisuudella,

jonka leima oli hänelle tuttu omasta virasta oikeuspalatsissa. Hän

ymmärsi hengessään kaikki nuot rinnan-koputukset, jotka vaativat

edeltäpäin määrätyitä ja nähtävästi tarpeettomia vastauksia, sekä

tuon merkitsevän ryhdin, joka pakoitti alistumaan tohtorin tahdon

alle, tohtorin, joka muka kaikki asiat tuntee ja ymmärtää ja osaa

kenet tahansa parantaa käyttäen aina samoja temppuja. Kaikki tapahtui

juuri kuin siellä oikeuslaitoksella. Saman ryhdin kuin hän siellä

oli ottanut päällensä syytteenalaisten edessä, aivan saman ryhdin

otti myös kuuluisa lääkäri hänen edessään. Lääkäri puhui: se ja se

seikka osoittaa, että teillä on sisäelimissä sitä ja sitä; mutta

jos ei tämä käy ilmi niistä tai niistä tuntomerkeistä, niin teissä

täytyy otaksua olevan sitä ja sitä. Jos taas otaksutaan sitä ja

sitä, niin silloin... j.m.s. Ivan Iljitshille oli tärkeä ainoastaan

yksi kysymys: onko hänen tilansa vaarallinen vai ei? Mutta tästä

asiaankuulumattomasta kysymyksestä ei tohtori ollut tietääkseenkään.

Tohtorin näkökannalta oli moinen kysymys joutava ja arvoton, asiaan

kuului vain otaksumien punnitseminen -- oliko tässä kysymyksessä

munuaistauti, vai kroonillinen katarri, vai umpisuolentulehdusko.

Ei siis ollut kysymystä Ivan Iljitshin elämästä, oli vain kiista

munuaisista ja umpisuolesta. Ja tämän kiistan ratkaisi tohtori

Ivan Iljitshin silmien edessä loistavalla tavalla umpisuolen

eduksi, tehden kuitenkin sen verukkeen, että virtsan tutkiminen

voipi antaa uusia todisteita ja että silloin on asia lopullisesti

selviävä. Kaikki tämä oli tismalleen-täsmälleen samaa, mitä Ivan

Iljitsh itse tuhansia kertoja oli tehnyt syytteenalaistensa suhteen

yhtä loistavalla tempulla. Ja yhtä loistavasti teki tohtori

loppulausuntonsa, juhlallisesti, vieläpä iloisesti katsahtaen

silmälasiensa ylitse potilaaseen. Lääkärin lausunnosta teki Ivan

Iljitsh sen johtopäätöksen että asiat ovat -- huonosti, vaan

että hänelle, tohtorille, ja kentiesi kaikille muillekkin se on

yhdentekevää. Ja tämä huomio hätkäytti häntä sairaloisesti, herättäen

hänessä suurta sääliä omaa itseään kohtaan sekä katkeraa vihaa

tohtoria kohtaan, joka oli välinpitämätön niin tärkeästä kysymyksestä.

Mutta hän ei huolinut väittää mitään vastaan, vaan nousi ylös, pani

rahat pöytään ja sanoi huoahtaen: -- me sairaat taidamme useinkin

tehdä teille sopimattomia kysymyksiä? Minä haluaisin tietää, onko

tauti, niinsanoakseni, vaarallinen vai ei?...

Tohtori katsahti häneen ankarasti yhdellä silmällä läpi silmälasien

ikäänkuin haluten sanoa: "Syytetty, jollette te pysy teille

määrättyjen kysymysten rajojen sisässä, niin olen pakoitettu

ryhtymään toimenpiteisiin teidän poistamiseksenne istuntosalista."

-- Minä mainitsin teille jo sen, mitä pidin tarpeellisena ja

mukavana, -- lausui lääkäri. -- Lopun on näyttävä virtsan tutkimus.

Ja tohtori kumarsi hyvästiksi.

Ivan Iljitsh astui hitaasti ulos talosta, istuutui alakuloisena

rekeen ja käski ajaa kotiinsa. Koko matkan hän lakkaamatta muisteli

kaikkea, mitä tohtori oli puhunut, koettaen kääntää noita sotkuisia,

epäselviä, oppineita sanoja yksinkertaiseen kieleen sekä lukea

niistä vastauksen kysymykseensä: ovatko asiani jo aivan huonosti

vai eikö vielä ole mitään hätää? Ja hänestä näytti, että lääkärin

koko puheen sisällys oli se, että hänen laitansa on aivan huonosti.

Ajaessaan pitkin katuja, tuntui kaikki Ivan Iljitshistä surulliselta.

Ajurit, talot, kadulla kulkevat ihmiset, kauppapuodit -- kaikissa

niissä tuntui nyt olevan surun leima. Ja tuo mykkä, kalvava kipu,

joka ei silmänräpäykseksikään hellittänyt, tuntui nyt, lääkärin

sekavia puheita muistellessa saavan toisellaisen, paljoa vakavamman

merkityksen. Oudoin, raskain tuntein kuunteli nyt Ivan Iljitsh sen

jäydäntää sisässään.

Päästyään kotiinsa, alkoi hän kertoa vaimolleen, mitä oli saanut

tilastaan tietää. Vaimo kuunteli, mutta kesken kertomusta astui tytär

hattupäässä huoneeseen lähteäkseen äitinsä kera ulos kaupungille. Hän

istahti väkinäisesti kuuntelemaan tätä surkeutta, vaan ei malttanut

kauvaa, eikä äitikään jaksanut kuulla loppuun asti.

-- No, sepä nyt lysti, että siellä kävit, -- sanoi vaimo, -- katsohan

nyt, että rupeat nauttimaan säännöllisesti lääkkeitä. Anna tänne

resepti, niin lähetän Gerasimin apteekkiin.

Ja rouva läksi pukeutumaan.

Mies pidätti hengitystään niin kauvan kuin vaimo oli huoneessa,

ja huoahti raskaasti vasta sitten, kun tämä oli poistunut. -- No,

mitäpäs siitä, -- arveli hän, -- ehkäpä ei tosiaankaan vielä ole

kerrassa mitään hätää.

Hän alkoi tämän jälkeen nauttia lääkkeitä ja noudattaa tohtorin

määräyksiä, jotka vielä muuttuisivat tuon virtsan tutkimuksen

johdosta. Mutta nytpä sattuikin niin, että tässä tutkimuksessa sekä

siinä, jonka oli seuraaminen sen jälkeen, tapahtui joku sekaannus.

Itse tohtori oli vaikeasti tavattavissa, ja sentähden kävi niin,

ettei tullut tehdyksi aivan siten kuin tämä oli tarkoittanut.

Vai oliko vika siinä, että potilas ehkä oli unohtanut jotakin

sanomatta, tai valehdellut, tai salannut jotakin lääkäriltään? Ivan

Iljitsh alkoi kuitenkin täsmällisesti noudattaa määräyksiä, ja tämä

noudattaminen toi hänelle ensiaikoina lohdutusta.

Lääkärissä-käyntinsä jälkeen oli Ivan Iljitshin päätoimena tarkasti

täyttää tohtorin määräykset terveydenhoitoon ja rohtojen nauttimiseen

nähden sekä kuunnella omaa sisäistä kipuaan, oman elimistönsä

kaikkia toimintoja. Ivan Iljitshin pääharrastuksina olivat nyt

ihmisten terveys ja ihmisten taudit. Kun hänen läsnäollessaan

satuttiin puhumaan sairaista, kuolleista, parantuneista ja varsinkin

sellaisesta sairaudesta, joka oli hänen tautinsa kaltaista, niin

hän kuunteli tarkasti, vaikka koettikin salata mielenliikutustaan,

tiedusteli kaikellaista asiaankuuluvaa sekä vertaili omaan

sairauteensa.

Kipu ei helpoittanut, mutta Ivan Iljitsh pakoitti itsensä

ajattelemaan, että hänen laitansa on nyt parempi. Hän saattoikin

pettää itsensä niin kauvan kuin ei mikään hänen mieltään ärsyttänyt.

Mutta heti kun sattui ikävyyksiä vaimon kanssa, vastoinkäynti

virassa, pahoja kortteja ruuvipelissä, niin hän heti tunsi

sairautensa koko voiman: ennen oli hän tällaiset vastoinkäymiset

kestänyt toivossa että saa pahat parannetuksi taistelemalla

ja että vihdoin voittaa menestyksen kruunun. Mutta nyt häntä

jokainen vastoinkäynti viilsi sydämmeen ja saattoi epätoivoon.

Ja hän sanoi itselleen: "siinä sen nyt näkee, heti kun rupesin

paranemaan ja rohdot jo alkoivat vaikuttaa, silloin tämä kirottu

onnettomuus tekee kaikki tyhjäksi..." Ja hän suuttui sattuneeseen

onnettomuuteen tai ihmisiin, jotka tuottivat hänelle ikävyyksiä

ja koettivat häntä tappaa, ja hän tunsi että tämä oma suuttumus

se hänet juuri tappaa, mutta hän ei voinut sitä hillitä. Olisi

luullut, että hänen itsensäkin olisi pitänyt tajuta, että moinen

kiukustuminen olosuhteisiin ja ihmisiin pahentaa hänen sairauttaan

etteikä sentähden saa kääntää huomiota ikäviin sattumiin, mutta hän

harkitsi aivan päinvastoin ja väitti tarvitsevansa rauhaa, piti

silmällä kaikkea, mikä suinkin tätä rauhaa rikkoi ja äkämystyi

joutavimmastakin häiriöstä. Hänen tilaansa pahensi myös se, että hän

lueskeli lääketieteellisiä kirjoja ja neuvotteli tohtorein kanssa.

Tilan huonontuminen tapahtui niin tasaisesti, että hän saattoi

helposti pettyä verratessaan yhtä päivää toiseen, sillä erotusta ei

paljon ollut. Mutta kun hän neuvotteli lääkärien kanssa, silloin

hänestä näytti, että tila käy huonompaan päin, vieläpä kovaa vauhtia.

Ja, tästä huolimatta, hän alinomaa neuvotteli tohtorein kanssa.

Samassa kuussa kääntyi hän toisenkin kuuluisan lääkärin puoleen.

Se toinen kuuluisa lääkäri sanoi hänelle melkein samaa kuin

ensimmäinenkin, asettaen vain kysymyksensä hiukan eri muotoon.

Neuvottelu tämän kuuluisuuden kanssa vain lisäsi Ivan Iljitshin

epäilyksen ja kauhun kaksinkertaiseksi. Hänen hyvän tuttavansa

hyvä tuttava -- eräs sangen kelvollinen lääkäri -- hän taas

määritteli taudin ihan eri-tavalla, ja siitä huolimatta, että

lupasi terveeksitulemista, sekoitti kysymyksineen ja otaksumilleen

yhä hullummin Ivan Iljitshin mielen, saattaen mies-paran yhä

enemmän epäilyksen valtaan. Eräs homeopaatikko määritteli taudin

vielä eri-tavalla antaen omia lääkkeitään, ja Ivan Iljitsh nautti

niitäkin viikon ajan, tosin salaa kaikilta. Mutta kun hän ei viikon

päästä tuntenut mitään helpoitusta, kadotti hän luottamuksensa

sekä entisiin keinoihin että tähän ja vaipui yhä suurempaan

alakuloisuuteen. Kerran eräs tuttu rouvashenkilö kertoi hänelle

ihmeparantumisesta pyhäinkuvien avulla. Ivan Iljitsh eksyi hörökorvin

kuuntelemaan tätäkin lörpötystä ja uskoi kuin uskoikin tapahtuman

todenperäisyyden. Kerrottu tapaus säikäytti häntä. "Olenko minä

todella niin henkisesti heikontunut?" ajatteli hän. "Joutavia!

Kaikki on roskaa, ei saa antautua luulottelun valtaan, vaan täytyy

ankarasti pysyä kiinni sen lääkärin parannuskeinoissa, minkä kerran

on valinnut. Ja niin minä teen, se olkoon nyt päätetty. Pois tuhmat

ajatukset, sillä kesään asti aijon minä täsmällisesti seurata ennen

annettuja ohjeita. Sittenpähän nähdään -- ja nyt olkoon loppu näille

horjuvaisuuksille!..." Helppo oli näin ajatella, mutta mahdoton

panna täytäntöön. Kipu kalvoi yhä kyljessä ikäänkuin voimistuen ja

muuttuen yhä pysyväisemmäksi, maku suussa tuli yhä kummallisemmaksi,

niin että hänestä tuntui kuin suusta lemuaisi inhoittava löyhkä, ja

ruokahalu ja ruumiinvoimat heikontuivat heikontumistaan. Mahdoton oli

enää pettyä itsensä suhteen: jotakin hirmuista, uutta ja merkitsevää,

millaista ei milloinkaan ennen ollut ollut Ivan Iljitshin elämässä,

oli nyt hänessä tekeillä. Ja hän yksin tiesi tästä, ei kukaan

ympärillä olevista sitä ymmärtänyt tai ei tahtonut ymmärtää, sillä

he ajattelivat että kaikki mailmassa käy tavalliseen tapaan. Tämä

se kaikista enin kiusasikin Ivan Iljitshiä. Kotiväki, varsinkin

vaimo ja tytär, jotka nykyään olivat vieraissa-ajelujensa pahimmassa

kuumeessa, ei mitään ymmärtänyt, vaan, kuten hän huomasi, he

harmittelivat sitä, ettei hän ollut yhtä iloinen eikä kyläilyhaluinen

kuin he itse, ikäänkuin hän olisi ollut siihen syypää. Vaikka he

koetavatkin tätä salata, niin hän kuitenkin näki, että hän oli heille

esteenä, mutta että hänen puolisonsa asettui määrättyyn suhteeseen

hänen sairauteensa ja pysyi siinä riippumatta siitä, mitä toinen

puhui tai teki. Tämä suhde oli seuraava: "Te tiedätte", -- puheli

rouva tuttavilleen, -- "että Ivan Iljitsh ei voi, kuten muut kunnon

ihmiset, ankarasti noudattaa annettuja lääkitysohjeita. Hän saattaa

tänäpäivänä nauttia rohtoja ja syödä, mitä on käsketty, sekä mennä

ajoissa makuulle, mutta huomenna yhtäkkiä, kun häntä tutkin, unohtaa

hän ottamasta tippojaan, syödä popsii samminlihaa, jota hänelle ei

ole määrätty, vieläpä istahtaa korttia lyömään kello 1:een saakka

yöllä."

-- No milloinkas tässä sitten saisi! -- sanoo Ivan Iljitsh

harmistuneena, -- jos nyt kerran sen teinkin Pjotr Ivanovitshin luona.

-- Entäpäs eilen Shebekin kanssa?

-- Samapa tuo, en olisi kuitenkaan saanut tuskilta nukutuksi.

-- No olipa nyt miten oli, mutta tuolla tavalla et sinä koskaan pääse

parantumaan, ja meitä vain kiusaat.

Praskovja Fjodorovnan ulkonainen suhde miehensä sairauteen oli

sellainen, että hän piti Ivan Iljitshiä itseään syypäänä tautiinsa,

joka hänestä oli vain uusi kiusanteko vaimoa kohtaan. Mies kyllä

tunsi, ettei hänen vaimonsa syytöksillään mitään pahaa tarkoittanut,

mutta hänen ei silti ollut helpompi.

Virastossaan oli Ivan Iljitsh myös huomaavinaan tuon saman

kummallisen suhteen itseään kohtaan: milloin hänestä näytti että

häneen tirkistellään kuin mieheen, joka pian aikoo jättää paikkansa

tyhjäksi, milloin taas hänen toverinsa alkoivat yhtäkkiä laskea

ystävällistä pilaa hänen luulevaisuudestaan, ikäänkuin tuo kauhea

ja kamala, ennenkuulematon ilmiö, mikä hänessä oli tekeillä, ja

joka lakkaamatta imi häntä hillitsemättä vieden häntä jonnekkin,

olisi ollut mitä hauskin ja sopivin pilanesine. Häntä ärsytti

varsinkin Shvarz, joka leikillisyyksineen, elämänhaluineen ja

seuravaatimuksineen muistutti häntä itseään kymmenen vuotta takaperin.

Saattoi toisinaan saapua ystäviä lyömään korttia hänen luokseen.

Kortit jaettiin, uudet kortit sekoitettiin, ruudut erotettiin

läjiinsä, niitä oli 7. Pelaaja sanoi: ilman valttia -- ja kannatti

2:ta ruutua. Vieläkö enempää tarvittiin? Tämä oli hauskaa, pulskaa,

kerrassaan loistavaa peliä! Vaan silloin Ivan Iljitsh yhtäkkiä tuntee

tuon kalvavan kivun kyljessään, tuon tympeän maun suussaan ja hänestä

näyttää siinä olevan jotakin raakaa, että hän sellaisessa tilassa

voipi riemuita korttipelistä.

Hän tuijottaa Mihail Mihailovitshiin, pelitoveriinsa, kuinka

tämä, käsi täynnä voimaa, lyödä läiskäyttelee pöytään ja

kohteliaan-alentuvaisesti pidättyy tempaamasta kaatoja, siirtäen

ne Ivan Iljitshiä kohti, rasittamatta kuitenkaan itseään tai

kurottamatta kättään kovin kauvas. "Mahtaneeko hän luulla minua niin

heikoksi, etten jaksa kurottaa kättäni", ajattelee Iljitsh unohtaen

valtit ja lyö liikakerran valttia omillaan sekä häviää pelinsä

kolmella harhalyönnillä, ja mikä kaikista kauheinta, huomaa, kuinka

Mihail Mihailovitsh kärsii, vaikka tappio hänestä on yhdentekevä. Ja

se on kauheata ajatella, miksi hänestä nyt tuntuu yhdentekevältä.

Kaikki näkevät, että hänen on raskasta olla, ja sanovat hänelle: "me

voimme keskeyttää, jos olette väsynyt. Olkaa hyvä ja levähtäkää".

Levähtääkkö? Ei, eihän hän ole vähääkään väsynyt, he pelatkoot

robberttinsa loppuun. Kaikki ovat synkät ja vaiteliaat. Ivan Iljitsh

tuntee itse saattaneensa heidät synkälle mielelle, vaan ei voi sitä

korjata. He saavat illallisensa ja lähtevät kukin kotiinsa. Ja Ivan

Iljitsh jääpi yksikseen kotiinsa, sielussaan tajuten, että hänen

elämänsä on myrkytetty ja että hän myrkyttää elämän muiltakin, ja

ettei tämä saasta häviä, vaan tunkeutuu yhä syvemmälle koko hänen

olemukseensa.

Ja tämä tunto mielessä sekä lisäksi tuntien ruumiillista kipua ynnä

sielun kauhua, täytyy hänen mennä vuoteeseen ja usein tuskien tautta

valvoa suurin osa yötä. Ja aamuksi täytyy jälleen nousta jalkeille,

pukeutua, ajaa oikeuteen, puhua, kirjoittaa, tai jos ei sinnekkään

lähteä, niin olla kotona nuot kaksikymmentäneljä vuorokauden tuntia,

joista jokainen on hänelle kidutus. Ja näin täytyi elää turmionsa

partaalla ilman ainoatakaan ihmistä, joka olisi ymmärtänyt tai häntä

säälinyt.