III.

Niin riensi Ivan Iljitshin elämä 17 vuotta eteenpäin

naimisiinmenosta. Hän oli jo silloin arvokas prokuraattori, joka jo

saattoi kieltäytyä erinäisistä määräyksistä odotellessaan mukavampaa

paikkaa, kun ihan odottamatta tapahtui eräs ikävä seikka, joka oli

vähällä kokonaan rikkoa hänen elämänsä rauhan. Ivan Iljitsh oli

odotellut presidentin paikkaa yliopistokaupungissa, mutta eräs Goppe

oli jotenkin livahtanut hänen edelleen ja vei häneltä paikan. Ivan

Iljitsh katkeroittui, päästi suustaan moitteita ja riitautui sekä

hänen että läheisimmän päällystönsä kanssa. Siitä oli seurauksena se,

että häntä kohtaan tultiin kylmäksi, ja seuraavassa nimityksessä taas

jätettiin huomioonottamatta.

Tämä tapahtui vuonna 1880. Se vuosi oli kaikista raskain kestettävä

Ivan Iljitshin elämässä. Sinä vuonna kävi ilmi toiselta puolen,

että palkka ei riitä elantoon, toiselta puolen -- että kaikki hänet

olivat unhoittaneet ja että se, mikä hänestä itsestä omaan persoonaan

nähden näytti mitä suurimmalta, julmimmalta vääryydeltä, oli muista

aivan tavallinen asia. Ei edes isä pitänyt velvollisuutenaan auttaa

häntä. Hänestä tuntui, että kaikki olivat hänet hyljänneet pitäen

hänen asemaansa 3500:n ruplan palkalla ihan normaalina, vieläpä

onnellisenakin. Hän yksin tiesi, että kokemalla sellaista vääryyttä,

mitä hänelle oli tehty, kuulemalla ijänkaiken vaimon pistopuheita

sekä tekemällä velkoja ja elämällä yli-varojensa, -- hän yksin tiesi,

että hänen asemansa oli kerrassaan epänormaali.

Saman vuoden kesäksi otti hän, säästääkseen menojansa, virkavapauden

sekä matkusti vaimoineen maaseudulle Praskovja Fjodorovnan veljen

luo. Mutta siellä maalla, ollessaan ilman virkaa, tunsi Ivan Iljitsh

ensi kertaa elämässään ei ainoastaan ikävää, vaan myös sietämätöntä

tuskaa, ja tuli siihen päätökseen, että näin on mahdotonta elää ja

että on välttämätöntä ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin.

Viettäessään unetonta yötä, jona hän herkeämättä käveli edestakaisin

terassilla, päätti hän matkustaa Pietariin järjestämään asioitansa

sekä, rangaistakseen _heitä_, niitä, jotka eivät olleet pitäneet

hänestä lukua, siirtyä toiseen hallinto-osastoon.

Toisena päivänä hän, huolimatta vaimonsa ja lankonsa kaikista

kielloista, matkustikin Pietariin.

Hän läksi tälle matkalle vain yhden asian tähden: pyytämään

viidentuhannen ruplan paikkaa. Hän ei enää tavoitellut mitään

erikoista hallintopiiriä, suuntaa tai toimialaa. Hän tarvitsi vain

paikkaa, -- viidentuhannen paikkaa, olipa se sitten ylihallituksessa,

pankkialalla, rautatiellä, Keisaritar Marian laitoksissa tai vaikkapa

tullissa, kunhan vain tuli tuo viisituhatta, sillä välttämätöntä oli

erota omasta virastostaan, jossa häntä ei ymmärretty arvossapitää.

Ja kas: ihmeellisen odottamaton menestys seurasikin Ivan Iljitshiä

tällä matkalla. Kurskin asemalla astui I luokan vaunuun tuttu F. S.

Iljin ja ilmoitti Kurskin kuvernöörin juuri saaneen sähkösanoman,

että ministeristössä on näinä päivinä tapahtuva se muutos, että Pjotr

Ivanovitshin paikalle määrätään Ivan Semjonovitsh.

Esitetyllä paikanmuutoksella oli, paitsi merkitystään Venäjälle,

erikoinen merkitys Ivan Iljitshiin nähden sen kautta että se hänelle

oli mitä suurimmassa määrässä otollinen. Pjotr Ivanovitsh oli

nimittäin Sakari Ivanovitshin ystävä, joka Sakari Ivanovitsh taas oli

Ivan Iljitshin hyvä toveri ja ystävä.

Moskovaan päästyään sai Ivan Iljitsh tietää että vaihdos oli tosi,

ja saavuttuaan Pietariin tapasi heti Sakari Ivanovitshin, jolta

sai kuin saikin lupauksen varmasta paikasta ennenpalvelemassaan

oikeusministeristössä.

Viikon perästä lennätti hän vaimolleen sähkösanoman:

_Sakari nimitetty Müllerin paikalle, ensi esittelyssä saan

määräykseni._

Mainitun henkilövaihdoksen johdosta sai siis Ivan Iljitsh

odottamattaan entisessä virastossaan sellaisen nimityksen, jossa hän

kohosi pari astetta ylemmäksi tovereitaan, saaden viidentuhannen

palkan ynnä kolmetuhatta viisisataa ruplaa muuttorahoiksi. Kaikki

harmi entisiä vihamiehiään sekä koko virastoa kohtaan oli unhoitettu,

ja Ivan Iljitsh tunsi itsensä täysin onnelliseksi.

Hän palasi maalle iloisempana ja tyytyväisempänä kuin oli pitkään

aikaan ollut. Myös Praskovja Fjodorovna ilahtui ja heidän välillään

syntyi aselepo. Ivan Iljitsh jutteli, kuinka kaikki hänelle

Pietarissa olivat osoittaneet suosiota, kuinka kaikki hänen

vihamiehensä nyt olivat nolattuina madelleet hänen jaloissaan, kuinka

kaikki kadehtivat hänen asemaansa, ja varsinkin, kuinka kaikki häntä

kovasti rakastivat siellä Pietarissa.

Praskovja Fjodorovna kuunteli hänen puheitaan ja oli uskovinaan

kaiken eikä sanonut vastaan missään asiassa, vaan teki ainoastaan

suunnitelmia uuteen elämänjärjestykseen siinä kaupungissa, jonne oli

muutettava. Ja Ivan Iljitsh näki ilokseen, että nämät suunnitelmat

olivat hänen omia suunnitelmiaan, että ne sopivat yhteen ja että

hänen kompastunut elämänsä saapi jälleen takaisin pysyväisen, sille

kuuluvan hauskan ja sovinnollisen luonteensa.

Ivan Iljitsh oli saapunut maalle vain lyhyeksi ajaksi. Syyskuun 10:nä

p:nä oli hänen otettava vastaan virkansa, ja sitä paitsi tarvittiin

aikaa asiain järjestämiseen uudessa paikassa, kaikkien kapineiden

kuljettamiseen maaseudulta, lisään-ostamiseen ja monen muun seikan

määräämiseen, sanalla sanoen kaiken järjestämiseen sillä tavalla kuin

oli päätetty hänen aivoissansa ja kuin oli melkein myös Praskovja

Fjodorovnan sielussa päätetty.

Ja nyt, kun kaikki oli mennyt näin mukavasti, ja kun he pyrinnöissään

olivat yhtä mieltä vaimon kanssa ja sitäpaitsi olivat ennen vain

vähän eläneet yhdessä, nyt he niin suloisesti sopivat yhteen, etteipä

sellaista sopua ollut heidän välillään vallinnut edes avioliiton

ensi-vuosina.

Ivan Iljitsh oli ensin aikeissa kuljetuttaa perheensä heti mukanaan,

mutta hartaat pyynnöt sisaren ja langon puolelta, joista yhtäkkiä

oli tullut erinomaisen sukulaisrakkaita Ivan Iljitshiä ja hänen

perhettään kohtaan, saivat aikaan sen, että Ivan Iljitsh matkusti

pois yksikseen.

Hilpeä mieliala, jonka oli aiheuttanut onnenpotkaus, ja jota

vielä oli lisännyt sopu vaimon kanssa, ei luopunut hänestä koko

ajalla. Löytyi herttainen huoneusto, juuri sellainen, jollaista

mies vaimoineen oli haaveillut. Tilavat, korkeat, vanhaan tyyliin

rakennetut vastaanottohuoneet, mukava, suurenmoinen työhuone,

rouvan- ja tyttären kammiot, lukukamari pojalle, -- kaikki kuin

vartavasten heille tehty. Ivan Iljitsh ryhtyi itse sisustukseen,

valitsi seinäpaperit ja verhot, osteli huonekaluja, varsinkin

vanhantyylisiä, joita hän piti erikoisesti sopivina, ja kaikki kasvoi

kasvamistaan juuri sitä ihannetta kohti, jonka hän oli itselleen

asettanut. Kun hän oli saanut kaiken puoliväliin järjestetyksi,

huomasi hän että tulokset ihan voittavat hänen odotuksensa. Hän näki

että kaikki valmiiksi tultuaan on saapa ihmeen aistikkaan, hienon

ja ylevän leiman. Unelmoiden kuvitteli hän itselleen, miltä heidän

salinsa on näyttävä valmiina! Silmäillessään vielä keskitekoista

vierashuonetta, oli hän jo näkevinään tulipesän, pesävarjostimen,

korukalu-hyllyn, nuot hajalleenheitetyt sirot tuolit, nuot lautaset,

maljat, pronssikapineet pitkin seinämiä -- kaikki jo paikoilleen

pantuina. Häntä ilahdutti ajatus, kuinka hän on hämmästyttävä Pashaa

ja Pikku-Liisaa, joilla myös on aistinsa näiden asiain suhteen.

He eivät vähääkään odota saavansa nähdä tällaista! Hänen onnistui

varsinkin löytää ja ostaa halvalla vanhoja kapineita, jotka loivat

sisustuksiin erikoisen hienon kokonaisvaikutuksen. Kirjeissään

omaisilleen hän tahallaan esitteli kaikki huonommaksi kuin

todellisuudessa -- hämmästyttääkseen heitä. Kaikki tämä kiinnitti

ja innosti niin hänen mielensä, ettei uusi virkakaan, kuten hän oli

odottanut, häntä siinä määrässä mukaansa temmannut. Istunnoissa oli

hänellä toisinaan hajamielisyyden hetkiä; hän saattoi mietiskellä

esimerkiksi: millaiset reunukset on hankittava ikkunaverhoihin,

suoratko vai poimuiset. Hän oli niin kiintynyt puuhiinsa, että

usein itse touhusi hikipäissään sijoitellen huonekaluja, vieläpä

itse ripusteli ja sovitteli uutimia ikkunoihin. Kerran kiipesi

hän tikapuille näyttääkseen ymmärtämättömälle verhoilijalle,

kuinka hän tahtoo oviverhot pantaviksi, astahti harhaan ja rymähti

alas, mutta ollen vankka ja vikkelä mies, sai käsillään kiinni ja

satutti ainoastaan kylkensä ovenpielen haarukkaan. Loukkautumaa

vähän pakotti, mutta pian se taas parani. Ivan Iljitsh tunsi

itsensä koko puuhaus-ajan omituisen iloiseksi ja terveeksi. Hän

kirjoitti omaisilleen: "minusta tuntuu kuin olisin tullut 15 vuotta

nuoremmaksi!" Hän oli luullut saavansa sisustukset kuntoon syyskuun

kuluessa, vaan työ venyi puoliväliin lokakuuta. Mutta kaunista siitä

tulikin, sitä ei sanonut ainoastaan hän, vaan kaikki, jotka sen

näkivät.

Tosin ei tässä ollut kummempaa katsottavaa kuin mitä tavallisesti

on kaikilla ei kovin rikkailla ihmisillä, vaan sellaisilla,

jotka tahtovat rikkaita jäljitellä ja ainoastaan senvuoksi ovat

toinen-toistensa kaltaisia: silkkipäällyksiä, mustaa-puuta,

kukkia, mattoja, tummanvälkähteleviä pronssikaluja, sanalla sanoen

kaikkea sitä, mitä kaikki määrättyyn luokkaan kuuluvat ihmiset

käyttävät ollaksensa toisten määrättyyn luokkaan kuuluvien ihmisten

kaltaisia. Ivan Iljitshinkin huoneet olivat niin muodinmukaiset,

ettei edes huomio niihin kääntynyt; mutta hänestä itsestään ne

näyttivät aivan erikoisilta. Kun hän sitten oli vastaanottanut

omaisensa rautatie-asemalla, kuljettanut heidät valaistuun,

valmiiseen asuntoon, ja valkoiseen kaulaliinaan puettu lakeija oli

aukaissut oven -- kukkasilla koristettuun etehiseen, sekä kun he

sitten astuivat sisään vierashuoneeseen ja kabinettiin, päästellen

mielihyvän huudahduksia, niin tunsi isäntä Ivan Iljitsh itsensä

erinomaisen tyytyväiseksi, juoksutti heitä ympäri joka-paikkaan,

imien sisäänsä heidän ylistelyitään ja loistaen mielihyvästä. Kun

Praskovja Fjodorovna sitten, heidän istuessaan iltateen ääressä,

tiedusti häneltä, kuinka hän oikeastaan oli pudonnut tikapuilta, niin

hän vain naurahti ja näytti liikkeillä, mitenkä hän oli lentänyt ja

säikäyttänyt verhoilijan.

-- Mitäpäs moinen keikaus vanhalle voimistelijalle! Joku muu olisi

voinut siinä itsensä tappaa, mutta minuun vain hiukkasen kolahti.

Käyhän tuo vieläkin vähän kipeää, kun koskee, mutta kyllä se pian

paranee. Eikä siinä näy muuta kuin mustelma.

Ja niin alkoivat he elää uudessa rakennuksessaan, josta, kuten aina,

silloin kun pulskasti tullaan toimeen, ei puuttunut muuta kuin yksi

huone lisää; ja uusi palkkakin riitti mainiosti niin ettei siitäkään

tuntunut puuttuvan kuin mitätön summa -- viitisen sataa ruplaa.

Varsinkin ensi-aika oli onnellista, kun ei kaikki vielä ollut loppuun

järjestetty, ja oli siis vielä kaikellaista puuhattavaa, ostettavaa,

tilattavaa ja paikoilleen sovitettavaa. Vaikka sattuikin jonkun

verran erimielisyyksiä miehen ja vaimon välillä, niin molemmat

sentään olivat niin tyytyväiset, ja siksi paljon oli puuhaa, että

kaikki päättyi ilman suurempia riitoja. Sitten kun ei enää ollut

mitään järjestettävää, tuntui tosin hiukan ikävältä, ikäänkuin

jotakin puuttuisi, mutta siinäpä sitten tulla tupsahti uusia

tuttavuuksia ja tottumuksia, ja elämä täydentyi.

Vietettyään aamupäivän oikeuspalatsilla, palasi Ivan Iljitsh

tavallisesti kotiinsa päivälliseksi, ja hänen mielialansa oli

ensiaikoina hyvä, vaikka vähän kärsikin juuri asumuksen tautta.

(Häntä kiusasi jokainen tahra pöytäliinalla, silkkipäällyksissä tai

risautunut rihma akuttimissa. Hän oli pannut siksi paljon vaivaa

järjestämiseen, että kaikellainen hävitys koski hänen mieleensä

kipeästi.) Mutta ylipäänsä solui Ivan Iljitshin elämä niin kuin sen

hänen uskonsa mukaan oli määräkin solua -- kevyesti, hauskasti ja

säädyllisesti. Hän nousi kello 9, joi kahvinsa, luki sanomalehden,

puki sitten yllensä univormun ja ajoi virastoon. Siellä oli hänellä

aina vastassa nuot jo valmiiksi muokatut länget, jotka olivat niin

tutut että hän kerralla niihin osui. Anojia, kanslia-asioita,

istunnoita -- sekä julkisia että valmistavia. Kaikesta tästä täytyi

osata seuloa pois kaikki se ummehtunut aines, mikä aina uhkaa rikkoa

virka-asiain säännöllistä juoksua: ei saa sallia ihmisten kanssa

mitään suhteita paitsi virkaankuuluvia, ja aiheen suhteisiin täytyy

olla ainoastaan virallisen, ja itse suhteiden pelkästään virallisia.

Tulee nyt esimerkiksi joku henkilö ja haluaa saada tietää jotakin.

Ivan Iljitshillä ei tietysti, yksityisen miehen tavoin, voi olla

mitään suhteita sellaiseen ihmiseen; mutta annappas että tällä

henkilöllä on asiaa oikeustonjäsenelle, sellaista asiaa, jonka

voi ilmaista virallisella paperilla ja juhlallisella otsakkeella,

-- niin tällaisten suhteiden rajojen sisässä tekee Ivan Iljitsh

kaiken, ehdottomasti kaiken voitavansa sekä noudattaa tämän ohessa

ihmisystävällisiä seuratapoja, s.o. kohteliaisuutta. Niin pian

kuin tämä virallinen suhde lakkaa, lakkaa myös kaikki muu. Tämän

kyvyn erottaa virallinen puoli todellisesta elämästä omisti Ivan

Iljitsh korkeimmassa määrässä sekä sai sen pitkällisen käytännön

ja taidon avulla kehitetyksi aina sille asteelle, että hän väliin,

kuten ammattitaiteilija, suvaitsi ikäänkuin leikillä sekoittaa

toisiinsa inhimilliset ja viralliset suhteet. Hän salli sen itselleen

sentähden, että tunsi itsessään alati voiman, milloin vain tarvis

vaati, jälleen eristämään virallisuuden ja syrjäyttämään inhimilliset

vaatimukset. Tämä asia ei käynyt häneltä ainoastaan kepeästi,

hauskasti ja säädyllisesti, vaan vieläpä varsin taiteellisesti.

Lomahetkinä hän poltteli tupakkaa, joi teetä, keskusteli hiukan

politiikasta, hiukan yleisistä asioista, hiukan korteista, ja

kaikista enin virkanimityksistä. Väsyneenä, mutta tunteilla

taiteilijan, joka huolellisesti on suorittanut osansa soittaessaan

yhtä ensimmäisistä viuluista orkesterissa, palasi hän sitten

kotiin. Sieltä oli sillävälin äiti tyttärineen lähtenyt jonnekkin

kaupungille, tahi oli heillä joku vieraana; poika oli tavallisesti

koulussa tahi luki läksyjään valmistajain johdolla, opiskellen

sanallisesti kaikkea sitä, mitä kimnaasissa opetetaan. Kaikki oli

hyvin. Päivällisen jälkeen, jollei ollut vieraita, lueskeli Ivan

Iljitsh toisinaan jotain kirjaa, josta oli paljon puhuttu, ja illan

tullen istuutui työhönsä, s.o. lueskeli papereita, tutkiskeli

lakipykäliä, -- vertoi todistajain lausumia ja punnitsi niitä

lain vaa'alla. Tämä työ ei hänestä tuntunut ikävältä, jos ei erin

hauskaltakaan. Ikävän tullessa saattoi ruveta pelaamaan ruuvia, vaan

jos ei sattunut siihen tilaisuutta, niin oli tämä kuitenkin parempaa

kuin istuminen yksikseen taikka vaimonsa kanssa. Ivan Iljitshin

mielihuveja taas olivat pienoiset päivälliset, joihin hän kutsui

hienon-mailman huomatuimpia naisia ja miehiä, ja joissa ajanvietto

koetettiin saada samallaiseksi kuin tällaisten ihmisten tavallinen

ajanvietto, aivan niinkuin hänen vierashuoneensakin oli jäljitetty

muiden malliksi-kelpaavien vierashuoneiden mukaan.

Erään kerran oli heillä myös tanssi-iltama. Ivan Iljitshistäkin oli

hauskaa, ja kaikki oli hyvin, vaikka nousikin suuri riita vaimon

kanssa leivoksista ja konvehteista; Praskovja Fjodorovnalla näet

oli oma suunnitelmansa, Ivan Iljitsh taas vaati jyrkästi, että

kaikki makeiset otettaisiin kalliilta kondiittorilta ja tilasikin

omin päin tältä ison määrän leivoksia, ja riita nousi siitä, että

leivokset jäivät syömättä, vaikka kondiittorin lasku teki 45 ruplaa.

Se oli kova ja ikävä riita, niin että Praskovja Fjodorovna tiuskasi

miehelleen: "voi sua sen pöllöpää!" jonka johdosta toinen, päähänsä

tarttuen, tuli sydännyksissään maininneeksi jotakin avioerosta.

Mutta itse iltama oli kuitenkin hilpeä. Vieraina oli parhainta

seuraa, ja Ivan Iljitsh tanssi ruhtinatar Trufonowan kanssa, sen

naisen sisaren kanssa, joka oli tunnettu "Haihduta huoleni"-nimisen

yhdistyksen perustajana. Virkamiehen ilot ne olivat itserakkauden

iloja, seuraelämän ilot taas olivat turhamaisuuden iloja, mutta Ivan

Iljitshin todellisina iloina olivat -- ruuvipelin ilot. Hänen täytyi

tunnustaa että kaikkien, surullisintenkin elämänilmiöiden jälkeen,

ei ollut mailmassa ihanampaa, kirkkaampaa iloa kuin istahtaminen

hyvien toverien ja räyhäämättömien pelaajien kera ruuvipöytään, mutta

välttämättä neljän-miehen, (sillä jos on viisi, niin tuntuu ikävältä

erota seurasta, vaikka on olevinaankin mielissään) ja oli virkistävää

oikein hengessä ja totuudessa antaa korttien lentää, sekä sitten

haukata illallista ja juoda lasillinen hyvää viiniä. Jos sitten

lisäksi oli sattunut hiukan voittamaan -- hiukan vain, sillä suuret

summat olivat ikäviä -- niin maistuipa uni ruuvipelin jälkeen kovin

suloiselta ja hyvällä-tuulella meni Ivan Iljitsh silloin maata.

Niin he elelivät. Seurapiiri oli heillä mitä parhain, huomattuja

henkilöitä ajeli heidän luonaan eikä nuoria herroja puuttunut heidän

talostaan.

Katsannossaan tuttavapiirinsä suhteen olivat mies, vaimo ja tytär

täydellisesti yksimieliset, niin että he, vaikkeivät olleetkaan

siitä keskenään sopineet, aivan samalla tapaa työnsivät luotaan

kaikki eri-piireihin kuuluvat ystävät ja sukulaiset, kaikellaiset

likanaamat, jotka sopimattoman-imelästi tulla tuiskahtivat heidän

vierashuoneeseensa, jonka seiniä koristivat jaappanilaiset

maljakot. Tällaiset pyhittämättömät ystävät saatiin pian lakkaamaan

juoksustaan, ja Golovinien seurapiiri pysyi kuin pysyikin puhtaana.

Nuoret keikarit hakkailivat Liisa-neitiä ja yksi heistä Petrishtshev,

Dmitri Ivanovitsh Petrishtshevin poika ja hänen omaisuutensa ainoa

perillinen, nuori lakimies, alkoi siinä määrässä pitää tyttöä

kuumana, että Ivan Iljitshinkin jo täytyi asiasta kuiskutella

Praskovja Fjodorovnalle, että eikö olisi syytä toimittaa nuoret

ajelemaan kahden kesken troikalla tai hommata seuranäytelmä. Niin

heillä elettiin, ja kaikki meni tasaista kulkuaan, ja kaikki tuntui

sangen hyvältä.