II.

Ivan Iljitshin elämänkertomus on mitä yksinkertaisin ja tavallisin,

ja samalla mitä kamalin.

Hän kuoli 45 vuotiaana ollessaan Ylioikeuston jäsen. Hänen isänsä

oli virkamies, joka eri hallintoaloilla ja osastoilla Pietarissa

oli suorittanut sen virkauran, mikä viepi ihmiset siihen asemaan,

ettei heitä, vaikkakin selvästi näkyy, etteivät kelpaa täyttämään

minkäänlaista todellista velvollisuutta, pitkällisen entisen

palveluksensa nojalla kuitenkaan voida potkia pois ja jotka sentähden

aina saavat keksittyjä tyhjäntoimittaja-virkoja hyvillä palkoilla

-- aina 6:sta 10:een tuhanteen ruplaan, joilla he sitten elelevät

vanhuuden päiviin saakka.

Sellainen oli salaneuvos Ilja Jefimovitsh Golovin, kaikenkaltaisten

tarpeettomien laitosten tarpeeton jäsen.

Hänellä oli kolme poikaa ja Ivan Iljitsh oli niistä ikäjärjestyksessä

toinen. Vanhin oli suorittanut samallaisen loistouran kuin isäkin,

vaikka vain toisella hallinnonalalla, ja lähestyi jo sitä virka-ikää,

jolloin tuo ansaitsematon palkankorotus saadaan. Kolmas poika oli

onnenhylkiö. Eri aloilla palvellen oli hän joka-paikassa turmellut

asiansa ja palveli nyt rautatiellä, ja sekä isä että veljet ja

varsinkaan heidän vaimonsa eivät halunneet tavata häntä eivätkä ilman

välttämättömintä pakkoa pitäneet velvollisuutenaan edes muistaa hänen

olemassaoloaan. Sisar oli naimisissa parooni Grefin kanssa, joka

oli samallainen pietarilainen virkamies kuin hänen appensakin. Ivan

Iljitsh oli _le phenix de la famille_, niinkuin ranskaksi sanottiin.

Hän ei ollut niin kylmäkiskoinen eikä täsmällinen kuin vanhin veli

eikä niin kykenemätön kuin nuorin veli. Hän oli heidän keskiväliltään

-- älykäs, vilkas, miellyttävä ja seurataitoinen mies. Hän oli saanut

koulukasvatuksensa yhdessä nuorimman veljen kanssa oikeustiedetten

alalla. Nuorin veli ei päässyt koulua läpi, vaan karkoitettiin

5:nneltä luokalta. Ivan Iljitsh taas suoritti koulukurssinsa hyvin.

Lakitieteissä hän jo silloin oli se, mikä hän oli sittemmin koko

elämänsä ajan: kyvykäs, hilpeän hyväntahtoinen, ihmisystävällinen

mies, joka kuitenkin tunnollisesti täytti sen, minkä piti

velvollisuutenaan, ja velvollisuutenaan hän taas piti kaikkea sitä,

mitä muutkin korkeammassa asemassa olevat henkilöt sinä pitivät. Hän

ei ollut mikään suosionetsiskelijä ei poikana eikä sitten täytenä

miehenä, vaan hänessä oli nuoruudestaan saakka se ominaisuus että

hän, kuten kärpänen valoa kohti, pyrki korkeammassa asemassa olevien

ihmisten piiriin, omisti itselleen heidän käytöstapojaan, heidän

elämänkatsomuksiaan ja rakenteli ystävällisiä suhteita heidän

kanssaan. Kaikki lapsuuden ja nuoruuden huvitukset vierivät hänen

ohitsensa tuntuvia jälkiä jättämättä, hän saattoi kyllä antautua

herkkätunteisuuden ja kunnianhimon valtaan ja lopuksi, ylemmissä

piireissä, vapaamielisyydenkin valtaan, mutta kaikki pysähtyi

määrättyihin rajoihin, jotka hänen vaistonsa hänelle varmasti osoitti.

Koulu-aikoinaan oli hän tullut tehneeksi tekoja, jotka hänestä ennen

näyttivät sangen törkeiltä ja pakoittivat häntä inhoamaan omaa

itseään sinä aikana kuin hän ne teki, mutta perästäpäin huomattuaan

että samallaisia tekoja olivat tehneet myös ylempänä-seisovat

henkilöt pitämättä niitä rumina, hän ne täydellisesti unhoitti, jos

kohta ei vieläkään pitänyt niitä kauniina, mutta ei vähääkään niitä

hävennyt silloin kun sattui ne muistamaan.

Päästyään oikeuskoulusta yhdeksännen arvoluokan päästötodistuksella

sekä saatuaan isältään rahat virkapuvun hankkimista varten, tilasi

Ivan Iljitsh itselleen vaatteuston Sharmerilta, pääkaupungin

hienoimmalta räätäliltä, ripusti kellonvitjoihinsa pienen muistorahan

päällekirjoituksella: "respice finem", lausui juhlalliset

jäähyväiset prinssille ja johtajalle, söi päivälliset tovereineen

Dononilla -- jonka jälkeen hän sitten uusmuotisine kapsäkkeineen,

liinavaatteilleen, pukuineen, parranajo- ja toalettitarpeineen sekä

kantoremmeineen, mitkä kaikki olivat tilatut ja ostetut parhaimmista

makasiineista, matkusti sisämaahan, johon isä hänelle oli hankkinut

virkamiehen-paikan kuvernöörin kansliassa erityisiä toimenpiteitä

varten.

Maaseutukaupunkiin tultuaan loi Ivan Iljitsh heti itselleen

yhtä keveän ja miellyttävän aseman kuin mikä hänellä oli ollut

koulussakin. Hän hoiti toimensa, yleni aste-asteelta virassaan ja

vietti samalla hupaista ja säädyllistä elämää. Toisinaan matkusti

hän päällystönsä uskottuna ympäri lääniä esiintyen arvokkaasti sekä

ylempiensä että alempiensa seurassa ja täyttäen täsmällisesti ja

lahjomattomalla rehellisyydellä, mistä ei voinut olla ylpeilemättä,

hänelle uskotut tehtävät, jotka etupäässä koskivat lahkolaisasioita.

Huolimatta nuoresta ijästään ja luontaisesta taipumuksestaan kevyeen

iloisuuteen, oli hän virka-asioissa erinomaisen maltillinen,

virallinen, vieläpä ankarakin, kun sitävastoin seuraelämän seikoissa

hän usein oli leikillinen, sukkelapäinen, aina hyväntuulinen,

kohtelias ja tuollainen _bon enfant_, niinkuin hänestä hänen

esimiehensä ja tämän rouva sanoivat, joiden luona hän oli aivan kuin

kotonaan.

Oli hänellä täällä maaseutukaupungissa ollessaan myös suhteita

erääseen naiseen, joka oli pikiintynyt tähän hiukan keikarimaiseen

juristiin; myös oli hän tuttu muutaman muotiompelijattaren kanssa

sekä otti osaa juominkeihin kaupunkiinsaapuneiden sivus-adjutanttien

mukana, ajelipa toisinaan toverien seurassa laitakaupunginkin

kaduille illallisen jälkeen. Esimiehensä vaimoa saattoi hän totella

yhtä paljon kuin itse esimiestäkin. Mutta kaikella tällä oli niin

ylevä säädyllisyyden leima, ettei siitä mitenkään voinut käyttää

rumia sanoja, vaan kaikki sopi tuohon ranskalaiseen lauseparteen: il

faut que jeunesse passe. Kaikki nimittäin tapahtui puhtain käsin,

puhtaissa paidoissa, huulilla ranskankieliset sanat ja, mikä pääasia,

mitä ylhäisimmässä seurapiirissä, joten siis nämät korkeammassa

asemassa olevat ihmiset sen itse hyväksyivät. Näin palveli Ivan

Iljitsh viisi vuotta, jonka jälkeen hänen virkatoimessaan tapahtui

muutos. Ilmestyi nimittäin uusia oikeuslaitoksia, joihin tarvittiin

uusia ihmisiä.

Ja Ivan Iljitshistä tuli yksi näitä uusia henkilöitä.

Hänelle tarjottiin tutkintotuomarin virka, ja hän otti sen vastaan,

vaikka paikka olikin toisessa läänissä, ja täytyi siis heittää

kaikki sukeutuneet suhteet sikseen sekä taas rakentaa uudet uudessa

paikassa. Vanhasta paikasta erotessa pitivät ystävät Ivan Iljitshille

liikuttavat läksiäiskekkerit, antoivat hänelle muistoksi hopeisen

paperossikotelon, ja niin matkusti hän uuteen paikkaansa.

Tutkintotuomarina Ivan Iljitsh oli samallainen _comme il faut_,

säädyllinen mies, joka osasi erottaa virkavelvollisuudet

yksityiselämästä ja herätti yleistä kunnioitusta, kuten ennen

virkamiehenä erityisiä toimia varten. Itse tutkintotuomarin toimi

taas huvitti ja viehätti Ivan Iljitshiä paljon enemmän kuin

entinen virkansa. Siinä entisessä virassa oli tosin ollut aika

mukavaa, puettuna sharmerilaiseen arkiunivormuun, vapaasti käydä

kekkelehtiä sivu vapisevien, vastaanottoa odottelevien anojain

ja virkahenkilöiden, jotka häntä kadehtivat, työntyä suoraapäätä

päällikön virkahuoneeseen sekä istahtaa hänen kanssaan teetä juomaan

paperossi-hampaissa; mutta ihmisiä, jotka suorastaan riippuivat

hänen mielivallastaan, oli sentään ollut liian vähän. Sellaisia

olivat olleet vain kruunuvoudit ja lahkolaiset, silloin kun häntä oli

lähetelty heidän luokseen viran puolesta. Mutta hänestä oli ollut

hauska oppineesti, melkeinpä toverillisesti seurustella sellaisten,

hänestä riippuvaisten ihmisten kanssa, hänestä oli ollut hauska antaa

toisten tuntea, että kas hän, jonka vallassa on musertaa, seurustelee

heidän kanssaan ihan kuin ystävä yksinkertaisesti. Sellaisia ihmisiä

oli silloin ollut vähän. Mutta nyt, ollessaan yleinen syyttäjä, tunsi

Ivan Iljitsh että kaikki, -- ehdottomasti kaikki, -- tärkeimmätkin,

itsetyytyväisimmätkin ihmiset, kaikki ovat hänen käsissään, ja että

tarvitsee ainoastaan kirjoittaa määrätyt sanat asiapaperin laitaan,

ja tuo tärkeä, itsetyytyväinen henkilö tuodaan oitis hänen luokseen

joko syytettynä tai todistajana, ja on, jollei hän nimittäin tahdo

häntä pistää vankeuteen, nöyrästi seisova hänen edessään ja vastaava

hänen kysymyksiinsä. Ivan Iljitsh ei milloinkaan väärinkäyttänyt tätä

valtaansa, vaan koetti päinvastoin lieventää sen ilmaisumuotoja,

mutta tunto tällaisen vallan omistamisesta ja mahdollisuus sitä

lieventää tuottivat hänelle suurimman huvituksen ja viehätyksen

hänen uudessa virassaan. Itse virassa, nimittäin tutkimuksia

toimeenpantaessa, oppi Ivan Iljitsh hyvin pian erottamaan omasta

itsestään kaikki asianhaarat, jotka eivät koskeneet virkaa, sekä

pukemaan mitä monimutkaisimmatkin jutut sellaiseen muotoon, missä

asia ainoastaan ulkonaisella tavalla saattoi heijastua paperilla

ilman että hänen persoonallinen näkökantansa vähääkään siinä esiintyi

ja, mikä pääasia, jossa kaikki vaadittu muodollisuus tarkasti tuli

noudatetuksi. Asia oli vielä uusi, ja hänpä oli yksi ensimmäisiä

miehiä, jotka käytäntöön sovittivat vuoden 1864:n asetukset.

Siirtyessään tutkintotuomarin virkaan uuteen kaupunkiin, teki Ivan

Iljitsh uusia tuttavuuksia, joutui uusiin suhteisiin, loi itselleen

uuden aseman ja otti päällensä hiukan toisellaisen ryhdin. Hän

asettui soveliaan välimatkan päähän läänin hallitusherroista ja

valitsi itsellensä mieleisensä piirin kaupungissa-asuvien lakimiesten

ja aatelisten joukosta, esiintyi hieman haukuskellen hallitusta,

oli kohtuullisesti vapaamielinen ja sivistyneesti kansanvaltainen.

Tämän ohessa Ivan Iljitsh, pikkuistakaan luopumatta entisestä sirosta

ulkoasustaan, tultuaan uuteen asemaan, lakkasi ajattamasta leukaansa

ja antoi partansa kasvaa aivan niinkuin se halusi.

Ivan Iljitshin elämä uudessa kaupungissa muodostui sangen mukavaksi:

tuo kuvernööriä vastaan kapinoitseva seurapiiri oli ystävällistä

ja suopeaa väkeä, palkka oli suuri, ja elämän hauskuutta lisäsi

korttipeli, jota Ivan Iljitshkin nyt alkoi harjoittaa omaten kyvyn

lyödä korttia iloisesti, pikaisesti harkiten tekonsa sekä hyvin

hienosti, niin että hän yleensä aina pysyi voiton puolella.

Pari vuotta tässä uudessa virassa oltuaan kohtasi Ivan Iljitsh

tulevan vaimonsa. Praskovja Fjodorovna Michel oli kaikista

viehättävin, älykkäin ja loistavin neitonen siinä piirissä, jonka

keskuudessa Ivan Iljitsh liikkui. Ensin joutui hän vain leikilliseen,

keveään suhteeseen tämän neidin kanssa, pitäen sitä vain tavallisena

huvituksena ja virvoituksena virkavaivojensa lomassa.

Ollessaan nuorena virkamiehenä erityisiä toimia varten, oli Ivan

Iljitsh ylipäänsä ottanut osaa kaikkiin tanssiaisiin, mutta tultuaan

tutkintotuomariksi nähtiin hänet enää vain poikkeustapauksessa

tanssimassa. Hän otti nyt osaa näihin huveihin vain sillä mielellä,

että vaikka olikin uuden virkalaitoksen miehiä sekä kuului viidenteen

arvoluokkaan, niin kas kyllä tässä, jos niin tarvittiin, tanssiakkin

osattiin ja, ehkä vielä paremmin kuin joku muu! Niinpä hän vain

joskus ihmeeksi iltojen lopussa tanssi Praskovja Fjodorovnankin

kanssa ja voitti etupäässä näiden tanssien ajalla hänen sydämmensä.

Tyttö rakastui häneen, ja vaikka Ivan Iljitshillä ei ollut selvästi

määriteltyä aikomusta mennä naimisiin, niin hän, koska tyttö häneen

kerran rakastui, teki itsellensä kysymyksen: "Miksikäs minä en

tosiaankin saattaisi mennä naimisiin?"

Neiti Praskovja Fjodorovna oli hyvästä aatelisperheestä eikä ollut

ulkomuodoltaankaan ruma, ja olipa hänellä vähän omaisuuttakin.

Tosinhan Ivan Iljitsh mielestään olisi voinut tehdä loistavammankin

naimakaupan kuin tämä, mutta kyllä tämäkin jo hänelle kelpasi.

Hänellähän oli itsellä oma palkkansa, ja tytöllä, toivoi hän,

tulisi olemaan yhtä paljon. Sukulaisuussuhde oli sovelias, ja neito

tuollainen suloinen, sievoinen, täysin säädyllinen naikkonen. Mutta

yhtä väärin kuin olisi sanoa, että Ivan Iljitsh meni naimisiin

sentähden, että muka rakastui morsiammeensa tai löysi hänessä

vastakaikua elämänkatsomuksilleen, yhtä väärin olisi sanoa, että hän

nai siksi, että hänen seurapiiriinsä kuuluvat ihmiset hyväksyivät

tämän naimaliiton. Ivan Iljitsh meni naimisiin hiukan kumpaakin

näkökantaa silmälläpitäen: hän teki omalle itselleen mieliksi

hankkiessaan sellaisen vaimon, ja samalla hän myös teki sen, mitä

ylemmässä asemassa olevat ihmiset pitivät luonnollisena.

Ja niin joutui Ivan Iljitsh naimisiin. Itse naimisen suoritus

ja avio-elämän ensi aika aviollisine hyväilyineen, uusine

huonekaluineen, uusine ruoka-astioineen, uusine liinavaatteineen,

aina vaimon raskaaksitulemiseen asti, kävi sangen hyvin, niin

että Ivan Iljitsh jo alkoi arvella, ettei naiminen ainoastaan ole

häiritsemättä sitä kevyen, suloisen, hauskan ja aina säädyllisen

ja seurapiirin hyväksymän elämän luonnetta, jonka Ivan Iljitsh

katsoi ylipäänsä elämään kuuluvaksi, vaan vieläpä tekee elämänilon

kaksinkertaiseksi. Mutta silloin, vaimon raskaudentilan ensi

kuukausista alkaen, ilmaantui sellaista uutta, odottamatonta,

epämieluista, painostavaa ja säädytöntä, jota ei mitenkään olisi

voinut odottaa, ja josta ei mitenkään voinut päästä erilleen.

Vaimo alkoi nimittäin ilman pienintäkään aihetta, niinkuin Ivan

Iljitshistä näytti, _de gaité de coeur_, kuten hän itselleen sanoi,

rikkoa elämän suloa ja sopusointua: hän oli mustasukkainen ilman

mitään syytä, vaati häneltä keimailevaa huomiota itseään kohtaan,

etsi riitaa kaikesta sekä pani toimeen ikäviä ja raakoja kohtauksia.

Ensi alussa Ivan Iljitsh toivoi voivansa vapautua tästä

tukalasta asemasta sillä samalla kevyellä ja säädyllisellä

elämään-suhtautumisellaan, joka aina ennen oli hänet auttanut

pulasta; hän koetti olla välittämättä vaimonsa pahantuulisuudesta,

vietti entiseen tapaansa hauskaa ja kevyttä elämää, kutsuskeli

luokseen ystäviä korttia lyömään ja ajoi myös itse toisinaan klubiin

tai tovereinsa luo. Mutta erään kerran alkoi vaimo kiihkeästi, raaoin

sanoin häntä haukkua ja jatkoi itsepäisesti tätä haukkumistaan

joka-kerran, jolloin mies ei täyttänyt hänen vaatimuksiaan,

silminnähtävästi lujasti päättäneenä olla herkeämättä siihen asti,

että toinen nöyrtyy, s.o. jää kotiin istumaan ja ikävöimään kuten hän

itsekkin. Silloin kauhistui vihdoinkin Ivan Iljitsh. Hän ymmärsi,

ettei avioelämä, ainakaan hänen vaimonsa kanssa, aina lisää elämän

sopusuhtaisuutta, vaan päinvastoin sitä usein häiritsee, ja että siis

on välttämätöntä varjella itsensä tästä häiriöstä. Ja Ivan Iljitsh

rupesi etsimään siihen keinoja. Koska virkatoimi oli ainoa, jota

Praskovja Fjodorovna piti pätevänä, niin alkoi Ivan Iljitsh sen ja

siitä aiheutuvien virkavelvollisuuksien avulla taistella vaimoansa

vastaan koettaen siten saada aidatuksi itselleen oman riippumattoman

mailinansa.

Tämä tarve aidata itselleen oma mailmansa ulkopuolella perhettä,

kävi Ivan Iljitshille vielä pysyväisemmäksi senjälkeen kun lapsi

oli syntynyt ja sitä oli kaikellaisilla epäonnistuneilla tavoilla

koetettu ruokkia ja hoitaa, ja äiti ja lapsi sairastuivat tauteihin,

milloin todellisiin, milloin luuloteltuihin, joihin kaikkiin Ivan

Iljitshin osanottoa vaadittiin, mutta joista hän ei voinut mitään

ymmärtää.

Sitä mukaa kuin vaimo kävi yhä kärtyisämmäksi ja oikullisemmaksi,

täytyi Ivan Iljitshinkin yhä enemmän oppia kantamaan elämänsä

taakkaa, ja hän alkoi nyt enemmän kiintyä virkatoimeensa sekä tuli

kunnianhimoisemmaksi kuin oli ollut ennen.

Sangen pian, ei enemmän kuin vuoden päästä naimisiinmenon jälkeen,

ymmärsi Ivan Iljitsh, että aviollinen elämä, joka toi jonkunverran

mukavuuksia elämään, todellisuudessa on kovin monimutkainen ja

raskas laitos, jota varten, täyttääkseen siinä velvollisuutensa s.o.

viettääkseen sopusuhtaista, hienon-mailman hyväksymää elämää, täytyy

luoda määrätty suhde, kuten virkaakin varten.

Tällaisen suhteen avioelämäänsä varten loikin Ivan Iljitsh

itselleen. Hän vaati perhe-elämältä ainoastaan niitä mukavuuksia,

joita hänen vaimonsa hänelle emäntänä voi antaa, ja jotka koskivat

esimerkiksi päivällisen laittoa ja vuoteen tekoa, sekä etupäässä sitä

sopusointuisuutta ulkonaisissa muodoissa, minkä seuraelämän mielipide

oli määrännyt. Kaikessa muussa etsi hän hilpeätä hauskuutusta ja,

jos sitä sattui löytämään, niin oli hyvin kiitollinen. Jos hän

taas kohtasi vastustusta ja murinaa, niin hän heti poistui tuohon

erotettuun, omaan aitaamaansa työmailmaan ja pakoitti itsensä siinä

löytämään viehätystä.

Ivan Iljitshiä pidettiin arvossa kuten kelpo virkamiestä, ja kolmen

vuoden päästä tehtiin hänestä prokuraattorin apulainen. Uudet tärkeät

velvollisuudet, mahdollisuus manata oikeuteen ja lähettää kenet

tahansa rangaistusvankilaan, julkiset puheet ynnä menestys, mitä

Ivan Iljitshillä toimessaan oli -- kaikki tämä kiinnitti hänet yhä

lujemmin virkaansa.

Tuli lapsia. Vaimo kävi yhä äreämmäksi ja vihaisemmaksi, mutta

Ivan Iljitshin rakentamat varustukset tekivät hänet miltei

läpitunkemattomaksi näitä mielenpuuskauksia vastaan.

Seitsemän vuoden palveluksen jälkeen samassa kaupungissa, siirrettiin

Ivan Iljitsh prokuraattorin paikalle toiseen lääniin. He muuttivat

sinne, rahaa oli vähän, eikä vaimoa miellyttänyt se paikka, jonne

he muuttivat. Vaikka palkka olikin suurempi entistä, niin oli elämä

täällä kalliimpaa; sitäpaitsi kuoli heiltä kaksi lasta, ja sentähden

kävi perhe-elämä Ivan Iljitshille vielä ikävämmäksi.

Kaikissa sattuvissa vastoinkäymisissä uuteen asuntopaikkaan tultua,

nuhteli vaimo alituisesti miestänsä. Useimmat keskustelunaiheet

miehen ja vaimon välillä, varsinkin lasten kasvatus, veivät

kysymyksiin, joiden muistona oli riitoja, ja joka-hetki saattoivat

nämät riidat leimahtaa ilmi. Jäljelle jäi ainoastaan sellaisia

harvinaisia lemmen-ajanjaksoja, joita aviopuolisoiden kesken

voi löytyä, mutta jotka eivät kestäneet kauvan. Ne olivat kuin

pieniä saaria, joille he joksikin aikaa maihin nousivat, mutta

joilta he sitten taas laskeutuivat salaisen vihan synkälle merelle

toinen-toistansa tuomitsemaan ja vieromaan. Tämä vierominen olisi

voinut katkeroittaa Ivan Iljitshiä, jos hän sitä olisi pitänyt

kovin vääränä, mutta nytpä hän jo tunnusti tällaisen aseman aivan

luonnolliseksi, vieläpä piti sen perhetehtäviensä tarkoituksenakin.

Hänen pääpyrintönään oli nyt asteettain-vapautuminen näistä

ikävyyksistä sekä antaminen niille vahingoittamattomuuden ja

sopusuhtaisuuden leima; ja hän saavutti sen sillä, että vielä

vähemmin seurusteli perheensä kanssa, mutta silloin, kun oli

pakoitettu sitä tekemään, koetti tehdä asemansa huolettomaksi

syrjäisten henkilöiden läsnäolon avulla. Pääasia siis oli se, että

Ivan Iljitshillä oli virka. Kaikki hänen elämänsä harrastukset

keskittyivät tähän virkamailmaan, joka hänet kokonaan nieli kitaansa.

Tunto omistamastansa vallasta, mahdollisuus saattaa turmioon

kenet vain tahtoo, kuin myös ulkonainen arvo astuessa sisään

oikeuspalatsiin tai kohdatessa alempiaan, menestys sekä ylempiensä

että alempiensa edessä ja etupäässä tuo taituruus asiain johdossa,

minkä tunsi omaavansa, -- kaikki tämä ilahdutti häntä ja, yhdessä

toverien keskustelujen, päivällisten ynnä vistipelin kanssa täytti

hänen elämänsä. Niin että, ylipäänsä sanoen, Ivan Iljitshin elämän

juoksu jatkui niin kuin hän katsoi sen pitävänkin jatkua, nimittäin

hauskasti ja säädyllisesti.

Siten eleskeli hän seitsemän vuotta eteenpäin. Vanhin tytär oli jo

16:n ikäinen, sitten kuoli vielä yksi lapsi lisäksi ja jäljelle

jäi kimnasistipoikanen -- eripuraisuuden esine. Ivan Iljitsh

oli näet tahtonut panna hänet lakitieteelliseen oppilaitokseen,

mutta Praskovja Fjodorovna toimitti pojan, ihan hänen kiusallaan,

kimnaasiin. Tytär sai lukea kotona ja kehittyi hyvin, eikä poikakaan,

joka koulua kävi, huonosti edistynyt.