Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1905.
Sensuurin hyväksymä. Porvoo, toukok. 18 p:nä 1905.
I
Ivan Jegorovitsh Shebekin yksityisessä virkahuoneessa, suuressa
oikeuspalatsissa, jossa paraikaa oli käsillä Melvinskin juttu,
kohtasivat toinen-toisensa heti istunnon jälkeen oikeuden jäsenet
sekä yleinen syyttäjä. Syntyi keskustelu kuuluisasta Krasovskin
asiasta. Fjodor Vasiljevitsh kiivastui ja koetti todistaa, ettei
asia ollut tuomiovallan ratkaistavissa, Ivan Jegorovitsh väitti
päinvastoin pysyen kiinni omassa mielipiteessään, mutta Pjotr
Ivanovitsh ei huolinut ottaa osaa koko väittelyyn, vaan selaili juuri
ilmestynyttä sanomalehteä.
-- Hyvät herrat! virkkoi hän yhtäkkiä, -- Nyt on Ivan Iljitsh kuollut.
-- Mitä sanotte?
-- Lukekaa itse, -- sanoi hän Fjodor Vasiljevitshille, ojentaen tälle
vielä tuoreuttaan tuoksahtavan numeron.
Mustan kehyksen sisässä seisoi painettuna: "Sydämmellisellä murheella
ilmoitan täten sukulaisille ja tuttaville, että rakastettu puolisoni,
Oikeudenjäsen, Ivan Iljitsh Golovin vaipui kuolemanuneen 4:nä p:nä
helmikuuta tänä 1882 vuonna. Ruumissaatto lähtee perjantaina k:lo 1,
jälkeen puolenpäivän. Praskovja Fjodorovna Golovina."
Ivan Iljitsh oli ollut koossa-olevien herrojen virkatoveri, ja
kaikki olivat hänestä pitäneet. Hän oli sairastanut jo muutamia
viikkoja tautia, jota oli sanottu parantamattomaksi. Jo ennen oli
ollut puhetta siitä, että siinä tapauksessa että tämä mies kuolee,
Aleksejev voipi tulla määrätyksi hänen paikalleen, Aleksejevin
paikalle taas -- joko Vinnikov tahi Shtabel. Niin että kuullessaan
Ivan Iljitshin nyt kuolleen, ajatteli jokainen läsnäolevista
herroista ensimmäiseksi sitä, mikä merkitys tällä kuolemalla saattoi
olla itse Oikeudenjäsenten tai heidän tuttavainsa paikanmuutoksiin ja
virkaylennyksiin.
"Nyt varmaankin saan Shtabelin tai Vinnikovin paikan", -- ajatteli
Fjodor Vasiljevitsh. -- "Minulle on se toki aikoja luvattukin ja
tekee se ylennys minulle 800 ruplaa lisätuloja, paitsi kansliatöitä."
"Nyt täytyy pyytää lankomiehelle paikanmuutosta Kalugasta", --
ajatteli Pjotr Ivanovitsh. -- "Vaimoni on siitä suuresti ilahtuva.
Nyt eivät enää saata sanoa, etten minä koskaan ole mitään tehnyt
hänen sukulaistensa hyväksi."
-- Niin minä ajattelinkin, ettei se mies enää nouse vuoteeltaan, --
sanoi Pjotr Ivanovitsh ääneensä. -- Sääli häntä!
-- Mikäs häntä oikeastaan vaivasikaan?
-- Eipä ne lääkärit sitä voineet päättää. Tai kyllähän ne sitä
päättelivät, mutta eri tavalla. Kun minä hänet viimeisen kerran näin,
niin minusta näytti, että hän paranee.
-- Mutta minulla ei ole tullut hänen luonaan käyntiä pääsiäisestä
saakka, vaikka aina olen aikonut.
-- Olikos hän kuinka varoissa?
-- Taisi vaimolla olla jonkun vähän, mutta ei sitä paljon ole.
-- Kyllä tästä täytyy sinne ajaa. Kauhean kaukana ne vain asuvat!
-- Niin -- teiltä. Teiltä pitäen on kaikki kaukana.
-- Sinä se et näy voivan anteeksiantaa, että minä asun joen takana,
-- sanoi Shebekille hymyillen Pjotr Ivanovitsh. Ja sitten alettiin
puhua kaupungin välimatkojen etäisyyksistä, jonka jälkeen herrat taas
läksivät istuntoon.
Paitsi keskusteluita mahdollisista viranmuutoksista, jotka voivat
aiheutua tästä kuolemasta, herätti itse kuolemantapaus kaikissa,
jotka siitä kuulivat, kuten tavallisesti, ilon tunteen siitä, että
kuollut oli juuri hän enkä minä.
"Kas vaan! se mies poistui, mutta minun aikani ei vielä ole tullut",
niin ajatteli tai tunsi jokainen sielussaan. Läheiset tuttavat
taas, niinkutsutut Ivan Iljitshin ystävät, tulivat tämän ohessa
väkinäisesti ajatelleeksi myös sitä, että nyt heidän oli pakko
suorittaa nuot sangen ikävät säädyllisyyden vaatimukset -- ajaa
sielumessuun sekä sitten käydä valittamassa surua leskelle.
Kaikista likeisimmät olivat Fjodor Vasiljevitsh ja Pjotr Ivanovitsh.
Pjotr Ivanovitsh oli tutkinut oikeustiedettä yhdessä Ivan Iljitshin
kanssa ja katsoi itsensä olevan melkein kiitollisuudenvelassa
vainajaa kohtaan.
Ilmoitettuaan päivällisen jälkeen vaimolleen Ivan Iljitshin
kuolemasta sekä ajatuksensa lankonsa mahdollisesta siirtämisestä
heidän piirikuntaansa, puki Pjotr Ivanovitsh yllensä hännystakin
ja, päivällislepoa nauttimatta, läksi ajamaan suoraapäätä vainajan
asunnolle.
Ivan Iljitshin asunnon portilla seisoivat jo ennestään eräät vaunut
ja kaksi ajuria. Alhaalla etehisessä oli vaatenaulamon viereen
seinään kiinnitetty hopeakuteinen ruumisarkunkansi tupsuineen ja
kultanauhoineen. Kaksi mustiinpuettua naista oli juuri riisumassa
turkkeja. Toinen oli Ivan Iljitshin sisar, tuttu, toinen oli
tuntematon. Pjotr Ivanovitshin toveri Shvarz oli juuri tulossa
yläkerroksesta, mutta ylimmäiseltä portaalta huomattuaan tulijan,
pysähtyi ja vilkutti hänelle silmää ikäänkuin sanoen: "tuhmasti se
Ivan Iljitsh asiansa toimitti; toisellaisia miehiä me olemme sinun
kanssasi".
Shvarzin kasvot englantilaisine poskipartoineen sekä koko tuo
laiha hännystakkiin kiedottu olento näyttivät, kuten aina,
hienon-juhlallisilta, ja tämä juhlallisuus, joka aina oli sodassa
Shvarzin leikillistä luontoa vastaan, tuntui tällä kertaa vielä
purevammalta. Niin ainakin ajatteli Pjotr Ivanovitsh.
Pjotr Ivanovitsh päästi naiset edellensä ja seurasi itse vitkaan
heidän perässään portaille. Shvarz ei huolinut tulla alas, vaan jäi
yläkerrokseen, ja Pjotr Ivanovitsh älysi, miksi hän näin teki: hän,
silminnähtävästi, tahtoi neuvotella siitä, missä nykyään sopisi
ruuvia pelata. Naiset menivät ylös portaita lesken puolelle, mutta
Shvarz seisoi paksut huulet vakavasti yhteen-puristettuina ja
viittasi leikkivällä katseellaan sekä kulmakarvojensa liikkeellä
Pjotr Ivanovitshia menemään oikealle, vainajan huoneeseen.
Pjotr Ivanovitsh astui sisään, kuten tavallisesti tällaisissa
tilaisuuksissa, neuvottomana siitä, mitä hänellä siellä on tekemistä.
Yhden asian hän tiesi, nimittäin ettei tällaisissa tilaisuuksissa
ole koskaan haitaksi ristinmerkin-tekeminen. Sen suhteen, että
tarvitsiko tämän ohessa myös kumarrella, ei hän ollut kokonaan
varma ja valitsi sentähden keskitien, joten hän siis huoneeseen
astuttuaan alkoi tehdä ristinmerkkejä ja samalla hiukan kuin
kumarrella. Mikäli kätten ja pään liikkeet sallivat, tarkasteli
hän myös samalla huonetta, johon oli tullut. Kaksi nuorta miestä,
jotka nähtävästi olivat vainajan veljenpoikia ja joista toinen
oli kimnasisti, läksi ristinmerkkejä tehden ulos huoneesta. Vanha
mummo seisoi liikkumattomana, ja eräs nainen, jonka kulmakarvat
olivat kummallisesti kohoksissa, puheli hänelle jotakin kuiskuttaen
korvaan. Reippaan ja päättäväisen näköinen kirkonpalvelija, jonka
yllä oli lievetakki, luki jotakin ääneen, kasvoillansa sellainen
ilme, joka ei siedä vastaväitöstä; talouspalvelija Gerasim kulki
varpaisillaan Pjotr Ivanovitshin editse ja ripotteli jotakin pitkin
lattiaa. Tämän nähtyään tunsi Pjotr Ivanovitsh heti sieramissaan
hienon ruumiinhajun. Viimeksi täällä käydessään oli Pjotr Ivanovitsh
nähnyt mainitun talonpoikaispalvelijan herran huoneessa; hän oli
ollut hänen hoitajanansa, ja Ivan Iljitsh oli hänestä erikoisen
paljon pitänyt. Pjotr Ivanovitsh jatkoi yhä ristinmerkintekoaan ja
keveitä kumartelujaan -- keskisuuntaan arkun, kirkonpalvelijan ja
nurkkapöydällä-olevien pyhäinkuvien välillä. Vasta sitten kun tämä
käsin-toimitettu ristimisliike alkoi tuntua liiaksi pitkäveteiseltä,
herkesi hän ja rupesi katselemaan kuollutta.
Kuollut lepäsi, kuten kuolleet aina lepäävät, omituisen raskaasti,
vainajain tapaan, jähmettyneet jäsenet uponneina arkun sisuksiin ja
pää ikuiseen uneen vaipuneena tyynyä vasten. Niinkuin kuolleilla
tavallisesti, niin oli tälläkin vahankeltaisena paistava otsa
kaljuine sisäänpainuneine ohimoineen ja terävästi törröttävä nenä,
joka oli kuin litistynyt ylähuulta vasten. Hän oli paljon muuttunut
ja laihtunut siitä asti kuin Pjotr Ivanovitsh viimeksi hänet oli
nähnyt, mutta, kuten kaikilla kuolleilla, olivat hänen kasvonsa
kauniimmat ja sisältörikkaammat kuin eläessä. Kasvoilla oli näet
sellainen ilme, että se, mikä oli tehtävä, on nyt tehty, ja tehty
perusteellisesti. Sitäpaitsi oli tässä ilmeessä vielä ikäänkuin
nuhde tai muistutus eläville. Tämä muistutus näytti tosin Pjotr
Ivanovitshista sopimattomalta tai ainakin sellaiselta, mikä ei
häntä koskenut. Hänestä alkoi tuntua vähän tukalalta, ja sentähden
Pjotr Ivanovitsh vielä kerran kiireesti teki ristinmerkin ja, kuten
hänestä näytti, liian hätäisesti ja epäsäädyllisesti kääntyi poispäin
sekä meni ovelle. Shvarz odotti häntä läpikulkuhuoneessa seisten
sääret-hajallaan, hypistellen molemmilla käsillään silinterihattuaan
selkänsä takana. Yksi ainoa silmäys Shvarzin leikilliseen,
sileänpuhtoiseen ja hienostuneeseen olentoon sai Pjotr Ivanovitshin
tointumaan. Hän ymmärsi että Shvarz osasi asettua yläpuolelle tätä
kaikkea antautumatta masentavain vaikutusten alaiseksi. Jo hänen
pelkkä näkönsä sanoi: tämä satunnainen Ivan Iljitshin sielumessu
ei millään muotoa voi antaa kylliksi aihetta häiritsemään entistä
järjestystä, toisin sanoen: ettei mikään voi estää näilläkin iltoina
kopahuttamasta korttipakkaa ja hajoittamasta sitä samaan aikaan,
kun palvelija sytyttää neljä kokonaista kynttilää vainajan arkun
ääreen; ylipäänsä sanoen: ettei ole mitään perustusta otaksumiseen,
jotta tämä välikohtaus voisi häiritä meitä viettämästä hauskaa
iltaa ihan jo tänään. Hän sanoikin tämän kuiskaamalla ohikulkevan
Pjotr Ivanovitshin korvaan, esittäen että kokoonnuttaisiin yhteen
Fjodor Vasiljevitshin luona. Mutta nähtävästi ei kohtalo ollut
sallinut Pjotr Ivanovitshin pelata ruuvia vielä tänä iltana.
Praskovja Fjodorovna, lyhyt ja ihrainen nainen, joka huolimatta
kaikista hoikentamisyrityksistään, hartioista alaspäin kuitenkin
oli kamalanlihava, ja joka nyt oli mustiin-puettu ja päätään
myöten harsokankaalla peitetty, ja jonka kulmakarvat olivat yhtä
kummallisesti koholle kiskotut kuin sen naisen, joka seisoi
vastapäätä arkkua, astui näet nyt esiin sisäsuojistaan muiden naisten
seurassa ja saatettuaan heidät vainajan ovelle, sanoi: "Sielumessu
alkaa aivan heti, tehkää hyvin ja astukaa sisään."
Shvarz vastasi tähän esitykseen epämääräisellä kumarruksella
silminnähtävästi siihen suostumatta tai sitä luotaan torjumatta,
mutta Praskovja Fjodorovna, joka samalla tunsi Pjotr Ivanovitshin,
huokasi, astui ihan kiinni häneen, otti häntä kädestä ja sanoi:
"minä tiedän että olitte Ivan Iljitshin tosiystävä"... ja katsahti
häneen odottaen häneltä sanojansa vastaavaa toimintaa. Pjotr
Ivanovitsh ymmärsi, että samoin kuin hänen äsken oli täytynyt tehdä
ristinmerkki, samoin hänen nytkin täytyi puristaa kättä, huokaista
ja sanoa: "uskokaa minua!" Ja niin hän tekikin. Ja tehtyään sen, hän
tunsi että tulos oli se toivottu, nimittäin että sekä hän että leski
molemmat tunsivat itsensä liikutetuiksi.
-- Mennäänpäs tuonne vähän syrjään tässä odottaessa, minulla on
teille puhuttavaa, -- sanoi leski. -- Ojentakaa minulle kätenne.
Pjotr Ivanovitsh tarjosi kätensä ja he suuntasivat askeleensa
sisähuoneisiin kulkien sivu Shvarzin, joka surullisesti iski silmää
Pjotr Ivanovitshille.
"Voi sun ruuvinpelaajaa! Mutta älä pane pahaksesi, jos otamme toisen
osakkaan. Ja voi sitä pelata viiteen vieraankin kanssa, kun erota
halunnet", puhui hänen leikkivä katseensa.
Pjotr Ivanovitsh huokasi vielä syvemmin ja surullisemmin,
ja Praskovja Fjodorovna puristi kiitollisena hänen kättään.
Astuttuaan sisään ruusunpunaisella kretongilla verhottuun rouvan
vieraskammioon, jossa paloi himmeä lamppu, istuutuivat he pöydän
ääreen: rouva pehmoiseen sohvaan, Pjotr Ivanovitsh taas matalalle
vieteri jakkaralle, joka pahasti painahti hänen istuutumisestaan.
Praskovja Fjodorovna oli tosin aikonut varottaa häntä tästä
istuimesta sekä neuvoa toiseen, mutta hän huomasi, ettei tällainen
varottaminen oikein sopinut hänen asemassaan ja jätti siis sen
tekemättä. Istahtaessaan tälle istuimelle, muisti Pjotr Ivanovitsh,
kuinka Ivan Iljitsh oli koristuttanut tätä vierashuonetta vieläpä
neuvotellut juuri hänen kanssaan tästä samasta ruusunpunaisesta
kretonkikankaasta, jossa oli viheriäisiä lehtiä. Pyrkiessään sohvaan
istumaan ja kulkiessaan pöydän sivu (koko vierashuone oli muutoinkin
ahdettu täyteen huonekaluja ja pikkukapineita) tartutti leski mustan
pääharsonsa liepeen pöydän uurteeseen, ja kun Pjotr Ivanovitsh
kohousi päästääkseen sitä irti, niin alkoi hänen istuinjakkaransa,
painonsa alta vapautuneena, kovasti pompahdella ja töykkiä häntä.
Leski kiiruhti itse irroittamaan harsoansa ja Pjotr Ivanovitsh
istuutui jälleen pakoittaen kapinoitsevan jakkaran painumaan
allensa. Mutta leski ei saanutkaan harsoansa kokonaan irti, ja Pjotr
Ivanovitsh hypähti jälleen ylös, ja taas nousi jakkara kapinaan,
vieläpä pahasti raksahti. Kun tästä kaikesta vihdoin oli selviydytty,
vetäsi leski puhtaan batisti-nenäliinan taskustaan ja rupesi
itkemään. Pjotr Ivanovitshia taas kovasti tympäsi tämä harsojuttu
ja taistelu vieterijakkaran kanssa, ja hän istui paikallaan
otsa-rypyssä. Tästä kiusallisesta asemasta teki lopun Sokolov, Ivan
Iljitshin pöytäpalvelua, ilmoittaen että se paikka hautausmaalla,
jonka Praskovja Fjodorovna oli määrännyt, tulee maksamaan 200 ruplaa.
Leski herkesi itkemästä ja, luoden uhrin katseen Pjotr Ivanovitshiin,
sanoi ranskaksi, että hänen on sangen raskasta olla. Pjotr Ivanovitsh
teki äänettömän liikkeen merkiksi että hän uskoi asian olevan juuri
niin kuin toinen vakuutti.
-- Olkaa hyvä ja tupakoikaa, -- sanoi rouva jalomielisellä ja samalla
masentuneella äänellä, ja ryhtyi Sokolovin kanssa neuvottelemaan
hautauspaikan hinnasta.
Pjotr Ivanovitsh kuuli siinä tupakoidessaan, kuinka leski hyvin
seikkaperäisesti tiedusteli maan eri hintoja ja määritteli sitä,
mikä oli otettava. Sitäpaitsi, ratkaistuaan hautausasian, ryhtyi hän
toimenpiteisiin myös laulajain hankkimiseksi. Sokolov poistui.
-- Niinkuin näette, olen aina vain itse työssä ja toimessa, --
selitti leski Pjotr Ivanovitshille, siirtäen pöydällä olevat albumit
toiselle laidalle, ja huomattuaan että paperossintuhka uhkasi pöytää,
työnsi kursailematta tuhkakupin Pjotr Ivanovitshin eteen sekä
virkahti: pitäisin teeskentelynä, jos sanoisin, etten muka surun
tautta voi hoitaa käytännöllisiä asioita. Päinvastoin, jos mikään voi
minua -- en sano: lohduttaa... vaan haihduttaa mielipahastani, niin
on se huolenpito miesvainajastani. -- Hän vetäsi jälleen nenäliinansa
esiin aivan kuin varustautuakseen itkemään, mutta sitten hän äkisti,
ikäänkuin hilliten itsensä, karisti haikeuden päähänsä ja rupesi
puhumaan levollisesti.
-- Minulla on, tottapuhuen, teille asiaa.
Pjotr Ivanovitsh kumarsi antamatta kuitenkaan perään jakkaran
vietereille, jotka pyrkivät hänen allansa pompahtelemaan.
-- Viimeisinä päivinä oli miehelläni kovat kärsimykset.
-- Niinkö tosiaan? -- kysyi Pjotr Ivanovitsh.
-- Oh, ihan kauheat! Viimeiset ei ainoastaan minuutit, vaan
tuntikaudet hän lakkaamatta huusi. Kolme vuorokautta yhteenperään
hän ääntään muuttamatta huusi. Se oli ihan sietämätöntä kuultavaa,
enkä käsitä, kuinka minä sen kestin, sillä kolmen oven läpi se huuto
kuului. Voi hyvä-isä, mitä minun täytyi kestää!
-- Ja oliko hän todella tajullaan? -- kysyi Pjotr Ivanovitsh.
-- Oli kyllä, -- sopersi leski, -- ihan viimehetkeen asti. Hän
hyvästeli meidät neljännestuntia ennen kuolemaansa ja käski sitten
viedä Volodjan ulos.
Ajatus kärsivästä miehestä, jonka kanssa oli ollut niin likeinen
tuttava ja jonka muisti iloisesta koulupojasta saakka ja sitten oli
nähnyt täysikäisenä kortinpelaajana, kauhistutti Pjotr Ivanovitshia,
ja häntä iljetti sekä oma että tuon naisen teeskentely. Hän oli
jälleen näkevinään tuon vahankeltaisen otsan, tuon huulta vasten
lytistyneen nenän, ja häntä kauhistutti oma itsensä.
"Kolmen vuorokauden julmat kärsimykset ja sitten kuolema! Tämähän voi
millä hetkellä tahansa tapahtua minullekin", ajatteli hän, ja hänestä
tuntui silmänräpäyksen hetken hirveältä. Mutta sitten heti, hän ei
itsekään tiennyt miten, tuli hänelle avuksi arkipäiväinen ajatus että
tämähän olikin tapahtunut Ivan Iljitshille eikä hänelle, ja ettei
tätä tarvitse tapahtua hänelle ja ettei sitä hänelle toki voikkaan
tapahtua. Ja että, jos niin ajattelee, hän suotta antautuu synkkiin
mielialoihin, jota ei pidä tehdä, ja josta hän oli varoituksen
lukenut Shvarzin kasvoista. Näin harkittuaan omia mietteitään,
rauhoittui Pjotr Ivanovitsh ja rupesi mielenkiinnolla tiedustelemaan
yksityiskohtia Ivan Iljitshin viime hetkiltä, aivan kuin kuolema
olisi ollut sellainen sattuma, joka oli ominaista ainoastaan Ivan
Iljitshille, mutta ei laisinkaan kuulunut hänelle itselleen.
Kaikellaisten yksityiskohtaisten keskustelujen jälkeen vainajan
kokemista ruumiillisista kärsimyksistä, jotka todella olivat olleet
kauheat, ja joista Pjotr Ivanovitsh sai tietää ainoastaan sen kautta,
että vainajan tuskat olivat vaikuttaneet Praskovja Fjodorovnan
hermoihin, näki leski vihdoinkin tarpeelliseksi siirtyä puhumaan
asiastansa.
-- Ah, Pjotr Ivanovitsh, kuinka tämä tuntuu raskaalta, niin kauhean,
niin kauhean raskaalta! -- ja hän rupesi jälleen itkemään.
Pjotr Ivanovitsh huokasi ja odotti, milloin leski niistää nenänsä
puhtaaksi. Kun tämä sitten oli niistänyt, sanoi toinen: "otan
osaa suruunne", ja leski rupesi jälleen puhelemaan ja sai lopulta
lausutuksi sen, mikä nähtävästi olikin hänen pääasianaan, nimittäin:
kuinka tällaisessa miehen kuolemantapauksessa voisi saada rahoja
kruunulta. Leski sovitti sanansa niin, ikäänkuin olisi Pjotr
Ivanovitshilta kysynyt neuvoa eläkkeen suhteen, mutta tämä huomasi,
että hän jo pienimpiin yksityisseikkoihin saakka tiesi senkin mitä
Pjotr Ivanovitsh ei tiennyt, nimittäin kaiken sen, mitä saattoi
kiskoa kruunulta tämän kuolemantapauksen perusteella. Mutta hän
tahtoi tietää: eikö jollakin keinoin voisi kiskoa vieläkin enemmän
rahoja? Pjotr Ivanovitsh koetti keksiä sellaista keinoa, mutta kotvan
mietittyään asiaa, sekä säädyllisyydestä hiukan haukuskeltuaan
hallitusta sen kitsaudesta, sanoi että tuskinpa oli mahdollista saada
enempää. Silloin leski huoahti ja rupesi nähtävästi miettimään, millä
keinoin päästä erilleen vieraastaan. Tämä ymmärsi yskän, sammutti
paperossinsa, nousi ylös, puristi rouvan kättä ja läksi etehiseen.
Ruokasalissa, jossa vielä käydä naksutti seinäkello, josta
isäntävainaja oli paljon pitänyt ostettuaan sen kerran jostain
romukaupasta, kohtasi Pjotr Ivanovitsh papin sekä muutamia tuttavia,
jotka olivat saapuneet sielumessuun. Siellä näki hän myös entuudesta
hänelle tutun kauniin neidin, Ivan Iljitshin tyttären. Hänkin oli
kokonaan mustiinpuettu ja hänen hoikka vartalonsa näytti nyt vielä
hoikemmalta. Hän oli synkän, päättäväisen, melkeinpä vihaisen
näköinen ja vastasi Pjotr Ivanovitshin kumarrukseen aivan kuin tämä
olisi ollut jotenkin syyllinen hänen edessään. Tyttären takana
seisoi yhtä loukkautuneen näköisenä Pjotr Ivanovitshille tuttu
rikas nuorimies, tutkintotuomari, neidin sulhanen, kuten hänelle
oli sanottu. Hän kumarsi tälle veltosti aikeessa mennä kuolleen
huoneeseen, kun samalla portaiden alapäästä astui näkyviin nuori
kimnasistipoika, joka oli tavattomasti Ivan Iljitshin näköinen. Se
oli kuin ilmetty Ivan Iljitsh pikkupoikana, siihen aikaan kun he
Pjotr Ivanovitshin kanssa kävivät koulua. Hänen silmänsä olivat
itkettyneet ja näöltään sellaiset kuin on tavallisesti 13-14
vuotisilla paheellisilla pojilla. Huomattuaan Pjotr Ivanovitshin,
alkoi poika häpeissään virnistellä. Pjotr Ivanovitsh nyökäytti
hänelle päätään ja astui sisään kuolleen huoneeseen. Sielumessu
alkoi -- kynttilöineen, huokauksineen, suitsutuksineen, kyyneleineen
ja asiaankuuluvine itkuntillityksineen. Pjotr Ivanovitsh seisoi
otsa-rypyssä tuijottaen omiin jalkoihinsa. Hän ei kertaakaan
katsahtanut ruumiiseen ja pysyi loppuun asti jäykkänä mieleltään sekä
läksi ensimmäisinä pois. Etehisessä ei hän vielä ketään nähnyt, mutta
Gerasim, tuo nuori talonpoika, kiiruhti hänen jälkeensä vainajan
huoneesta, hapuili väkevillä käsillään läpi kaikki päällysvaatteet
löytääkseen Pjotr Ivanovitshin turkin sekä auttoi sen sitten hänen
ylleen.
-- Miltäs nyt tuntuu, veli Gerasim, -- virkkoi Pjotr Ivanovitsh
jotakin sanoakseen. -- Onko ikävä?
-- Minkäpäs Jumalan tahdolle taitaa, kaikkihan tästä kerran
sinne mennään, -- sanoi Gerasim näyttäen valkoiset, täyteläiset
talonpoikaishampaansa ja, kuten ihminen lisääntyneen työn touhussa,
työnsi sukkelasti oven auki, huusi ajajaa, istutti Pjotr Ivanovitshin
vaunuihin ja hypähti takaisin portaille ikäänkuin miettien, mitä
vielä olisi tehtävää.
Pjotr Ivanovitshista tuntui hyvälle hengittää raitista ilmaa
suitsutussavun, ruumiintuoksun ja karboolihapon hajun jälkeen.
-- Mihin käskette ajaa? -- kysyi ajuri.
-- Eihän tuo ole myöhä. Poikkean tästä vielä Fjodor Vasiljevitshin
luo.
Ja sinne Pjotr Ivanovitsh ajoi ja tapasi todellakin toverinsa
lopettelemassa 1:stä robberttiaan, joten hänen oli vallan mukava
saapua viidenneksi.