Ainolan isännöiminen veti alussa Jonnin kovalle. Hän hapuili kuin
hämärässä, talonpidon komennon eri haarat tuntuivat olevan irti
toisistaan, ja vaikeaksi kävi löytää kulloinkin monien ohjien kimpusta
juuri se ohja, jota piti käsitellä ja jolla piti suunnata toisia
ohjia. Mutta Eliina pystyi antamaan neuvon ja vasta nyt Jonni oppi
ymmärtämään, mitä käytännöllinen ja taitava vaimo merkitsee. Kun
Jonni avutonna tähtäili laskujaan vuosien taakse, sormitteli Eliina
huomista päivää ja tulevaa viikkoa ja mittaili puuhat niiden mukaan
niin täsmälleen ja selvästi, kuin olisi ollut kysymys vain kahden
vaskilantin yhteenlaskemisesta.
Kuoletuslainan homma onnistui laskujen mukaan. Ainolasta myönnettiin
kaksikymmentätuhatta markkaa, mutta moinen summa nieli korkoihin ja
kuoletukseen sata markkaa kuuta kohti. Ja sen sadan markan kokoon
haaliminen häiritsi monesti Ainolan haltijaväen yöunia, tuppasipa
päivinkin pitämään pientä peliä naurun ja hymyn pohjissa.
Lainahomman jälestä tuli meijerin vuoro. Keskinäisien riitojen
vuoksi oli meijeriliike kokonaan tauonnut, mutta tavallisella
tarmollaan puhalsi Jonni sen jälleen toimintaan, perustaen samalla
isäntäyhdistyksen yhteisostoja ja muita yleisiä käytännöllisiä
pyrintöjä varten. Tulevaisuus siten lupasi hyvää ja kaunista, mutta
nykyisyyden kanssa oli laita vähän noin ja näin. Ensimmäinen vuosi
Ainolassa veti velkaantumiseen, ja toinen vuosi oli ensimmäistä
karmeampi. Kevät ei ollut erin tavallisuudesta poikkeava eikä liioin
kesäkään. Satoi lajikseen ja piti seestäkin, mutta luonnon niityt eivät
havahtuneet kasvuun, vaan muljottivat osiltaan paljaina, osiltaan
työnsivät korkeintaan keskinkertaisen sadon. Peltoheinä kyllä yleni,
jotta humusi ilmassa, mutta se oli huono lohdutus Ainolan isännälle,
jonka maitotalous nojautui vielä melkein pelkältään luonnon niittyjen
anteliaisuuteen.
Ja elokuu läheni, jonka alkupäivinä puoli kuoletusvelan korkoa oli
suoritettava. Eliina laski maitotalouden säästöt, mutta vaikka niissä
keksittiinkin tasamittainen kohoaminen, eivät ne likipitäinkään
nousseet tarvittavan summan tasalle. Jonni oli suunnitellut
myydä maitotulojen lisäksi peltoheinää, mutta sitä ei käynyt
ajatteleminenkaan, kun luonnon niityt olivat osittaisen kasvamislakon
tehneet sinä kesänä. Kipin kapin heinät kaikkineen tulivat riittämään
Ainolan elukoille uuden nurmen vihannoimiseen saakka. Ja velan teko
vilutti niin mielen, että siitä luovuttiin heti.
— Ei velkaa enää, ei missään nimessä, virkkoi Eliina. Pannaan ennemmin
hengellisiä alttiiksi.
— Se kostaa vasta käsin.
— Kyllä, mutta velka kostaa myöskin. Pannaan toinen härkä, lampaita,
sika...
— Tehdään niin. Ehkä siten valitaan kahdesta pahasta vähemmin paha.
Päästiin pulmasta puolen vuoden ajaksi, mutta kynttelinä nauroi taasen
räystäällä sama harakka. Eliina laski maitotalouden säästöjä, Jonni
istui mykkänä. Hän pystyi kyllä suuriin tehtäviin, mutta tämmöiset
pienet seikat pyörittivät hänet tolkuttomiin. Jos olisi ollut kysymys
taivuttaa kuntalaiset yksissä miehin hankkimaan navettoihinsa ja
asuntoihinsa sähkövalot, ei hän olisi moisen tehtävän edessä joutunut
silmänräpäykseksikään ymmälle, mutta pikku seikka, kuoletusvelan koron
suorittaminen, se pieksi hänet aivan avuttomaksi.
— Hulivili rahaksi, muu ei auta.
Jonni säpsähti.
— Tarkoitatko täyttä totta? kysyi hän pyörein silmin.
— Täyttä totta tarkoitan, ei löydy meillä muuta joutilaampaa muuttumaan
rahaksi.
Hulivili oli kolmitalvias varsa, joka äitinsä Tipan kera oli tuotu
Eliinan kotoa Ainolaan heti, kun Seppolasta oli muutettu. Varsan
nimestä riiteli Jonni viikkokausia Eliinan kanssa, väittäen ettei
Hulivili sovi tammavarsan nimeksi, mutta Eliina nauroi sen sopivan
aivan ihmeesti, vieläpä paremmin kuin mikään muu nimi.
— Se on loukkaus Tippaakin kohtaan, kun tyttärelle asetetaan nimi, joka
suorastaan syyttää nimen omistajaa kevytmieliseksi.
— Tippa tietää, ettei nimi miestä pahenna.
Toivo, Silja, Manu ja koko Ainolan väki kutsui, isännän vastaväitteistä
huolimatta, varsaa Huliviliksi ja se nimi sille jäikin pysyväksi. Ajan
mukaan Jonnikin tottui nimeen.
Mutta nyt piti luopua Hulivilistä, kaunisluisesta, hyvätapaisesta ja
kookkaasta varsasta, jonka harja oli kuin hopea.
— On raskas luopuakseni siitä.
— Varsoohan Tippa keväällä.
Myytiin Hulivili ja päästiin pälkähästä. Kesällä tuli parempi heinä
vuosi, maitotalouden säästöt olivat nekin tasamittaisesti kohonneet,
panemalla alttiiksi yhtä ja toista suoriuduttiin pintehestä.
Noin luovailtiin puolikymmentä vuotta. Pantiin aina pisin sormi suuhun,
ja siten vältettiin velanteko ja opittiin omin voimin perkkautumaan
pulasta. Seikka ettei heitä voinut kukaan kadehtia, virkisti ja
terästytti mielen. Ainolan velkahisena isäntänä oli Jonni yhtä
lujalla elämän kynsissä kuin joku toinenkin pellon kyntäjä. Eikä hän
tuntunut olevan ylempänä eikä alempana, vaan hän oli tasalla heidän
kanssaan, heidän ilojensa nauttijana, heidän huoltensa huolijana.
Häntä lähenneltiin ja puhuteltiin niinkuin ystävää ja omahista eikä
niinkuin herrasmiestä, joka on huvikseen ruvennut maata viljelemään.
Se oli kahdenkymmenen tuhannen markan suuruinen velka, joka sekoitti
Jonnin lähempään veriheimolaisuuteen maata viljelevän väestön kanssa
ja herätti myötätunnotta silmäyksiin, joita häneen luotiin. Mies oli
heidän miehiään sieluineen ja ruumiineen, syntynyt talonpojaksi veren
puolesta ja suvun puolesta ja luotu talonpojaksi hengen ja sielun
puolesta, samaan poutaan ja samaan sateesen kuin ikinä joku talonpoika.
Veriheimolaisuus ilmeni joskus semmoisena sydämmen luottamuksena
kuntalaisten puolelta, että se ihmetytti. Niinpä eräänä sunnuntaina
ajoi Ainolan pihaan kirkonmenojen päätyttyä nuori mies kunnan
etäisimmästä syrjästä. Jonni ei tuntenut tulijaa eikä Eliinakaan.
Ja kuitenkin oli mies ajanut Ainolaan perhe-elämän pilvien vuoksi.
Oli äsken nainut ja lunastanut siskoiltaan talon aivan täyskorkeasta
hinnasta. Miniän ja vanhuksien välillä oli sattunut jotakin
turhanaikaista saivartelua, jota vanutettiin ehdoin tahtoin kummaltakin
puolen sillä seurauksella, että vanhukset ilmoittivat eroavansa
yhteisestä pöydästä ja vaativansa heille kuuluvan eläkkeen.
— Tule ja auta minua, jos miten voit, rukoili mies. Näet mulla on suuri
velka oloihini nähden. Jos minun, alkavan miehen, vielä pitää maksaa
vanhuksille heidän runsaat eläkkeensä, joudun hukkaan. Kun syövät talon
pöydässä, ei tunnukaan ja minä voin muuttaa rahaksi heidän eläkkeensä
ja maksaa velkojani. Itse tiedät, miltä maistuu velassaolo.
Avunhakija ei kerkinyt vielä kunnolleen lopettaakaan, kun Jonni jo
valmistausi lähtöön. Ajettiin taloon, alotettiin työ ja jatkettiin
sitä iltaan saakka. Miniä, jolla oli lyhyempi korsi kädessä, pehmeni
pian, mutta vanhukset kirppuilivat vastaan. Ei ollut viisasta rynnätä
heihin käsiksi liian silmittömästi ja voittoon luottaen, piti ensin
antaa heidän purkaa katkeransa ja vasta suursiivouksen jälestä ryhtyä
varovasti painelemaan kaunisäänisempiin kieliin. Sitä tekoa tehden
sulivat vanhukset sovintoon, miniä pakotettiin anteeksi pyytämään ja
Jonnin lähtiessä alkoi talon väki hankkiutua illalliselle, riensipä
muori miniän avuksi ajamaan padasta puuroa vatiin.
Viimemainittu seikka piti koko paluumatkan Jounin kasvoilla viisi hymyä
vireillä.
Neljäntenä kesänä suoritettiin Ainolan kuoletusvelan korot iloisempien
kellojen soidessa. Ruista tosin vikuutti halla, mutta touot ja heinä
työnsivät satoa sylin täydeltä. Maitotalous oli myöskin kohonnut
tasamittaisesti, joten kaikki alkoi näyttää toivehikkaammalta.
Kehun sijaa ei vielä ollut ja ilman Eliinan käytännöllisyyttä ja
pikku seikkojen järjestämiseen tottunutta kättä olisi Ainolan osto
epäilemättä käynyt Jonnille kalliiksi huviksi. Tuo käytännöllisyys
ja monipuolisuus alkoi vasta nyt kiinnittää hänen huomiotaan, sillä
tarpeen sattuessa löytyi heillä aina jotakin myytävää ja rahaksi
muutettavaa. Kun läheni kunnan- tai kruununverojen maksu tai piti
suorittaa palvelijain palkka, hommasi Eliina Jonnin lähtemään
kaupunkiin myymään ryyniä, munia, herneitä ja viittä muuta siihen
lisäksi, tai myytiin heillä kotona joku elukka, pahnoja, vuotia,
villoja, porsaita, niin jotta menojen varalle löytyi aina pieniä puroja
juoksemassa.
Eliina oli kotona tuollaiseen käytännöllisyyteen ja monipuolisuuteen
tottunut, se oli hänessä kuin sukuvertä, joka oli mennyt jokapäiväisen
elävän esimerkin kautta äidiltä perinnöksi tyttärelle. Hänen kotinsa
viljelykset eivät olleet laajat eivätkä erinomaisemmassa kunnossa
kuin muidenkaan eikä maitotalouskaan ollut mitenkään kehittyneemmällä
asteella kuin yleensä paikkakunnalla, mutta siitä huolimatta oli talo
ollut varakkaan ja hyvin voivan maineessa jo miespolven. Kun Jonni
tuota asianhaaraa tarkemmin ajatteli, muisti hän myöskin että Eliinan
isä oli koko ikänsä kasvattanut hevosia, hopeaharjaisia, harmaita ja
kaiken värisiä, sekä myynyt härkiä, kananpoikia ja juotto vasikoita
ikänsä kaiken kaupungin torilla. Myöskin kirkonkylässä löytyi pari
semmoista taloa, joissa oli kaupan vaikka verkon silmiä ja rastaan
laulua, kuten kylässä tavattiin leikillä sanoa. Molemmat talot olivat
varakkaita, vaikka muuten maittensa suuruuden ja muiden etujen puolesta
olivatkin toisarvoisia.
Viisi vuotta kun oli asuttu Ainolaa, kasvoivat rintapellot sakean
laihon, maanviljelys ja karjanhoito alkoi päästä voimakkaampaan
kiertokulkuun, joka yhäti tuli paisumaan, kun rintapeltojen takaiset
maat vähitellen ruokittiin yhteiseen työhön.
Jonni ymmärsi hyvin, kenen ansio suurimmaksi osaksi oli, että Ainolan
talouden purot juoksivat sisäänpäin eikä ulospäin. Se oli Eliinan,
hentoisen ja pikkuisen Eliinan ansio. Eliinan käden jäljet ja
järjestämiskyky tulivat kaikkialla taloudenkomennossa Jonnia vastaan,
jokaisen pyörän liikkeet olivat hänellä selvillä, kaikkeen kerkisi
hän, kaikkeen oli hän tottunut. Kuin muurahainen juoksi hän lattiaa
aamusta iltaan ja jollei hän siinä juossut, löytyi hän navetasta, jossa
jokainen lehmä tunsi hänen pukunsa ja hänen kätensä silityksen —
Eliinan pyhittäessä elämänsä kodin piirissä, alkoi Jonni tulla
tunnetuksi koko paikkakunnalla, jopa valtaherrojenkin luona. Valtion
palkka-apua hommatessa kunnan lääkärille ja kuoletuslainaa hankkiessa
kunnan kansakoulurakennuksia varten, pistäysivät pastori ja Jonni
pääkaupunkiin kumarrusmatkoille asianomaisien senaattorien luo.
Hallitusmiehien huomio kiintyi sydänmaan talonpoikaan, jonka takin
liepeissä tuntui kokonainen maakunta piileytyvän. He kyselivät häneltä
kaikkea, mikä talonpoikaan koskee, ja kun hallitus kohta senjälkeen
kutsui kokoon muutaman komitean pohtimaan tärkeitä maataloudellisia
kysymyksiä, kutsui se siihen Jonninkin parin muun talonpojan kera.
Komitean lopetettua työnsä läheni tuomiokunnan valtiopäivämiesvaali.
Jonnista tuntui heti, että jotakin salaperäistä liikkui
ilmassa. Tuomiokunnan entinen, monivuotinen edustaja, joka oli
kunnialla paikkansa täyttänyt, oli kuollut, hänen tyhjä sijansa
oli lähestyvässä vaalissa täytettävä. Ehdokkaaksi ilmaantui
naapuripitäjän kuntakokouksen puheenjohtaja, upporikas rusthollari,
joka metsäkaupoilla ja talojen ostoilla oli hankkinut itselleen
puolen miljoonan omaisuuden. Maanviljelijänä oli mies nolla,
valtiopäivämiehenä vallan mahdoton. Kuultuaan hänen pyyteistään, rupesi
Jonni vakavasti harkitsemaan edusmieskysymystä. Mikäli vaali hänen
vallassaan oli, ei hän ikinä aikonut päästää moista tukkijunkkaria
ja yksinkertaisien petkuttajaa valtiopäivämieheksi. Kykenevämpi
ja sopivampi ehdokas oli saatava, ja semmoinen löytyikin toisessa
naapurikunnassa. Vähävarainen talonpoika, kolmenkymmenen vanha, käynyt
vain kansakoulun, mutta hankkinut tietoja kirjoista ja elämästä enemmän
kuin moni korkeammat koulut käynyt. Häneen oli Jonni tutustunut
muutamissa kokouksissa, joita pidettiin kuntien edustajain kesken
paikkakunnalle perustettavan kansanopiston vuoksi. Talonpojan nimi
oli Heikki Vasu ja johtui sukunimi talosta, jonka nimi myöskin oli
Vasu. Jonnista ja hänestä tuli ystävät, he olivat kirjevaihdossakin
keskenään, kun milloin vain toinen tarvitsi toiselta neuvoa. Sopivin
kunnan valtiopäivämies oli epäilemättä Heikki Vasu, mutta mies tarvitsi
vetää esiin piilostaan.
Jonni kirjoitti asiasta Veikolle, joka oli naapuripitäjän kirkkoherrana
ja perusteli Heikki Vasun ehdokkuutta niin pätevästi, kuin hänen
luonteisensa henkilö konsanaan voi perustella. Ei ole epäilemistäkään,
ettei hänen ehdokkuutensa saa kannatusta, kirjoitti hän lopuksi. On
melkein varma, että minä joudun valitsijamieheksi, joten meidän äänemme
ovat taatut. Kypsytä sinä miehesi. Jos ei kummempia satu, tulee muiden
kuntien valitsijamiehissä löytymään semmoisiakin, joihin minä voin
vaikuttaa. Muut mahdollisesti mukaan joutuvat ainekset sulatetaan
vaalitilaisuudessa.
Parille muullekin henkilölle kirjoitti Jonni Heikki Vasun
ehdokkuudesta; mutta ne eivät vastanneet lainkaan. Veikko kyllä
vastasi, mutta jotenkin hämärästi. Heikki Vasun kannattamisesta ei
mainittu sanaakaan, vakuutettiin vain, että heidän kunnastaan kyllä
lähetetään valitsijamiehiksi potrat pojat.
Koitti valitsijamiesten vaalipäivä, Jonni asteli kuntakokoukseen,
varmana ettei hänen ohitseen ajeta missään tapauksessa. Muuan
nuori isäntä, Pälsyn sukulainen, esitti valitsijamiesehdokkaat,
ne hyväksyttiin äänestyksettä, pöytäkirja tarkastettiin ja
allekirjoitettiin heti, koko toimitus kesti tuskin puoli tuntia.
Nolon näköisenä silmäili Jonni äänivaltaisiin, jotka noin
yksimielisesti sivuuttivat hänet, mutta kenenkään kasvojen ilmeistä ei
käynyt selville mitään huomattavampaa. Kaikki näyttivät tyyniltä ja
tyytyväisiltä, kuten olisi päätetty jostakin aivan luonnollisesta ja
jokapäiväisimmästa asiasta.
Kokouksen hajotessa pyydysti Jonni kiinni kaksi valitsijamiestä,
ruveten keskusteluihin heidän kanssaan, kysyen painavasti:
— Ketä aiotte äänestää?
— Riippuu sovitteluista toisien valitsijamiehien kanssa.
— Ettehän vain tukkiherraa ja puolen miljoonan omistajaa?
— Sitä ei kannateta edes omassakaan kunnassa.
— Mistä sen tiedätte?
— Siellä oli toissapäivänä valitsijamiesvaali ja tukkiherran
ehdokkuuteen nähden se meni aivan maantien ojaan.
— Heikki Vasua on äänestettävä, hänen omat kuntalaisensa kannattavat
häntä. Se on tietomies ja taitomies.
— Kyllä mies tunnetaan.
Kului pari viikkoa. Oli aamu, Jonni kengitti tanhualla Tippaa.
Hevosen kengittäminen oli hänen mielitöitään ja siinä työssä hän
omasi mestarin taidot. Etevimmän ammattimiehen tavoin kykeni hän
muutamassa silmänräpäyksessä veistämään kavion semmoisen tasoon,
jotta kenkä siihen sopi kuin syletty. Lyseoajoilta oli hänellä monta
muistoa kengitystaituruudesta. Samassa talossa, jossa hän asui lyseota
käydessään, asui myöskin ajuri. Jonni kärtti kärttämätään saada
kengittää tämän hevosta, johon hän oli muutenkin rakastunut. Vihdoin
ajuri suostui, koe onnistui mainiosti ja siitä pitäin oli Jonni ajurin
vakituinen kengittäjä. Pikku kaupungissa seikka levisi muidenkin
tietoon eikä kestänyt kauan, ennenkuin Jonni oli kaikkien ajurien tuttu
ja heidän hevosiensa palkaton kengittäjä. Vielä nytkin hän hevosen
nähdessään aina silmäsi ensiksi sen jalkoihin, olivatko ne kengässä tai
ilman. Koulupoikana olivat hänen korvansa tottuneet niin herkiksi, että
hän kesäisin kuuli jo monen kymmenen sylen päähän, jos hevosen yksikin
kenkä oli höllääntynyt ja vähääkään liksutti —
Tipan kengitettyään meni Jonni tupaan einehtimään, aikoen eineen
jälestä lähteä katsomaan, miten muutaman viemärin kaivuutyö oli
edistynyt. Hän oli juuri noussut pöydästä, kun ovi aukeni ja sisään
työntyi Taivos-ukko, pastori, Jullu, kunnan valitsijamiehet ja joku
muukin läheisempi ystävä. Taivos-ukko alkoi puhua:
— Olemme tulleet onnittelemaan sinua, tuomiokunnan uutta
valtiopäivämiestä. Minä en tosin kirjaimen mukaan kuulu maata
viljelevän väestön luokkaan, joten siis oikeastaan olen kuin asian
ulkopuolella, mutta korkea ikäni ja elämän kokemukseni suonevat
minulle tällä kertaa sananvuoron muiden edellä, varsinkin kun minä
olen iloissani sinun valitsemisestasi. Olen sitä mieltä, että juuri
sinä kykenet edustamaan meitä kaikkia, joiden elämä ja toimeentulo
useinkin riippuu tuulista ja pilvistä, kevätsateista ja kesähalloista.
Nuorukaisvuosistasi saakka olemme joka päivä omin silmin seuranneet
sinun askeleitasi ja olemme löytäneet kolme tähteä sinun elämäsi
taivaalla suuntaa vilkuttamassa. Ne tähdet ovat puhtaus, totuus
ja rakkaus. Kerran ne peittyivät pilveen, sinä eksyit nousemaan
vuorelle, maailma, kaikkine iloineen ja nautintoineen, kultineen ja
rikkauksineen, kumarteli jalkojesi juuressa. Mutta pilvi meni ohi,
tähdet tulivat jälleen näkyviin ja sinä otit entisen suunnan. Silloin
minun vanha sydämmeni riemuitsi yhtä rajusti, kuin se oli surrut
tähtien ollessa piilossa. Harha-askeleesi jälkeen astuit sinä elämän
kouluun ja siinä koulussa on sinusta kasvanut todellinen kansan mies.
Sinä tunnet, kuten mekin tunnemme, jotka elämme sinun ympärilläsi,
sinä ymmärrät, kuten mekin ymmärrämme, sinä elät samoista iloista ja
suruista, joista mekin elämme. Kaitselmus lähetti sinulle kärsimyksiä
ja koettelemuksia ja ne kirkastivat sieluusi uuden valon, ijankaikkisen
elämän toivon. Haudan tällä puolen ja haudan tuolla puolen, elämässä
ja kuolemassa kuulut sinä meidän joukkoomme. Sinussa näemme oman
paremman itsemme hioutuneena ja kirkastuneena. Kun sinut nyt lähetämme
valtiopäiville puhumaan meidän puolestamme, olemme vakuutettuja, että
vanhat tähtesi, puhtaus, totuus ja rakkaus yhä vilkuttavat sinulle
suuntaa, ettei suosio, valta, maine, eikä mikään voima horjauta
askeleitasi oikeaan eikä vasempaan. Siitä on meillä takeina entinen
harrasmielinen ja lämminsydämminen koulupoika, elämän kärsimyksissä
karaistu torppari ja nykyinen kansan mies, joka, samalla kun loihtii
maankamaroista kullan, alati silmäilee ijankaikkisuuden taivaan rantaa
kohti.
Selkä kyyryssä ja kädet roikkuen velttoina sivuilla puhui ukko
puhettaan tuttavallisin vaikka särkynein äänin. Hänen hiuksensa olivat
entistä harmentuneemmat ja raihnainen vartalo näytti jo tutisemisen
eleitä.