Nuorien seura eleli yhä, olipa sen toiminta tavallaan ehostunutkin.
Pimeinä vuoden aikoina oli sillä omat illanviettonsa, joihin
elähtäneemmätkin kuuntelijoina ja katselijoina ottivat osaa.
Ensimmäiseen illanviettoon syyspuolella kutsuttiin Jonni
kunniavieraaksi. Ehkä sekin vaikutti houkuttelevasti yleisöön ja ehkä
oli muitakin syitä, mutta väkeä ainakin kertyi avaraan seuratupaan
tavallista tiheämmin.
Seuran johtavina henkilöinä olivat pastori, opettajatar ja opettaja.
Jonnin silmä heti keksi, että johtajien ja johdettavien keskinäiset
välit olivat sulat. Nuorien käytös oli vapaata, mutta samalla
luontevaa, ja siinä kyllä ilmeni kunnioitus, mutta ei kömpelöin
muodoin eikä suosion silmäystä etsien. Näkyi että opetusta oli annettu
ja nautittu molemmin puolin, kuten pastori Jonnille tunnustikin
innostuksen hetkenä.
Mutta nuoret kasvot pyrkivät joka taholla olemaan outoja. Polvi, joka
Jonnin muuttaessa Seppolaan vielä kuului lapsilaumaan, oli kuuden
vuoden kuluessa vehmastunut nuoruusikään ja muodosti nyt seuratuvassa
yleisön enemmistön. Kasvonpiirteitä lähemmin tutkimalla saattoi
kuitenkin päästä suvun perille, työ, joka tarjosi omituista hupia
Jonnille ja jota hän ahkeraan harjoitti nuorien parvea silmitellessään.
Kaislan iltamien aikuista kantajoukkoakin oli vielä tallella. Oli
Kauno, Aliisa ja joku muukin heidän ikäisensä ja oli Taivos-ukko, yhtä
vakavana ja lämminsilmäisenä kuin konsanaan Kaislan renkituvan loukossa
istuessaan.
Ohjelmaan kuului sekakuoron laulua, lausuntoa, satuja j.n.e.
Erittäinkin huvitti Jonnia parin kansakoulunoppilaan, pojan ja tytön,
esiintyminen vuorokeskustelijoina. Poika etsi rikkautta, saavuttaakseen
onnen, tyttö väitti onnen toki olevan siksi hienotunteisen, ettei
se sokeasti seuraa lompakkoa povilakkariin. Kappale oli kypsäksi
harjoiteltu ja suuressa seuratuvassa vallitsi syvä hiljaisuus, kun
tyttö punakkana ja säihkyvin silmin lausui lopussa voitokkaasti:
siis kultasi, hopeasi hylkää
ja hankkios sydämmeesi kultaa:
maatasi rakastaos hielläsi, työlläsi,
nuo kultasi, hopeasi olkoon.
Ohjelman lomissa painautuivat Jonnin ajatukset Kaislan ensimmäiseen
iltamaan. Komeasti valaistu, avara seuratupa hyvin harjoiteltuine
kuoroineen, esiintyjineen ja yleisöilleen vaihtui seiniltään
mustuneesen renkitupaan, jonka takassa tuli oli hälvennyt hiiloksiin,
kaamean kuutamon valon kajastaessa ikkunasta tupaan. Ja tuvassa
haaveilmeisiä kasvoja, jotka tuijottaen ja henkeä pidättäen seurasivat
ja kuuntelivat puolen tunnin mittaista esitelmää Svedenborgista,
hypnotismista ja sielujen välillä tapahtuvasta sähkösanomien vaihdosta.
Muistot synnyttivät makean hymyilyn Jonnin kasvoille ja hymyily häipyi
vasta sitte, kun pastori tuli pyytämään, että kunniavieras laatisi
jonkun lauseen illan kunniaksi.
Jonni oli pyynnön varalle vähin valmistautunutkin, ja kun kuoro oli
esittänyt hengellisen motetin, alkoi hän puhua pehmeällä ja lämpöisellä
äänellä tulevaisen elämän toivosta ja sen merkityksestä inhimillisessä
elämässä. Yksinäisessä metsätorpassa asuessaan oli hän sairastunut
ankaraan tautiin, ja kun kuolema katsoi häntä silmiin, nousi hänen
sielustaan ankara hätähuuto: minne tämän elämän jälestä? Silloin järkeä
tyydyttävä uskonto petti hänet, näyttäen pelastuksen sijaan kylmiä
korpia ja pimeitä syvyyksiä, kunnes pimeydessä näkyi valopilkku:
ristiinnaulitun kuva. Hädän tultua järjen rakentamat pelastuskeinot
pakenivat, mutta ristiinnaulittu riensi avoimin sylin vastaan.
Riemuiten ja vapisten, iloiten ja huoaten, rakastaen ja jumaloiden
läheni sielu pelastajaansa.
Niinkuin meri imee ja vetää itseensä virtojen vedet, samoin tulevaisen
elämän toivo on kaikkina aikoina vetänyt ja vetää kaikkina aikoina
puoleensa ihmisajatukset. Kysymystä voi kiertää ja kaartaa ajan, sen
kanssa voi järkeillä hyvinvoinnin hetkinä. Kun ei kuolema ahdista,
tyydyttää kun sanotaan: mikä on kerran olemassa, ei voi hukkua eikä
kadota olemattomiin. Lehti putoaa maahan, mutta se ei huku eikä katoa,
se muuttuu maaksi, kasvattaakseen neularuohon tai noustakseen mehuna
jälleen puun suoniin ja ehkä puhjetakseen uudelleen lehdeksi. Elämän
jatkona voi yhtä vähän olla kuolema, kuin valkeuden jatkona pimeys.
Elämä luo ja synnyttää ainoastaan elämää, sen voi todistaa yhtä
helposti kuin todistetaan, että yksi ynnä yksi on kaksi. Ja järkeilevä,
ahdistusta tuntematon mieli tyytyy tuohon. Minä en huku, minä elän, se
riittää, siinä on kylliksi niinkauan kuin eletään haudan tällä puolen.
Haudan tuolla puolen selviää kaikki itsestään.
Mutta pelastuksen tarpeen yllättäessä eivät tyydytäkään järkeilemiset,
sillä sielu alkaa hädissään parkua: minne minä? Puun lehden tulevaisen
elämän minä tiedän, se kasvaa neularuohoksi tai jälleen uudeksi
lehdeksi, mutta minä, ihminen, minne minä ja miksi minä? Ylemmäksikö
vaiko alemmaksi? Paremmaksiko vaiko huonommaksi? Onneenko vaiko
onnettomuuteen minä? Järki vaikenee. Taivas vaikenee. Ja kaikki
peittyy pimeään. Ei näy aurinkoa. Ei näy tähtiä. Ei näy kuuta. On vain
pimeyttä. On vain toivottomuutta.
Silloin kuuluu lempeä ääni: _minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan
tule isän luo, vaan minun kauttani._
Nuo lempeän äänen lausumat sanat puhaltavat pois toivottomuuden ja
pimeyden. Siinä missä ennen oli tuskaa, pelkoa ja kauhua, siinä on nyt
uskoa, toivoa ja rakkautta. Kuolema on kadottanut kauhunsa, syvyydestä
ja pimeydestä on noussut pelastaja: ristiinnaulittu, joka avoimin sylin
rientää ahdistettua vastaan.
Inhimillinen elämä pyrkii näännyttämään ja rikki repimään. Kaiken sen
minkä se särkee, hajoittaa ja murskaa, kaiken sen tulevaisen elämän
toivo tekee ehjäksi, kaikkeen ahdistukseen, surmin ja tuskaan luo
se henkilökohtaisen merkityksen, jolla on kasvattava ja jalostava
tarkoituksensa: kypsyttää ihmistä tulevaista elämää varten.
Tämä koskee yhtä hyvin vankilan koppia kuin komeata kartanoakin.
Ihminen, jonka sielu todella elää, kärsii kaikissa asemissa siitä,
mikä hänen ympärillään, joko lähempänä tai etäämpänä, on särkynyttä
ja huokausten hyväilemää. Iloisimpienkin tunteitten valloissa ollessa
nousee rinnasta äkkiä ja lupaa kysymättä huokaus, onnellisinkin tuntee
toisinaan elämän näännyttävää painoa ja kaihoisina hetkinä mieli oikein
ui kyynelissä, tietämättä mitä varten ja mistä syystä.
Tulevaisen elämän toivo luo inhimilliseen elämään korkeuden ja
suuruuden, jota ei voi mitata, se luo siihen pyhyyden ja kirkkauden,
jota ei käy yrittäminenkään määritellä. Se antaa kaikki eikä vaadi
mitään. Ihminen, surun lapsi ja ilon nauttija, onnellinen ja onneton,
kaikki tarvitsevat haudantakaisen elämän toivoa, tarvitsevat sitä
myrskyssä ja kirkkaalla säällä, elämässä ja kuolemassa.
Tuohon tapaan puhui Jonni ja puhujan olento oli kuin sinetti jokaisen
lauseen alla. Suuren vartalon niska oli painunut Seppolassa ollessa
yhä tuntuvammin kyyryyn, mutta kaarevan otsan ja ystävällisien, aina
hymyilevien kasvojen ilmeessä heijasti jotakin korkeampaa, joka
vaikutti väkevästi.