Satoi rankasti ja herkeämättä, satoi vallan vimmatusti. Oli alottanut
jo edellisenä iltana. Raikkaan syksypäivän piiloutuessa hämärän
helmoihin näytti taivas tuoreutumisen oireita ja idätti ensin
tihkusateen, joka pitkän ja pimeän yön vaiheissa voimistui semmoiseksi
roimasateeksi, jota ainoastaan syksy osaa antaa. Suuret pisarat
laukkasivat hurjaa vauhtia maahan, synnyttäen unettavan ja korvaa
väsyttävän rapinan, joka ei tuntikausiin väsähtänyt eikä vaihtanut
säveltä.
Jonni istui ikkunan ääressä, silmäillen kirkonkylän maisemia ja
rakennuksia, joiden ympäri sateen synnyttämät harmajat huurut
kääriytyivät. Hänen mieleensä muistui aamu, jolloin hän vapisevin
sydämmin, herpoutuneena ja ärtyneenä kahden yön valvonnasta, ajoi
kotia kohti kyytimiehen rattailla. Silloinkin satoi vimmatusti.
Tarkan haukunta, äidin ja siskojen hämmästyneet katseet, kun hän
työntyi ovesta tupaan, tuima kohtaus isän edessä, kaikki hyristykset,
masennukset ja mielen hyrskyt elpyivät nyt muistiin yhtä nuotteina,
kuten olisivat eilen tapahtuneet.
Liisin astuessa tupaan heräsi Jonni muistelmistaan.
— Joko on kuolema käynyt?
— Jo kävi.
Liisi antoi Jonnille kirjelipun, johon Jullu oli kirjoittanut: ukko
veti nyt juuri viimeisen henkäyksensä. Elä unhota saapua huomenna
kunnallislautakunnan kokoukseen, siinä käsitellään m.m. parin orvoksi
joutuneen pojan kansakoulussa käyttämistä.
Kirkonkellojen ruvetessa soimaan tuli Lauri isän polvien väliin ja
alkoi udella:
— Miksi kelloja soitetaan? Onko pyhä?
— Ei ole pyhä, vaan vanha Taivonen on kuollut.
Poika oli kotvan vaiti, mutta jatkoi sitte:
— Isä, kuoletko sinäkin?
— Kuolen.
— Miksi sinä kuolet?
Jonni jäi vastauksen velkaa.
Oletko sinä nähnyt kuolemaa?
— Olen.
— Onko äitikin nähnyt?
— On.
— Onko sillä rikkinäiset sukat?
— Äiti tietää, mene kysymään äidiltä.
Pojan kysymys verestytti kuoleman muiston. Tuli silmiin kehto, pienet,
ruusuttomat kasvot, tuonen armottomat rynnäköt ja heikon vartalon
suoristuminen. Mutta niiden muistojen takaa heloitti Eliinan tähti. Ja
tähti oli ristin muotoinen ja se heloitti lähellä ja lämpöisesti. Ja
sillä oli pikku Eliinan silmät, vaaleat suortuvat, otsa, suu, nenä.
Jonni katsahti tähteen, samoin tähti katsoi häneen.
Ja tähti näki kookkaan vartalon, kumaraisen niskan, jaloilmeiset
kasvot ja kauniin, kaarevan otsan. Sairauden jälkeen oli otsaan
ilmaantunut jotakin samanmoista kuin tähden omakin valo oli eikä kukaan
voinut sanoa, mitä se oli ja mistä se oli, mutta sen vaikutuksen
tunsivat kaikki. Siitä säteili joku voima, joka tyynnytti rauhattoman
rinnan, lohdutti riitaisen ja vihaisen mielen, lämmitti kylmän ja
välinpitämättömän sydämmen, siitä säteili voima, joka tunkeutui ihmisen
sisimpään.
Ja sen valon rinnalla, jota ei kukaan tiennyt, mitä se oli ja mistä
se oli, pulppuili lämpöisen sydämmen kaikki voittava ja kaikki
sulattava säde, pulppuili matalasointuisessa ja pehmeässä äänessä,
silmän katseessa, huulen hymyssä, pulppuili kookkaassa vartalossa ja
kumaraisessa niskassakin.
Sen säteen tenhon kaikki tunsivat, voimatta kuitenkaan sen pohjavoimia
keksiä, voimatta sanoiksi lausua jalon elämän syntysanoja.
Mutta tähti ne sanat keksi.
Ne olivat kuin tulikirjaimilla kirjoitetut miehen koko olentoon.
Korkea ja kaareva otsa, matalasointuinen ääni, kasvojen hymy, kaikki
julistivat jalon elämän syntysanoja, jotka olivat koulupojasta
kasvattaneet kansan miehen, seudun kunnian ja maineen.
Niitä sanoja oli vain kolme, kolme maisessa elämässä tärkeätä
sanaa, usein kuultuja, harvoin ymmärrettyjä, mutta vielä harvemmin
toteutettuja.
Ne kolme sanaa olivat:
_minä rakastan ihmisiä_.