SATOA.

Kievaria rahaseikat kiristivät, rautaa työntyi tuleen toinen toisensa

joutui semmoiseen liemeen, ettei ennen eikä jälkeen. Ensimmäinen koski

holhottavan varoja, summa nousi vain kolmeen neljään tuhanteen, mutta

sen maksaminen nosti niin monet tuulet ja tuimat, että kievari ei

toisinaan muistanut mitä viikon päivää elettiin.

Kymmenet kynnykset kokeiltuaan ja lopultakin suoriuduttuaan

eroon holhottavastaan, sattui uusi isku, edellistä kovempi ja

säälimättömämpi. Viidentuhannen markan suuruisen säästöpankkivelan

toinen takaaja kuoli, elossa oleva takaaja käytti tilaisuutta edukseen

ja rupesi pyrkimään kaikin voimin eroon takuusta, vierittäen kaiken

syyn emäntänsä niskoille, kun ahdinkoon joutunut kävi asiaa tolalle

ohjaamaan.

Onhan mulla talo, jonka pitäisi näkyä silmään. Vai luuletko sen Kymiin

juoksevan, kun hätä nousee. Pari pientä kiinnitystä kyllä on.

Veikkonen, tunnethan minut, etten minä kernaasti koiran jälkiä juokse,

mutta minkäpä akkaväelle kykenee? Kun ne kerran asian kerään kerivät,

niin laula ja läiky, jos ei se kerässä pysy ja aina jaloissa vieri,

astutpa tuonne tai tänne. Ei ole aamu eikä ilta vanhalla paikallaan,

ennenkuin olet suoriutunut kerästä eroon ja tehnyt rauhan. Ymmärrä se,

eläkä syytä minua.

Minkä tuohon voi? Piti koettaa toisia miehiä, jotka olivat tähän

saakka olleet olevinaan itsenäisempiä ja rohkeampia. Ne kuuntelivat

tarkkaavaisesti, hymähtelivät, mutta eivät vastanneet myöntävästi eikä

kieltävästi. Lupasivat miettiä asiaa, mutta lähettivät tavallisesti

jo seuraavana päivänä epuutuksen, ettei heidän sovi. Ja kerran sitte

muuan syttyväinen emäntä luki semmoiset luvut, ettei takuiden hakija

enää kehdannut niiden asioiden vuoksi varsaa valjastaa. Kun kievari

matalalla äänellä ja hieman kuin salamyhkäisesti esitti isännälle

asioitaan vieraskamarissa, tulla tuiskahutti sinne emäntäkin ja kysyi,

joko vieras heidän Mattiaan takuihin pelaili.

— Vähän siihen lajiin, vastasi kievari nolon näköisenä.

— Matti ei saa taata yhtään penniä.

— Onpa emäntä kova.

— Mutta kova kivi ja pehmeä kivi jauhoja tekevät.

— Niin sanotaan.

— Matti on köyhästä alottanut, te olette oitis latvaan lentäneet.

Teidän sijassanne minä en kehtaisi pyytää Mattia takuihin enempää kuin

muitakaan.

— Oikeinko totta? kysyi kievari, koettaen väkinäisellä naurulla lyödä

leikiksi uhkaavan pilven.

— Totta ja oikein vietävän totta se on. En kehtaisi ilmaiseksi

myötänään kuluttaa pitäjän maanteitä ja ahdistella ihmisiä. Muistaisin

että olin köyhä mies ja pääsin rikkaan Ainolan isännäksi.

Tuota ei kestänyt kuulla sydän eikä järki, piti sanoa hyvästit Matille

ja kiirehtiä korjahan unhottamaan tuiman vaimon luvut. Mutta vaikka

niitä miten koetti unhottaa ja torjua, tuprusivat ne pahan ilman tavoin

ajatusten kimppuun, milloin vitsoen sydäntä, milloin järkeä, jotta koko

elämä riekalehti pyrynä, purevana ja ilkkuvana pyrynä, joka lannisti,

masenti, kirveli ja painoi häpeään.

Paluutaivalta tehdessä syntyi kuin itsestään päätös, ettei sentapaisiin

kulkuihin sovi enää antautua, ei, vaikka maailma ympärillä hypähteleisi

viitenä kappaleena.

Mutta säästöpankin velka ei joutunut reilaan. Johtokunta sai kyllä

lupauksia, mutta ei rahaa eikä uutta velkakirjaa. Näin kului aika

talveen, pankkipäivä oli taasen lähellä. Oli ollut purevia kylmiä,

sitte mietoni ja laski lumet hyväksi keliksi. Kuten ainakin, pirteni

seppolaisten elämä, unteloisuus hautautui hankiin lumien kera.

— Pääsen reellä huomenna kirkonkylään, puheli Jonni innoissaan

Eliinalle. Tulethan mukaan.

— Tulenpa hyvinkin.

Iltamyöhällä ajoi joku tanhualle, ruuvasi hevosensa aitaan ja astui

Seppolan tupaan. Mies tunnettiin kievarin Kalleksi. Kun oli tervehditty

ja puhuttu sitä ja tätä, virkkoi hän:

Ettepä arvaa missä asioissa liikun.

— Arvataan toki, vastasi Jonni. Huomenna on pankkipäivä.

— Alun arvasit, arvannet lopunkin, mutta keskivaihe on salassa.

Loppu on se, että velkakirja reilataan.

Seurasi hetkisen vaitiolo, mutta Kalle sen lopetti, virkkaen

painokkaasti:

— Paljoko maksat Ainolasta semmoisenaan ilman irtainta.

Jonni mietti silmänräpäyksen, toisenkin.

— Neljäkymmentä tuhatta.

Kallen kasvoilta katosi huolien varjo.

— Ethän syö sanaasi?

— Enhän toki.

— Lähtäänpä ajamaan kirkonkylään.

— Aivanko kohta?

— Aivan, sillä minun pitää aamulla ehtiä paluumatkaan.

Manun valjastaessa harmajata pukeusivat Eliina ja Toivo, ja pian

istuttiin rekeen. Viimemainittujen tie vei Kaislaan, mutta Jonni

meni Kallen kera kievariin. Emäntä opasti häntä vierailuhuoneesen,

tarjosi kahvit ja katosi sitte. Kului pitkä hetki, koko talossa tuntui

vallitsevan kuoleman hiljaisuus. Vihdoin kuului ääniä ja katkonaisia,

kiihtynein äänin lausuttuja lauseita, joiden väliin sekautui Kallen ja

emännän pehmeämmät ja kesyttelevämmät äänet.

— En suostu, en. Myyn taloni ennen vaikka mustilaiselle.

— Mutta johan se oli suostuttu asia.

— En minä suostu. Sen kuulet nyt, että en suostu. Elkää kiusatko minua,

menkää...

— Olehan toki intoilematta, kuului emännän tyynnyttelevä ääni.

— Vieritän taloni ennemmin järveen.

— Sinne se vierii vierittämättäkin.

Harmistuneen näköisenä tuli Kalle vierashuoneesen ja virkkoi:

— Isä sai päähänpiston, mutta aamuun se kyllä menee ohi. Sinähän jäät

Kaislaan yöksi.

— Jään, vastasi Jonni. Mutta en minä kärttäile isältäsi taloa.

Eihän siitä ole kysymyskään, mehän kärttäilemme sinua ostajaksi. Ethän

syö sanaasi?

— Enhän toki.

— Ryhdyn muokkaamaan isääni ja aamulla käyn hakemassa sinut, sillä

kaupan täytyy tapahtua.

Jonni lähti Kaislaan ja Kalle ryhtyi toistamiseen työhön emännän ja

Aarnen avustamana. Kievarin velat nousivat viiteenkolmatta tuhanteen.

Kallen olin sijoilla löytyi sattumalta hyvä talo kaupaksi viidestätoista

tuhannesta, ja se juuri syyhytti Kallea toimintaan.

— Neljäkymmentä tuhatta on semmoinen hinta ettei sitä tarjoa toinen

eikä kolmaskaan ostaja. Jos menee pakkomyyntiin, niin.

— Mika hätä tässä on pakkomyyntiin? Myyn irtainta ja halkometsää.

— Metsään jos kosket, ryntäävät kaikki velkojat silmille ja vaikka

eivät ryntäisikään, on lusikka neljän viiden vuoden jälestä taasen

samassa kupissa: maksamattomat korot ovat kasvaneet tuhansiksi. Menee

metsään tai metsän taakse, aina sama lysti vastassa. Nyt on aika

paikata Aarne velattoman talon isännäksi.

— Kunhan ostaja olisi joku toinen, mutta Kaislan poika...

— Isä katsoo kaivoon siinä, missä pitäisi katsoa ylös pilviin.

— On aina kaatanut minua.

— Ken asettuu kannattamaan kaatuvia asioita, kaatuu itse niiden kera.

— Kaislan poika Ainolan isäntänä, sieluni ja nyrkkini nousevat vastaan.

— Mutta painuvat alas, kun ajattelette Aarnea. Koko tämä kauppa

koskeekin vain häntä, koskee kysymystä, josko poikueen nuorin jää

osattomaksi. Pankin velka ei nuolase Ainolaa, mutta sen hivuttelee aika.

Kievari huokasi, hänen vastarintansa alkoi murtua.

— Aika tekee työtään väsymättä.

Aamulla tuli Kalle uudelleen hakemaan Jonnia kauppakirjan tekoon.

Ehdoista sovittiin pian. Vastaanottopäivä määrättiin Mariaksi.

Suullisiin ehtoihin kuului myös molemminpuolinen kaupan purkamisoikeus

kuukauden kuluessa. .

Kun kaikista ehdoista oli sovittu, kirjoitti kievarin emäntä nimensä

kauppakirjan alle, Jonni luki viisitoista tuhatta pöytään ja Ainolan

talo oli vaihtanut omistajaa. Mutta sinä iltana ei uni tahtonut tulla

Eliinan silmään ja Jonnikin oli vilumielissä, sillä ensimmäinen,

kauppaa seurannut uljuuden tunne oli ehtinyt painaa päänsä piiloon ja

sen sijaan tulevaisuuden varalle tanssivat vain huolien keijukaiset.

— Paljoko sitä jääkään velkaa meille, kysyi Eliina äänellä, josta kävi

ilmi, että hän oli huolissaan.

— Kaksikymmentä tuhatta ja se pyörii minunkin silmissäni.

— Olisi ostettu pienempi talo, jatkoi Eliina, punniten asiaa naisen

käytännöllisellä älyllä, ei olisi tarvittu soutaa huolien venettä aamua

ja iltaa.

— Niinpä niinkin, mutta minua vetää kirkonkylään ja toiseksi Ainola

tarjoo miehelle työn.

— Ja tarjoo naisellekin. Mutta meiltä puuttuu karjaa ja joka lajia. Jos

köyhdymme.

— Pelkäätkö köyhyyttä?

— En sitä niin paljo kuin köyhtymistä. Täällä Seppolassa viihtyisin

hyvin, mutta pelkkä ajatuskin, että talollisesta köyhtyä jälleen

torppariksi, tuntuu kauhealta.

— Taitaa siltä tuntua, mutta pitää luottaa ja toivoa. Haetaan

kuoletuslaina, hommataan meijeri käyntiin, kasvatetaan karjaa.

Ja Seppola piti kuuluuttaa myyntiin. Homma ei tahtonut ottaa

luonnistuakseen, sillä ostohaluisia kyllä löytyi, mutta ei kykyisiä.

Vuokraajia olisi työntynyt ehdolla millä tahansa. Jonnin sydäntä oikein

karvasteli, kun tuli munankin känsäkourainen kannon vääntäjä ja tarjosi

vuokraa kymmenentuhannen korot, vieläpä lisäksi luonnon antimiakin.

Jonni koetti selittää, ettei hänen sopinut ruveta imemään vuokralaisen

mehuja, mutta sitä ei mies ollut ymmärtääkseenkään. Asiahan oli hänen

asiansa eikä koskenut torpan omistajaa enempää kuin juhannus koskee

joulua.

Vasta maaliskuun alkupäivinä löytyi rahallinen ostaja ja Seppola

siirtyi hänen omakseen seitsemäntuhannen markan hinnasta. Ja aivan

muuttopäivien edellä synnytti Eliina tyttären, joka tapaus vaikutti

Jonniin valtavan iloisesti. Kirkkaana maaliskuun päivänä lähti sitte

viimeinen muuttokuorma Seppolasta. Siihen kuului Eliina, Toivo ja

uusi tulokas. Jonni istui seville, harmaja alkoi ravata, valkoisen

koivikon rannassa, jossa tie teki äkkimutkan järvelle, loi Eliina vielä

silmäyksen taakseen. Torpan punaisiksi maalatut rakennukset tuntuivat

nyökkäävän iloisesti:

— Kiitos kaikesta! Onnea matkaan!

Mutkassa Jonni katsoi Seppolaan ja kohotti lakkiaan torpan

rakennuksille.

— Kymmenen vuotta olin suunnitellut elää täällä, mutta lähtö joutuikin

äkkiä. Vasta nyt eron hetkellä tuntuu, miten lujaan olin jo ennättänyt

kasvaa Seppolaan. Oikein tuntuu haikealta.

— Tuntuu, vaikka tänne muuttaessa luulin, että kuolen ikävään,

ennenkuin yksikään vuosi ehtii umpeen.

Harmaja juoksi taivalta, taakse jäivät niityt, norot ja lahdelmat,

levisi vastaan kirkonkylä peltoineen ja taloineen ja ehti eteen

punaiseksi maalattu kievaripylväskin, josta tie kääntyi Ainolaan. Oli

saavuttu perille.

Jo seuraavana päivänä tuli pastori tervehtimään. Hänestä oli tullut

pitäjän kirkkoherra, ja häntä kaikki omaa etua tavoittelemattoman ja

puhtaan luonteensa vuoksi.

— Terve tuloa ihmisten ilmoille, puheli hän iloissaan. Todet sanoakseni

on minusta tuntunut koko ajan, ajan, jonka olit Seppolassa, kuten olisi

puoli pitäjää ollut hukassa. Terve tuloa ihmisten ilmoille, sanon

toisenkin kerran, ja sen teen sitäkin suuremmalla syyllä, kun tärkeiden

kunnallisien kysymysten ratkaisu on aivan ovella.

— Tarkoitat kansakoulujen piirijakoa ja kunnan lääkärin hankkimista.

— Niitä juuri, ne ovat molemmat tärkeitä, mutta toinen on tärkeämpi.

— Nimittäin lääkärin hankkiminen. Et usko miltä tuntui, kun kuoletin

pikku tyttöni, enkä saanut lääkärin apua mistään.

— Henki on aina tärkeämpi kuin ruumis, pannaan piirijako ensin

toimeen. Minulla on ehdotus valmiina lukkarissani, tuli on kytenyt

jo pienen aikaa tuhassa, joten luulen että koko kysymys menee kuin

huilulla soittaen. Kunnan lääkärin hankkiminen seuraa sitte edellisen

kantapäillä. Jos naapurikunnista ilmaantuu siihen osanottoa, kuten

toivotaan ja otaksutaan, menee sekin puuha perille.

— Olkoon menneeksi sitte piirijako eellimäisenä.

Kuulutettiin kuntakokous, äänivaltaisia tuli kokoukseen tihein parvin.

Ja kaikki vaativat kouluja, Hosun kyläläiset etukynnessä.

— Meillä on oikeus ensiksi saada koulu, sanoivat he. Me olemme kuin eri

maailmaa, kaikilta hyljättyjä ja oman onnemme nojaan jätettyjä. Muista

kylistä päästään mukavasti kirkonkylään minä vuoden aikana tahansa,

mutta Hosun mailta ei syksyn ja keväin päästä muuten kuin lintuna

lentäen. Koulu meidän kylään, me olemme kaikessa orvon osalla.

— Ja meidän kylään, vaativat eri kulmakuntien miehet. Pannaan kakku

koreesti tasajakoon.

Jonni oli vaiennut kokouksen alkumenon aikana, hän ei tahtonut uskoa

silmiään eikä korviaan. Hän muisti kuntakokouksen noin kymmenen vuotta

sitte, jossa hän ehdotti vaivaishoitojärjestelmän parantamista, ja nyt

nuo samaiset miehet, jotka silloin äänestivät kumoon hänen esityksensä,

vaativat kouluja valittelematta markkojen menoja.

Keskustelun alkaessa käydä sekavaksi ja syrjäytyessä pois pääasiasta

turhanmoiseen kinailuun, pyysi Jonni puhevuoroa. Silloin paraikaa

luiseva torppari huitoi käsiään ja kertoi juhlallisella äänellä, miten

Josua jakoi Kaanaan maan arvan kautta kahdentoista sukukunnan kesken.

Luisevan lopetettua, rupesi Jonni puhumaan, hiljaisuus syntyi oitis.

— Ensi sijassa on otettava ehdotetusta piirijaosta johtuvat rahalliset

menot huomioon, alkoi hän matalasti, huomaten miten hullunkurisesti

asemat olivat muuttuneet. Emme voi ruveta rakentamaan yhtä aikaa neljää

uutta kansakoulua, siihen yritykseen tarvittaisi tasaluvuissa noin

kuusikymmentä tuhatta.

Tahallaan katkaisi Jonni esityksensä tuohon, nähdäkseen minkä

vaikutuksen hänen sanansa tekivät. Kylmiä yskähdyksiä kuului eri

tahoilta.

— Mutta sovittelujen ja uhrauksien avulla voidaan piirijako panna

toimeen vaikka jo ensi syksynä. Jokaisessa piirissä löytyy joku

joutilas ja tyhjä rakennus, johon koulu voidaan aluksi sijoittaa.

Valitaan vain joka piiriin johtokunnat, jotka järjestävät asian.

Tuonnempana sitte haetaan kuoletuslaina uusia kansakoulurakennuksia

varten. Piiri, joka tekee suurimmat uhraukset vuokrakoululle, saa

ensimmäiseksi uuden koulurakennuksen.

Ehdotus palkittiin äänekkäillä hyvähuudoilla. Kohinan tyynnyttyä astui

Pesähosu ryhmästään eroon, kohenteli ukkovaarin aikuisia sankalasejaan

ja virkkoi:

— Tarjoan ilmaiseksi Hosun kylän koululle tuvan, tulen tuvan takkaan,

kesäruuat opettajan lehmälle ja perunapellon. Eivät ole antimeni

suuret, muut antakoot kouluilleen enemmän.

Innokkaat hyvähuudot seurasivat Pesähosun lahjoituksia.

Pitkän ja uuvuttavan kokouksen vihdoinkin loputtua, pyysi pastori

Jonnia pappilaan. Kahvia juodessa virkkoi viimemainittu:

— Tämänpäiväinen kokous käy ajuni yli, en vieläkään oikein käsitä...

— On aivan luonnollista ettet käsitä, kun olet elänyt Seppolassa kuusi

vuotta. Keitä olivat kiivaimmat koulujen vaatijat? Sanohan.

— Kuntalaisia, isäntiä.

— Nuijamiehet olivat järjestään lukutupien haltijoita. Tiedä että on

tehty työtä näinä kuutena vuotena. Joka sunnuntai-ilta olen ollut

kuljossa, väliin viikollakin. Sanomalehtiä on tilattu ja levitetty,

kirjat ovat kierrelleet lukutuvasta toiseen, ja kuuden vuoden kuluessa

ovat poikaset ja tyttöset kohonneet nuorukaisiksi ja neitosiksi. Tänään

isien suut purkivat ulos sen, mikä nuorukaisten ja neitosien eli

heidän poikiensa ja tyttäriensä sydämmissä sykkii. Sydämmiin kylvit

sinä ensimmäiset jyvät. Vereni lämpenee vielä nytkin, kun muistelen

alkua. Muistan syksyn, jolloin paiskausit koulusta kotiisi Kaislaan.

Seuraavana kesänä ehätti korviini uutinen, että keräilit ympärillesi

kotikyläsi nuoria ja aloit jakaa heille sitä, mitä sinulla oli

jaettavaa. Kuinka minun rintani lämpeni silloin. Tunsin että minussa

heräsi eloon jotakin, jonka olemassa oloa en ennen ollut tuntenut,

jotakin, joka loi valoa koko olentooni, samalla kun se vavahutti

veriäni. Halusin tavata sinua, tutustua sinuun...

— Jo riittää.

— Elä minua keskeytä, anna minun puhua. Olin kärsinyt niinä aikoina

hengen masennusta. Peittyi pimeään se, mikä minussa mahdollisesti oli

jaloa, ja minä näin omassa itsessäni vain kätyrin, Arne Garborgin

kuvaaman talonpoikaisylioppilaan, joka toimii alhaisien vaistojensa

mukaan. Nyt käsität, miltä elämän laululta tuntui minun korvissani

viesti, että sinä olit ryhtynyt esitelmiä pitämään kylän pojille ja

tytöille. Kerran olin jo lähtemässä Kaislaan, mutta samassa tultiin

hakemaan minua sairaan luo. Syntyivät sitte selkkaukset Kaunon ja

Aliisan lemmenvehkeiden vuoksi ja seuraltasi suljettiin Kaislan

renkitupa. Aioin hyökätä isäsi kimppuun, mutta onneksi maltoin mieleni.

Asetuin odottavalle ja tarkastelevalle kannalle. Jos on syvemmät

lähteet, ajattelin, ei se kuivu ensimmäisen kylmän tuulen vuoksi,

vaan se elää, porisee ja nousee taasen rinteille, kastellakseen ja

vihannoittaakseen ympäristöään. Ja niin se tekikin. Syyskesällä sattui

Taivos-ukko vastaani, hän ilmoitti minulle, että joukkosi kohdakkoin

keräytyy hänen tupaansa. Vereni ajoi minut mukaan ja siitä päivästä

saakka alkoivat siteet kasvaa minun ja seurakuntalaisteni välillä.

Samassa määrässä kuin minä olen lähentynyt heitä, ovat he lähentyneet

minua. Minä olen ollut heidän opettajansa, mutta he ovat yhtä paljo

opettaneet minua...

Tänään niitimme työmme satoa. Kohdakkoin on meidän astuttava syrjään

nuorempien tieltä. Opettajat jatkavat sitä, minkä me olemme alottaneet.

Se on kehityksen kulku. Kehitys hakee itselleen uusia muotoja, uudet

muodot vaativat uusia miehiä —

Noin puhui pastori, kävellen huoneensa lattialla edestakaisin ja aina

väliin haraten tukkaansa, kuten hänen tapansa oli tehdä innostuksen

hetkenä.

Syksyllä avattiin kunnassa neljä uutta kansakoulua. Tuo herätti

niin suurta huomiota, että paikkakunnan lehti puhui johtavassa

kirjoituksessaan sydänmaan pitäjästä, jonka asukasluku oli

kolmentuhannen vaiheilla, mutta jossa silti avattiin yhtä aikaa neljä

uutta kansakoulua. Kirjoitus päättyi huutomerkillä varustettuun

lauseesen: seuratkaapa muuallakin esimerkkiä!