Martti jätti jälkeensä aukon, joka ei hevin täyttynyt. Jonni
varsinkin tunsi monesti itsensä avuttomaksi, tottunut kun oli
kaikissa tärkeimmissä töissä mukaantumaan renkinsä esityksiin. Martin
sijainen, Manu nimeltään, oli pehmytluonteinen, sitkeä työntekijä,
mutta henkisesti kokonaan alaikäinen sekä semmoisena opastettava ja
melkein kädestä ohjattava. Nuo ominaisuudet, vaikka vähemmän hauskat,
alkoivat Seppolan yksinäisyydessä vähä vähältä huvittaa Jonnia, joka
johdettavan asemasta nyt keikahti johtajan ja opastajan asemaan. Tähän
saakka oli kaikki työt tehty Martin vastuusen, mutta tästä puoleen ne
tehtiin isännän laskuun. Kävi työ näin tai noin, aina oli Manu yhtä
pehmeätuulinen, yhtä harras ja tyytyväinen, jotta Jonnin toisinaan kävi
oikein kateeksi miehen pehmeä luonne.
Naisapulainenkin heillä oli veres. Omavaltainen Naimi tuli Seppolaan
Eliinan avuksi, milloin häntä huvitti ja lähti taasen toviksi kotiinsa,
kun häntä niin huvitti, ja siitä sukeusi talouskomennon koneistossa
ratina, jota ei voitu vaiettaa muuten, kuin vakituisen apulaisen
hankkimisella. Kaislan emännän välityksellä onnistui valinta hyvin.
Tyttö, Silja, oli iloinen kuin västäräkki kynnöksellä, vaikka oli kovia
kokenut äitipuolen komennossa. Ja niin kirkassilmäinen, ettei sille
voinut syyn sattuessa edes harmistuakaan.
— Silja, sanohan yksi asia, virkkoi Jonni, kun tyttö Eliinan kera
leipoi joululeipiä.
— Sanon kaksi ja kolmannen kaupanpäälliseksi.
— Oletko milloinkaan itkenyt?
— Minäkö itkenyt? Sepä kysymys.
— Niin, muistatko milloinkaan itkeneesi?
— Malttakaahan kun muistuttelen. Jo muistan. Itkin minä kerran.
— Mutta siitä lie enemmän kuin eilispäivä.
— Siitä on vuosia ainakin sen verran, kuin kädessäni on sormia.
— Ja minkä vuoksi silloin itkit?
— Vieras äiti sanoi minua rupisammakoksi. En tahtonut mielelläni olla
ruma. Menin isän polvien väliin ja intin, ettenhän ole rupisammakon
näköinen. Kun isä ei mitään vastannut, rupesin itkemään. Se kerta oli
ainoa ja olisinpa tahtonut silloin nähdä suutani.
— Sitä minäkin olisin tahtonut nähdä.
Siljalla oli kaunis ääni, lauluja taisi hän paljo, varsinkin
toisarvoisia ja siitä alempia. Luonnon lapsena ei hän laulujensa laatua
kyennyt käsittämään, vaan lauloi yhtä hauskasti ja heleästi huonot
kuin hyvätkin. Pian kuitenkin asiat kääntyivät siksi, että Silja,
ahkera heläyttelijä, sai tirkistää arvottomien rekilaulujen maailmasta
ylemmille rinteille. Jonnin palatessa erään kerran kirkonkylästä
oli hänen reessään kansakoulun vanha harmooni, joka oli hylätty
nurkkaan uuden ja komeamman tieltä. Kone ei ollut korea muodoltaan
eikä ääneltään, mutta Seppolan tuvassa se menetteli mainiosti. Jonnin
mieleen juolahti, kansakoululla käydessään, että tomuihinsa unhotettu
kone jouti huvittamaan metsätorpan asujamia, ja hän hankki sen rekeensä.
Alkoivat ankarat harjoitukset, tuottaen monta hupia sydäntalven
iltapuhteisiin. Tavoiteltiin laulaa neliäänisesti, Silja pantiin
sopraanoon, Eliina alttoon. Jonni lauloi ensi bassoa, Manu toista.
Viimemainittu lystit laati kovaoppisuudellaan. Toista bassoa hangattiin
kuin kiven kylkeä, väsyttiin väliin, alettiin uudelleen, naurettiin ja
harmistuttiin, mutta aina Manu »toimessa ja leikissä oli yhtä totinen».
Harjoituksien ja hankaamisien ensimmäinen hedelmä oli »Honkain
keskellä», jouluna kypsyi »Luostarikellot», jonka romanttinen tunnelma
viehätti laulajia suuresti.
Uuden vuoden vaiheilla tuli Naimi käymään Seppolaan. Lauluista ja
lauluharjoituksista ei virkattu sanaakaan. Vasta sinä iltana, jonka
huomenissa Naimin oli määrä liukua jälleen kotiinsa, virkkoi Jonni
aivan kuin sivumennen:
— Lauletaanpa laulu illan kunniaksi.
— Lauletaan, kannattivat Silja ja Eliina esitystä.
— Mikähän otettaisi?
Alkoi neljännestunnin kestävä valikoiminen. Joku oli vähemmän kaunis,
toista ei suosittu, kolmas oli mitätön rallatus j.n.e.
— Mutta lauletaanpa »Honkain keskellä», siinä on jotakin reipasta ja
kuitenkin aito suomalaista.
— Lauletaan se.
Köörin jäsenet tulivat harmoonin lähelle; Jonni antoi äänet ja laulu
helähti raikkaana ilmoille. Toinen basso oli syöpynyt Manun veriin eikä
enää tippunut tielle.
Naimi oli kummissaan, seikka joka kyllä huomattiin. Lystiä aiottiin
jatkaa hänen kustannuksellaan. Kun oli pieni väliaika kulunut, kysyi
Jonni aivan vakavasti:
— Olisiko vielä laulaa toinenkin sävel?
— Mutta mikä? arveli Eliina.
Alkoi taasen kirjan selaileminen ja laulun etsiminen uusien verukkeiden
perusteella.
— Jos lauletaan »Luostari kellot», virkkoi Jonni vihdoinkin äkkiä,
kuten juolahduksen yllättämänä.
— Tosiaankin, lauletaanpa se,
Jonni otti taasen äänet ja antoi merkin. Romanttinen laulu loihti
hentoiset ilmeet Naimin kasvoille, silmäterät pyöristyivät ja
laajenivat kummastuksesta ihmettelyyn.
Toisen värssyn keskivaiheilla katsoi Eliina siskoonsa, pulahti
nauramaan, Jonni ja Silja lankesivat mukaan, ainoastaan Manu pysyi
jaloillaan, laulaen yksin äänensä värssyn loppuun saakka.
Se paljasti petoksen.
— Laulakaapa vielä kolmaskin laulu, pyysi Naimi, saatte viisi penniä.
— Ei me palkan eteen... kolmannen jälestä ruikuttaisit neljättä.
— Omiksi iloiksemme vain...
Päivien pehmetessä keväisemmiksi ja puhteitten lyhettyä laimeni
neliäänisen laulun into, lumien hävitessä se oli kokonaan syrjään
joutunut.
Sen vuoden kevät ja alkukesä oli omituinen. Oli sekaisin kuivaa ja
kosteata, kylmää ja lauhkeata, halla ja kato aivan kuin vaani joka
hetki viedäkseen viljat ja touot. Mutta kaikki säästyivät. Hallat
olivat maahalloja ja vaikka aamuisin monesti ruoho oli huurteinen ja
vesi jäätynyt pellonojan pohjissa, nyökkäili tähkä koskematonna, ja
kun Juhanina teki käänteen kesäisiin väreihin, huojuivat pellot satoa
täynnä, apilas levitti tuoksuaan ja touot kasvoivat kilvan apilaan kera.
Sinä kesänä olivat Seppolan kaikki maat ensi kerran kasvussa.
Aitovarret ja valtaojaksimien nurmikot olivat sulautuneet sarkoihin,
kaikki savikot oli aura repinyt auki, kaikki lepikot olivat
perkkautuneet pelloiksi, ja siten viljeltävän maan pinta-ala oli
kasvanut ainakin kolmanneksen suuremmaksi entistä. Karjaakin
oli kasvatettu. Eliinan taitavan käden jäljet alkoivat tuntua
talouskomennossa, riitti myydä tuota ja tätä, joka aiheutti
kaupunginmatkoja ja valutti hopeoita isännän kukkaroon.
Se oli kaikki torpparin onnea, jo koulupoikana uneksittua.
Elettiin kesä, elettiin syksy, saavuttiin talven rajoille. Ja sairastui
Toivo. Heitti tänään syönnin, huomenna jäi makuulle, ylihuomenna jo
vaikeroi taudin käsissä.
Tapaus kävi Jonnin voimien yli. Hän ei nukkunut eikä kyennyt muuta
ajattelemaan kuin kuolemaa. Pikku Eliinan viimeiset silmänräpäykset
ja heikot taistelut, joihin tuonen täytyi ryhtyä, ennenkuin voitti
saaliinsa, ne uudistuivat, hänen mieleensä joka askeleella, ne olivat
päivänä, iltana, yönä, ne olivat silmien mustana merenä, josta ei
voinut katsetta kääntää minnekkään muuanne. Kun pojan poskiin nousivat
punaiset kukat ja kun Jonni ajatteli, että ne jäätyvät lumivalkeiksi
ja että sairauden kaikkena loppuna on vain pienen vartalon suoristus,
silloin hänen päänsä tuli kuumaksi eikä hän enää nähnyt eteensä.
Ja hän kaatui vuoteen omaksi ja rupesi hourailemaan. Ensimmäisenä
päivänä hoputti hän harmajata juoksemaan Toivon hengen tähden, sitte
hän puhui useimmiten pikku Eliinan tähdestä. Viruttuaan jonkun päivän
taudin käsissä, lähti Toivo toipumaan, mutta Jonnin kanssa tuoni alkoi
vakavammat leikit.
Tuli synkkä joulu Seppolaan. Nuori, elonvoimainen mies riuhtoilihe
tuonen kourissa, toisinaan hoputtaen harmajata juoksemaan, toisinaan
puhuen Eliinan tähdestä. Tähti tuikki kirkkaammin kuin muut. Ja
tähdessä asui pikku Eliina, isää odotellen ja viittaillen luokseen.
Pois verhot ikkunoista, pois pilvet taivaalta, että näkyy pikku Eliinan
tähti, ettei eksy maan asukas tähteen taivaltaessa. Avaruus oli pimeä.
Maailma oli pimeä. Kaikki oli pimeätä. Mutta pikku Eliinan tähti loisti
kirkkaasti. Loisti! Loisti!
Langat, jotka sairasta yhdistivät elämään, olivat enää tuiki heikot,
lääkärin saapuessa Seppolaan pitkän taipaleen takaa. Eliina kysyi
arasti:
— Onko enää toivoa?
Lääkäri viivytteli vastausta.
— Elkää luottako minuun, luottakaa Jumalaan. Jos miehenne elää viiden
lyömään aamulla, jää hän eloon.
Kului ilta yöhön, yö aamupuoleen, kello löi kolme, löi neljä, mutta yhä
riuhtoili sairas.
— Eliinan tähti loistaa kirkkaasti. Loistaa! Loistaa! Avaruus on pimeä.
Taivas on pimeä. Pois pilvet, pois pilven varjot, pois.
Kului puoli tuntia, sairaan hengitys helpponi, rinta rauhoittui, viittä
lyödessä painuivat silmäkannet umpeen ja sairas raukeni uneen.
— Miehenne jää eloon, virkkoi lääkäri Eliinalle. Minun apuni ei
auttanut, avun antoi Jumala. Menkää nyt nukkumaan.
Eliina meni tuvantakaiseen huoneeseen, jossa Toivo nukkui, asettui
polvilleen kehdon ääreen ja itki ja hymyili nukkuvalle pojalleen.
Päivällä lähti lääkäri pois, annettuaan ohjeet, miten sairasta tuli
hoivata, ja pois lähtivät Eliinan omaisetkin ja Kaislan isäntä, mutta
Kaislan emäntä jäi Seppolaan muutamaksi päiväksi poikaansa vaalimaan.
Toipuminen edistyi vitkaan. Ensi päivinä sairas enimmältään nukkui,
ollen hereillä vain moniaita minuutteja kerrallaan eikä silloinkaan
täysin tajuissa.
Viikon näin vierähdettyä seestyivät ajun voimat ensin ja erään kerran
valveuduttuaan kysyi sairas:
— Elääkö Toivo?
— Elää.
— Sitte se olikin unta. Tuohan nähdäkseni.
Eliina riensi noutamaan Toivoa, mutta ennen hänen paluutaan ehti Jonni
jo nukkua.
Kului viikko, toinenkin, valveilla oloajat venyivät vähitellen
pitemmiksi, ajun voimat virkenivät nääntymystilastaan..
— Tunnen että kuolen.
— Elä ajattele sitä nyt, pyysi Eliina ja Kaislan emäntä, joka viivähti
yhä olemaan sairaan poikansa luona.
— Kuolema kauhistuttaa.
Ja se kauhistutti häntä. Toipumisen ensiaikoina ajatteli hän sitä
lyhyemmin ja satunnaisemmin, mutta ajun virketessä ja voimien palatessa
ryntäsi kuoleman tunne lujemmin ajatuksiin. Ja sen rynnätessä tuli
sen keralla kerran semmoinen silmänräpäys, jolloin kuoleman takaa
ammotti kauhistuttava tyhjyys, pimeys, pohjattomuus. Teosoofiset
mietelmät olivat olleet Jonnin lemmikkejä nuorukaisvuosista saakka
ja nyt, kuoleman tunteen ahdistaessa, koetti hän turvautua entisiin
lemmikkimietelmiinsä. Kuolema oli niiden mukaan vain yksi kehityksen
askel täydellisempää kohti, alkuideaa kohti, johon sielu lopulta
sulautuu monen inkarnatsioonin kautta. Mutta mikähän inkarnatsiooni
oli hänen ensimmäisensä? Joka solmutta sulaisi jatkoksi hänen
puuhilleen Seppolan viljelijänä ja kunnallisien edistyspyrintöjen
harrastajana. Kuoleman tunteen ahdistaessa ei kysymys lainkaan tuntunut
naurettavalta, päinvastoin. Elämä tämän elämän jälestä eli ensimmäinen
inkarnatsiooni, toinen, kymmenes ja sadas inkarnatsiooni. Ja sitte?
Alkuidea, maailman sielu, kaiken kaikkeus eli Jumala itse. Minkämoinen
maailman sielu. Suuri ja mahtava, täydellinen ja käsittämätön. Ja
kylmä! Niin kylmä, että sielua ja ruumista väristi sitä ajatellessakin.
Terveyden tilassa järkeilevä mieli teki maailman sielusta eli
alkuideasta (sitä yhtä hyvällä syyllä saattoi kutsua loppuideaksikin)
vain piirteettömän oletuksen ja käsitteen sekä tyytyi siihen kylmään
pelastukseen, jonka se tarjosi, ja sen se teki tuntematta mitään
pelastuksen tarvetta. Siinä syy, miksi se tyydytti. Mutta kuoleman
kauhistaessa ei alkuidea avaunutkaan pelastavaa syliä, järjen
rakentamana piirteettömänä oletuksena katseli se välinpitämättömästi
sairaan tuskia ja sielun riehuja jossakin kaukana, äärettömän kaukana.
Huutoon: »auta, pelasta», esitti se inkarnatsioonejaan, ja kun Jonni
toden teolla yritti niihin tarttua, huomasi hän kauhukseen, että se
mikä terveenä ollen ja pelastuksen tarvetta tuntematta tyydyttää
järkeilevää mieltä, se voikin ahdistuksien ilmoissa tuntua narrin
peliltä ja sokean tanssilta kuilun partaalla. Tuskan hetkenä työnsi
alkuidea hänet kylmästi luotaan ja hän painui inkarnatsiooneineen
johonkin tyhjään, pimeään, pohjattomaan.
— Olen hukassa. Oi Jumala, auta, auta.
Silloin pimeydessä näkyi valopilkku, joka suureni suurenemistaan ja
läheni häntä niin lähelle, että hän saattoi eroittaa ristiinnaulitun
lempeän silmäyksen ja kuulla hänen äänensä: _minä olen tie, totuus ja
elämä. Ei kukaan tule isän luo, vaan minun kauttani._
Mitä riemua tunsikaan sydän, joka vielä äsken vapisi ja voivotteli
pimeässä, kylmässä ja pohjattomuudessa, kuullessaan galilealaisen
lempeän äänen: _minä olen tie, totuus ja elämä_. Mitä rauhaa ja
tyyntymystä tunsikaan tuskien repimä mieli, kun ristiinnaulittu riensi
vastaan, tyynnyttäen myrskyt ja tarjoten elämää juuri silloin, kun
kaikkialla muualla ammottivat kuoleman kauhut, epäilykset, toivottomuus.
— Ei kuolema enää kauhista.
Eikä se kauhistanutkaan. Se suli elämään, niinkuin aamu sulautuu
yöhön, kukka korteen, aalto rantaan. Eikä siinä värjöttänyt pimeys,
toivottomuus, ahdistus, epäilys eikä pelko. Ne olivat järjen
rakentelemien ja inkarnatsioonien kera halenneet kuin tyhjät kuplat ja
hukkuneet omiin pohjattomuuksiinsa ja syvyyksiinsä. Ja niiden sijaan
oli tullut ristiinnaulitun lempeä katse, lempeä ääni, lempeä syli — —
Viimeisien keväthankien riutuessa norojen pohjista ja sokkeloista
jätti Jonni tautivuoteen. Seppolan vainiot hymyilivät hänelle tuttua
hymyilyään ja tuuli kohahteli tuvantakaisessa metsässä vanhaan
nuottiinsa.
Hänen ulkopuolellaan oli kaikki ennallaan.