Seppola oli tavoiltaan ja naamaltaan sukunsa lajinen, mutta
riihitanhualla kasvoivat korkeat, tyviltään mustuneet ja rosottuneet
koivut, haastellen sukupolvien elämän tarinoita. Asuinrakennuksen
takana oli katajikkomäki, jonka lumi kevään tullessa ensimmäisenä
hikousi ja riensi juoksemaan mäen rinteeltä lähtevää nurmikkoa kohti,
alempana levisivät pikkupellot ja niityt, loppuen metsäkaistaleesen,
joka vasempaan suuntaan soukkeni ja työnsi kärkensä järveen saakka.
Kärjen takaa ja sen nokan sivulla siinti järvi ja sen etäisimmällä
rannalla joku talo ja talon mökki.
Seppolan asuinrakennuksessa oli vain kaksi huonetta, tupa ja pieni
kamari, johon viimemainittuun käytiin eteisestä. Ensi töiksi ruvettiin
rakentamaan kolmatta huonetta, joten rakennus venähti jonkun kyynärän
pitemmäksi. Kesällä huone valmistui. Martti sai asuakseen pienen
kamarin, isännän ja emännän hoteisiin jäi tupa, vastarakennettu huone,
joka oli tuvan jatkona, kuului aluksi emännän käsialoihin.
Omintakeinen isännyys vaikutti Jonniin terveellisesti. Pienen torpan
oloissa täytyi hänen pilviä tavoitteleva mielensä aleta maata
lähemmäksi ja tottua pitämään silmällä käytännöllisyyttä. Joskus
sai hän maksaa oppirahojakin. Niinpä hän, vastoin Martin kiivaita
vastaväitteitä, heti ensi keväänä kylvi ostolannan kera kauraksi
muutaman uuvutetun pellonkappaleen, joka lisäksi oli töyräsluontoinen.
Kevään alkupuoli oli poutainen, kylvö ei laihassa maassa päässyt
kunnolliseen alkuunkaan, vaan kuivui ituihinsa, mutta alavammissa ja
kosteammissa maissa kasvoi kaura sakeana kuin korpi.
— Nyt suoritit ensimmäisen maanviljelystutkintosi, nauroi Martti. Ja
mikä on tehty, ei kaipaa enää tekemistä.
Nopeaan kului ensimmäinen kesä. Oli hauskaa kiirettä aamusta iltaan.
Eliina hoiti emännän tehtävät, Martti ja Jonni touhuilivat pelloilla
ja niityillä. Ilmat oikuttelivat varsinkin loppukesällä, joten sieti
aina olla varuilla, jos mieli saada työt suoritetuiksi suunnittelujen
mukaisesti.
Pitäjälle ei Jonni enää, Seppolaan asetuttuaan, lähtenyt vierimään,
vaan ohjasi kaikki, jotka hänen apuaan tulivat pyytämään, Jullun luo,
avustaen tätä kirjeellisesti neuvoillaan, kun sattui joku piukempi
tehtävä. Ainoastaan säästöpankin johdon hän piti käsissään, se kun oli
kovin arka hoidettava.
Koko kesänä ei Seppolassa keritty lukemaan sanomalehtiä, paitse
hyvässä kaupassa sunnuntaina, jollei ollut minnekään mentävä, mutta
semmoisia sunnuntaipäiviä ilmeni harvoin. Viikolla taasen riitti työtä
joka päivä iltaan saakka, jäipä siirtojakin aamujen varalle, vaikka
päivien avuksi pantiin pientä kiirettäkin. Postinkulku sitäpaitse oli
hankala, sanomalehdet piti noutaa monen kilometrin takaa, työ, joka
tavallisesti jäi sunnuntain osalle. Noudettuja lehtiä oli siten koko
tukku, niitä oli mahdoton ennättää lukea, korkeintaan kerkisi niitä
silmäillä hätäpikaa. Mutta sattuipa sitenkin, että viikon posti jäi
kokonaan silmäilemättäkin. Silloin tuntui Jonnista omituiselta. Kun ei
tietänyt olivatko maailman asiat noin tai näin, puhumattakaan kotimaan
kuulumisista ja muista läheisimmistä, lääniä ja paikkakuntaa koskevista
kysymyksistä.
Mutta siihenkin tottui, uutisien ja tietojen kaipuu kävi vähemmän
tuntuvaksi, ajatukset alkoivat elostella vain Seppolan pelloilla
ja pientareilla, ja samalla ne alkoivat osoittaa hämmästyttävää
välinpitämättömyyttä kaikkea kohtaan, mikä oli ainetta ylempänä.
Ankara ruumiillinen väsymys lamautti mielen lennon. Joskus koetti
Jonni käyttää ruokalepoa lukemiseen, mutta heti silmäluomet rupesivat
tuntumaan äärettömän raskailta ja vaipuivat koreesti umpeen jo kokeen
alussa. Kesän kuluessa sai hän ikäänkuin esiripun raosta tirkistää
sen elämän näyttämölle, jossa hengenlahjat kuoletetaan päivä päivältä
ja vuosi vuodelta hennoimmista lapsuusajoista saakka. Rippikoulun
ajoilta muisti hän torpan poikia. Sitä henkisen takapajun leimaa ja
kypsymättömyyttä, joka useimmiten loisti heidän kasvoistaan, vaikka
silmät olivat muuten älykkäät ja vilkkaat, sitä ei hän silloin voinut
käsittää. Vasta nyt Seppolassa, ankaran väsymyksen uuvuttaessa päivästä
päivään ja hämmästyttävän välinpitämättömyyden kasvaessa kaikkea
kohtaan, mikä oli ruumista korkeammalla, vasta nyt hän käsitti torpan
pojan kehityksen. Siinä oli kouluttajana ja vaikutuksien antajana työ,
työ kesän talven, aamun illan, työ kautta elämän hautaan asti. Ensin
työssä isän jälessä, sitte rinnalla ja sitte edellä, siinä verotorpan
pojan lapsuus, nuoruus ja miehuus —
Painui kesä syyspuoleen, tummenivat illat, tuprusi ahkeraan savu
Seppolan riihestä. Kun kaikki oli puitu ja korjattu, tehtiin tulojen
yhteenlaskut. Numerot olivat masentavia, sommitteli niitä miten
tahansa, aina jäi tulokseksi, että maanantimet jyvineen, korsineen ja
kaikkineen kipin kapin riittävät heidän elääkseen seuraavaan uutiseen.
— En voi tätä käsittää, virkkoi Jonni rengilleen. En tarvitse maksaa
vuokraa, kun torppa on omani, mutta edeltäjäni maksoi vielä verotkin.
En käsitä, miten voitiin tulla toimeen.
— Minäpä käsitän, pantiin kitua toimeentulon rinnalle.
— Selitähän se tarkemmin.
— Kyllä selitän. Näes, kuu keitettiin kahvi, pantiin sikurin höysteeksi
vain pari papua jaloa viljaa, tupakkiin leikattiin pyörtänekärsämön
kukkia muka hauskan hajun vuoksi, jokainen voinaula, jokainen muna
vietiin kaupungin torille. Ja sinne vietiin vasikat, porsaat ja
kananpojat, sinne vietiin teeret ja metsot, joita väsymätön mies
syysaamuin pudotteli kuvilta ukkovaarin vanhalla luotipyssyllä, sinne
vietiin kaikki, mikä vain kykeni lantiksi muuttumaan.
— Ja mitä jäi heille itselle?
— Jäi jouluksi silavaa, kesäksi kirnumaitoa ja järven kaloja.
— Muistan tämän talon entisen isännän aina ajaneen kirkolle hyvällä
hevosella.
— Sillä oli silkkimusta. Mutta kylläpä kerrotuinkin, että hän,
kyntäessään näitä peltoja silkkimustallaan, itse työnsi aatraa, jotta
selkä oli mykkyrässä.
Jonnilta pääsi nauru, mutta hän heti katui sitä.
— Ei sopisi nauraa, koetti hän puhdistautua. Ei sopisi.
— No, ei ole itkunkaan syytä. Toimitithan itse täällä perukirjoituksen
ja huutokaupan, rahoja tuli riski tuhat, toinen sen verta kuuluu olevan
säästöjä.
— Kyllähän niin, mutta ajattelehan myöskin, että niiden eteen on
ponnisteltu koko miehuuden elämä.
— Koko miehuuden elämä kyllä, mutta ajattele myöskin, että mies oli
oma herransa, kun vain kykeni vuokran suorittamaan. Ajattele kun hän
silkkimustallaan ajoi Seppolan tanhualle ja silmäili alas järvelle
päin. Laihot olivat hänen laihojaan, hän alotti leikkuun milloin
tahtoi, hän nousi ylös ja meni makuulle milloin tahtoi, hän lähti
kuville teeriä ampumaan milloin tahtoi, hän teurasti vasikkansa ja
lähti kaupunkiin milloin tahtoi, hän oli Seppolan isäntä ja semmoisena
miehen veroinen yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Siitä ihmisen henki
vasta elää ja sen vuoksi hän antaakin kaikki alttiiksi sielua myöten,
kun vain pääsee riippumattomaksi maatilkun omistajaksi.
— Onhan tuo niinkin. Luuletko Seppolan minun käsissäni ruokkivan
väkensä?
— Sen se tekee jo vuotena kolmantena ennenkuin palvelusaikani
loppuukaan, ja sitte tuonnempana se kasvaa hintansa korotkin, kunhan
kaikki joutilaat nurmet, aitovarret ja ojaäyräät palkataan työhön
muiden mukaan.
Valoisan ajan mentyä ohi ja iltojen venyttyä pitemmiksi, ruvettiin
Seppolassa tarkemmin seuraamaan maailman tapahtumia. Toisen
veistellessä tai sahatessa luki toinen ääneen ja Eliinakin silmäili
lehtien viivanalaisia rakkausjuttuja tai kuunteli pääkirjoituksia ja
aikakauslehtien vakavampia selontekoja, joita Jonni aina hankaili.
Talventulo oli uutuus, koko Seppolan elo ja elämä muuttui kuin
taikalyönnillä.
— Nyt luistaa jo reki, virkkoi Martti, kun oli puolituntisen heitellyt
lumia, virkkoi ja riensi ulos, silasi harmajan ja ajoi hakemaan
sanomalehtiä.
Seuraavana päivänä ajoi Eliina kotiinsa järven jäitä ja niittyjä pitkin
ja toi Seppolaan siskonsa Naimin.
Aika riensi, läheni joulu, saapuen perille kuutamon ja helkkyvän
pakkasen kera, jotka vain kohottivat tunnelmia. Seppolan tuvan
lattialle oli levitetty olkia, liedessä leimusi hulmuisa pystyvalkia,
Eliina kattoi pöytää siskonsa kera. Kuului tanhualla kulkusien ääni.
Martti ryntäsi ulos, Jonni aikoi seurata jälessä, mutta tuvan ovi
jo avautui ja sisään astui mustiin ja suruharsoon puettu rouva,
taluttaen kädestä pientä, kahdeksan tai seitsemän vuoden vanhaa tyttöä.
Ensi hämmästyksen mentyä ohi, tunsi Jonni tulijan Jullun äidiksi.
Vaihdettiin tervehdykset ja toivotettiin iloista joulua. Istuttuaan
pystyvalkean ääreen lämmittelemään, virkkoi rouva:
— Jopa olette muuttuneet sitte viime näkemän, mutta semmoinen te
yleensä olette, jommoiseksi olen ajatuksissani kuvitellutkin teitä
Jullun kuvauksien perusteella. Tahdoin kuitenkin nähdä teitä. Mitä minä
nyt tunnen teitä kohtaan, sitä voitte vaan aavistaa.
Rouvan katse suli pehmeäksi ja ääni värähteli, mutta kasvot loistivat
valkeata mieltä.
— Sallitteko että sinuttelen teitä molempia? Kutsukaa te minua tädiksi.
— Kernaasti, vastasi Jonni.
Martin ja Jullun ehdittyä tupaan, käytiin jouluillalliselle.
— Eikö kenenkään uteliaisuus herää kysymään, miten minä näin yksin
kuljen, kysyi rouva.
— Epäilykseni ovat heränneet, vastasi Jonni.
— Minun myös, lisäsi Eliina. Täti on leski.
— On se kai nähty lehdissäkin.
Seppolaiset katsoivat kysyvästi toinen toisiaan silmiin. Vihdoin Martti
tunnusti:
— Minä kyllä näin, mutta satuin unhottamaan.
— Kuolema tuli aivan äkkiä. Vainaja istui keinutuolissa ja poltteli
piippuaan, puhe oli käymässä Jullusta. Hän tuumaili huomispäivänä
kirjoittaa Jallulle ja pyytää kotiin joulua viettämään. Huomenna
kirjoitan, ne olivat hänen viimeiset sanansa, ne sanottuansa pudotti
hän piippunsa ja makasi keinutuolissa hengetönnä.
-— Entä tämä pieni eläjä, kuka hän on?
Rouva silitti tytön kiharoita ja virkkoi:
— Liisillä on oma tarinansa, kun uni-Matti kerkii tupaan, sitte Liisin
tarina kerrotaan.
Jouluillallinen päätettiin virrellä.
— Olen isän kodissa siihen tottunut, lausui Jonni, enkä osaa
ajatellakaan jouluiltaa ilman jouluvirttä.
He lauloivat kaikki yhdessä. Jonnilla oli pehmeä ja matala ääni, jossa
oli kyllä tunnetta ja sydämmellisyyttä, mutta hänen kookas vartalonsa
vaikutti, että äänen kokonaisvaikutus oli vallan erityinen, melkein
samanlainen, kuin olisi valtava koski lorissut pienen puron lailla.
Valvottiin yötä myöhään, vihdoin Eliina virkkoi:
— Minne teemme tädille sijan?
— Tähän lattialle.
Jullu ja Liisi nukkuivat jo raskaasti, kun rouva alkoi kertoa
viimemainitun pikku tarinaa. Tyttö oli isätön, äiti oli joutunut
naimisiin viinaan menevän ja kierosilmäisen suutarin kanssa. Asuivat
kivenheiton päässä heistä. Naimisiin mennessä oli mies vannonut
julkiset valat kohtelevansa Liisiä, kuten omaa lastaan. Ne valat
tiedetään. Jo vihkijäispäivän huomenissa, häähumalan uudistuttua, potki
isä tyttöä. Silmät turvoksissa ja parkuen juoksi tyttö raukka aina
rääkkäyskohtauksien jälestä heidän kyökkiinsä, jääden väliin yöksikin,
kun oli oikein suunniltaan säikähtynyt. Sitä kesti melkein vuoden.
Oli kesäpäivä, ilon päivä, illalla tuli postissa kirje Jullulta,
jossa kerrottiin, että uusi Väinämöinen oli laulanut hänet kievarista
Taivos-ukon luostariin. Postin kintereillä seurasi Liisi, hiukset
hajalla, mustelmia kasvoissa ja käsivarsissa. Jäi yöksi, jäi päiväksi,
jäi heille ainiaaksi.
— Tahdoin pelastaa poloisen muistoksi ensimmäisestä valontuikkeesta
surujen yössä.
— Tädin ja Jullun luonteet vetävät aivan samaan, huomautti Jonni.
— Ehkä, ainakaan ei ole Jullu kovaluonteinen.
— Ei, sen mieli on hellä ja herkkä kuin kanteleen kieli.
— Huomenna lähdemme hautaamaan isää.
— Ja sitte palaatte yksissä tänne.
— Oikein arvasit. Esitin tänään Jullelle, että vuokraisimme asunnon
muualla, mutta hän ei suostu. On kiintynyt siihen ukkoon, tupaan ja
ties mihin kaikkeen. Kertoi maanneensa ensimmäisen yön vuoteella,
joka oli tehty tyhjille laatikoille. Nykyään siellä on jo vähän
kodikastakin. Jullu ehkä ansaitsee paljo.
— Paljo se ansaitsee ja ansiot kasvavat yhä. Pian aiotaan tehdä hänestä
kunnallislautakunnan esimies.
Painuivat levolle viimeisetkin valvojat. Jonni näki, miten rouva,
makuulle kallistuttuaan, otti Jullun käden molempiin käsiinsä. Hän ei
ollut saanut hyväillä eikä koskea sitä kättä monen moneen vuoteen.
Loppujouluna tuli pastori vierailemaan Seppolaan. Nuorien seuran
johto oli joutunut hänen ja uuden opettajan hoteisiin, iltaseuroja
oli pidetty ahkeraan, olipa ryhdytty tykkänään uudemmoisiin puuhiin,
nimittäin lukutupien perustamiseen kunnan kaikille tahoille. Oli
alotettu Hosun kylästä.
— Kummat kuulet, Pesähosussa on nyt lukutupa.
— No kissan viikset, miten kesytitte miehen?
— Nuorempien tyttärien avulla. Tärppäsi oitis.
— Se oli mainiota.
— Mutta rahoista ollaan tiukalla, ei auta muu, kuin hommata iltamia,
keräyslistat eivät tuota suurin.
Puhuttiin muistakin edistyspyrinnöistä, kunnes pastori kesken kaikkia
tokasi:
— Voiko tämä elämä tyydyttää sinua? Etkö tunne toisinaan painostusta?
— Totta puhuakseni en ole tuntenut, paitsi parina kertana, jolloin
tapasin Eliinan itkemässä.
— Ei huoli uskoa, väitti Eliina.
— Mutta se meni ohi. Syksyn ja talven rajoissa täällä tuntuu
suvantoiselta, mutta annahan, kun lyö lumet alas taivaasta, niin ollaan
kun jossakin etukaupungissa, josta milloin tahansa pääsee suuren
maailman keskukseen. Hosulaisten ja naapuripitäjäläisten tiukukellojen
ja kulkusien kilinä kuuluu alituiseen tuolta metsänkärjen tienoilta.
Eliina, mehän asumme jossakin Lontoon tai Pariisin etukaupungissa. Eikö
niin?
— Asumme hyvinkin.
— Ja meillä on naamiohuveja ja tanssiaisiakin, kuten suuren maailman
yhteydessä olevilla ihmisillä ainakin. Näes, kun milloin Eliinan silmät
eivät ole yhtä kirkkaat kuin jänönkin, niin mitä luulet minun tekevän?
Minä rupean tanssimaan. Minusta on tullut mainio soolotanssija.
Tahdotko että näytän?
— Annahan tulla.
Jonni meni ovensuuhun, asetti päähänsä lammasnahkalakin kallelleen ja
takaraivolle, sekä alkoi tanssia. Se oli alussa vain jalkojen ja käsien
heilutusta, mutta vähä vähältä siihen yhtyi vartalo, silmät, kasvojen
ilmeet, ja sitte se muuttui niin lystikkääksi ja hullunkuriseksi, että
sitä olisi maantierosvokin pysähtynyt katsomaan. Pastori ja Naimi
nauroivat aivan tukehtuakseen.
— Nyt se on tehty, nyt ovat Seppolan emännän kaikki keijukaiset kotona,
virkkoi Jonni, joka tanssiessa oli tullut Eliinan eteen.
Kevättalvella ryhdyttiin Seppolassa uuden navetan rakentamiseen. Ja
viimeisen kelin vaiheilla syntyi Jonnille tyttö, joka ristittiin äidin
mukaan Eliinaksi.
Kevätkesällä, kaupunginmatkalta palatessa, osti Jonni, emäntänsä ja
renkinsä mieltä kuulustelematta, kaksi kallista rotulehmää muutamasta
naapuripitäjän herraskartanosta, jonka omistajan kanssa hän, ties millä
tavalla, oli joutunut tuttavuuteen. Illan suussa saapui hän kotiin
lehmineen ja lehmänajajineen. Martti istui rappusilla, Eliina kasteli
kukkalavaa ja Naimi hyssytteli tuvassa pikku Eliinaa. Nähtyään tulijat,
sylkäsi Martti jalkojensa väliin, Eliina varjosti kädellään silmiään,
kuten olisi hänen ollut vaikea tuntea tulijoita. Mutta Jonni oli
innoissaan.
— Nähkääs näitä, sanoi hän komealla äänenpainolla. Tuon suuremman nimi
on Isabella, tuon toisen Amalia, molemmat lypsävät kahdeksan yhdeksän
kannua. Mitä sanot, Eliina? Mitä sanot, Martti?
— En antaisi Tähdikkiä molemmista yhteensä.
— Enkä Punakorvaakaan.
Jonni mainitsi uudelleen kahdeksasta ja yhdeksästä kannusta.
— Eivät ne lypsä Seppolan eväillä yhdeksää kannua. Syötä niillä
turnipsit, kakut..
— Ja maito ei ole Tähdikin eikä Punikin maidon arvoista.
— Oma paras, sanoi akka, kun pellavaa perkkasi. Teit huonon kaupan.
— Sittepä tuo nähdään.
Sinä kesänä antoi maa runsaan sadon, kasvoi kaura ja heinä, kasvoi
ruis ja kaikki mikä oli vakoon laskettu. Onni hymyili seppolaisille
tuvassa ja tuvan ympärillä. Pikku Eliinan ilmaannuttua ei Jonnilla
enää milloinkaan ollut aihetta tanssia silmän keijukaisia kotiin,
sillä emäntä oli iloinen kuin leikkivä lapsi ja onnellinen kuin sirkka
poutasäällä.
Mutta Isabella ja Amalia myytiin Kaislaan.
— Täällä haisikin jo niin ylimykseltä, ivaili Martti, kun ajajat
katosivat lehmineen Seppolan portista. Meikäläistä alkoi oikein
hävettää omissa silmissään.
Muut nauroivat, mutta Jonni näytti vakavaa naamaa.
Elettiin talvi, jouduttiin kevääsen ja kesään, vuodentulon toiveet
alkoivat näyttää harmailta. Kevätkesällä ehkäsi kuivuus kasvullisuuden
kehitystä, heinänteon alussa alkoi sataa, ensin harvoissa ja lyhyissä
kuuroissa, sitte roiskahutteli joka päivä ja useitakin kertoja
päivässä. Kävi tukalaksi suorittaa kunnolla minkäänmoista työtä.
Sen lisäksi yhtämittaiset sateet painostivat mieltä, ilo ei ilolta
tuntunut, riemu ei riemulta maistunut. Jonni varsinkin oli masentunut.
Seppolan kannattavaisuus pyöri hänen päässään aamulla ensimmäiseksi,
illalla viimeiseksi. Edellisen vuoden runsas sato oli nostatellut
hänen itseluottamustaan ja herättänyt hänessä toivoa, että Seppola
vaivojaan valittamatta hyvinkin voi elättää asujansa, mutta toinen kesä
jo horjautteli elämän koulussa karaistumatonta luonnetta, joka lisäksi
vielä oli tuliverinen ja herkkä pilvilinnoja rakentamaan.
— Tämä vuosi vie taaksepäin, ei auta mikään, virkkoi hän rengilleen,
rukiinkylvöä alottaessaan märkään maahan.
— Vie väkisinkin, myönteli Martti. Ne olivat kevätkesän poudat, jotka
turman tekivät, sateista ollaan kyllä vahingoitta suoriuduttu.
Päivänä muutamana, Jonnin kaivaessa vastaraivattuun peltoon ojaa, tuli
Eliina hätäilevän näköisenä kaivuulle. Oli paisteenkuuro, aurinko
hymyili herttaisesti pilvien lomista.
— Mikä nyt on?
— Pikku Eliina on sairas.
Jonnilta oli lapio pudota ojaan, mutta hän hillitsi mielensä.
— Ei se toki lie mitään vaarallisempaa, elähän huoli hätäillä.
He lähtivät yhdessä Seppolan tupaa kohti.
— Tyttöhän on ollut viime aikoina virmempi tavallista.
— Ei se ollut enää eilen illalla ja tänä aamuna oikeissa ruuveissaan,
mutta vasta tunti sitte tuli kipu piilostaan esiin.
— Elähän sentään huoli hätäillä, tyynnytteli Jonni, vaikka tunsi
selvästi, että hän itse enimmän oli tyynnytyksen tarpeessa. Usein pikku
lapset sairastavat.
Kehdosta kuului valitus Jonnin korviin jo tuvan ovea avatessa. Posket
hohtavina vaikeroi pikku Eliina, käännellen tuskissaan päätään
oikeaan ja vasempaan, ja kun se katsoi isään, oli katseessa jotakin,
tuijottavaa ja terävää.
Mitä tehdä? Mistä apu yksinäiseen metsätorppaan, ja kuka avuksi? Kuu ja
taivahan tähdet.
Välähti neuvo Jonnin mieleen.
— Käyn noutamaan äidin tänne, äiti on tottunut ja ymmärtää.
Siihen korteen tarttui Eliinakin.
— Lähde joutuin, ehdit yön seutuvissa kotiin.
Hukkaamatta enää silmänräpäystäkään lähti Jonni ajamaan Kaislaa kohti.
Toivon kipinä alkoi lämmittää pelkojen kylmettämää mieltä ja se toivon
kipinä pani kiirehtimään. Tasaiselle maantielle saavuttua lisättiin
kulun nopeutta. Hei, harmaja, juokse, harmaja, pikku Eliinan vuoksi,
juokse. Äiti kyllä keksii avun. On tottunut ja ymmärtää. Ei ole
hätikkö, näkee heti, mitä lajia kipu on. Ja ehkei olekaan vaarallista
lajia, kun niin äkkiä yltäsi. Eiköhän ne vaarallisemmat tule vitkemmin?
Hei, harmaja, juokse, harmaja, pikku Eliinan tähden, juokse.
Juoksi harmaja, taival lyheni ja loppui. Ja alkoi uudestaan Kaislan
rapun edessä ja päättyi puoliyön aikana Seppolan tanhualla.
Eliina kiirehti vastaan.
— Mitenkä nyt on? Onko huonommin tai paremmin?
— Ei kumminkaan, luullakseni.
Ennallaan olikin pikku potilas, ennallaan poskien hohde, silmien
tuijottava ja terävä katse, ennallaan olivat valituksetkin, jotka
huohottavan hengityksen kera työntyivät kuuluviin.
— Onko nukkunut lainkaan?
— Ei, mutta väliin valitukset väsyvät.
Pantiin etikkakääreet pikku potilaan otsalle ja annettiin joku tippa
punaista rohtoa veden kera. Ne vaikuttivat rauhoittavasti, valitukset
väsyivät, silmien tuije pehmeni.
— Jonni menköön nukkumaan ja menkää te muutkin, kyllä minä valvon ja
hoivailen, puheli Kaislan emäntä, asettuen kehdon ääreen.
Keventynein mielin paneutui Jonni makuulle, herätessään oli päivä jo
korkealla.
— Miten nyt on laita?
Eliinan ja äidin silmäys puhui totuuden.
— Nyt on huonommin.
Päivemmällä rauhoittui lapsi, valitukset vaikeni heikommiksi, poskien
puna laimeni ja pään liikkeet herkesivät.
— Käyn hakemaan lääkäriä, virkkoi Jonni.
Lääkäriin oli neljä penikulmaa.
— Lähde pian, kehoitti Eliina.
Jonni riensi silaamaan harmajata ja oli jo nousta rattaille, kun äiti
ilmaantui estämään.
— Jätä lähtö, pikku Eliina kuolee, ennenkuin ehdit palata.
Lähtijä taipui äidin tahtoon.
Illalla kävi tuoni lujemmin käsiksi hentoon saaliiseensa. Pieni
ruumis vavahteli, kätöset puristausivat nyrkkiin, katse terästyi
läpitunkevaksi, ja silloin tällöin kuului voimaton valitus.
Neljännestunnin teki tuoni päättäjäistyötä, sitte hento ruumis ojentihe
suoraksi, kuului pitkä, voimaton valitus, ja pikku Eliinan silmä oli
sammunut ainiaaksi.
Kalpeana seisoi Jonni kehdon ääressä, äiti, Naimi ja Eliina itkivät.
Kehto nostettiin illalla Naimin huoneeseen. Yöllä alkoivat salamat
käydä, liekit kulkivat ristiin rastiin, ja toisin silmänräpäyksin oli
ilma suurena tulimerenä, jossa salamankielet sähisten välähtelivät joka
suunnalle.
Sydänyön vaiheilla heräsi Jonni. Ensi tuokiona ei hän muistanut, mitä
oli tapahtunut, mutta sitte tuonen päättäjäistyö kuvastui kaikkine
vivahduksineen hänen silmiensä eteen. Tieto, että pikku Eliinan tuskat
nyt olivat loppuneet, synnytti sanomattoman rauhantunteen, joka,
vaikka olikin hetkellinen, oli siksi luonnollinen ja todellinen, että
se työnti syrjään muut ristiriitaisemmat tunteet. Pikku Eliina ei
kärsi enää tuonen kourissa, tuo ajatus risteili yhtä valoisana Jonnin
mielessä, kuin salamat syyskesän yössä, ja siihen ajatukseen upposi
ensi hetkien suru ja katkeruus.
Hautaus aiheutti puuhia, jotka nekin osaltaan häiritsivät tunteiden
valtaanpääsemistä. Martti rupesi höyläämään kirstua, Jonni tuppautui
apumieheksi, mutta sai mestarilta lyhyen käskyn siirtyä etäämmäksi.
— Pane harmaja aisoihin, aja kirkonkylään ja tuo väriaineita, komenteli
Martti.
— Ja harsoa ja liinakangasta, puuttui Eliinakin komentamaan. Pitää
myöskin käydäksesi pappilassa, lukkarilassa ja...
— Ymmärrän, vastasi Jonni, suoriutuen matkaan.
Toimitettuaan kaikki hautausta koskevat seikat reilaan, meni hän
viimeksi Alpon puotiin ostamaan harsoa ja liinakangasta. Puhelu johtui
meijerin toimintaan. Jonnin ennustukset olivat käyneet toteen, koko
meijeriliike oli taantumaan käsin. Maidonmyyjät rettelöivät pikku
syistäkin. Joku nureksi maidonajon epätasaista jakoa — ja erosi. Toinen
moitti tehtävän vääryyttä maidon rasvapitoisuuden määrittelemisessä —
ja erosi. Kolmas väheksyi yleensä maidonhintoja, väittäen hyötyvänsä
vasikkain juottamisella ja voinmyynnillä enemmän — ja erosi Aina vaan
kuului moitteita ja tyytymättömyyttä.
— Luovuttaisin kernaasti meijerin osuuskunnalle, pyytämättä penniäkään
voittoa. Mitä arvelet? Noinkohan käy laatuun?
— Miksei käy? Ala vain kääntämään.
— Olen tylppäkielinen, en osaa esittää asiaa niin, että kukaan viitsii
kuunnella.
— Kyllä työ kielen kouluuttaa.
— Ajattelin että jos sinä... sitte tuonnempana, kun tuut unhottamaan
surusi.
— Minähän asun erämaassa, ei minun sovi. Vasikkain juottaminen
ja voinmyynti on minullakin pisimpänä sormena suussa. Täytyypä
rientääkseni, taival on pitkä.
Ja Jonni jätti Alpon suoriutumaan meijerivaikeuksistaan miten parhaiten
taisi.
Huomisen takaa kätkettiin pieni kirstu maan poveen. Pastori puhui
ihmistoiveiden raukenemisesta, hauta luotiin umpeen ja seppolaiset
lähtivät paluumatkalle.
Sitte vasta heräsi kaipaus. Yöllä ja päivällä, aamulla ja illalla
muistui pikku Eliina mieleen. Tyhjä kehto pisti sydämmeen kuin terävä
ase, pisti jotta kipu silmänräpäyksen jälestä tuntui ohimoissa.
Viiltävimmin tuntui kipu, kun kaipuu sattui unhottumaan hetkeksi ja
sitte törmäsi äkkiä rauhaisaan mieleen jonkun ajatuskäänteen kautta.
Silloin tuntui kuin olisi puristanut henkeä ja ruumista niin lujasti,
että veri oli pysähtyä kierrossaan.
Eikä näyttänyt Seppola enää entiseltä. Se oli kuin syynalainen, joka
oli salassa ollut tuonen liittolaisena. Sille ei enää voinut hymyillä
entistä ensimmäisen rakkauden hymyilyä, sillä se oli sydämmensä syvään
suohon varistanut silloin, kuin pikku Eliinan poskilla punaruusut
lumivalkoisiksi kylmenivät.
Kului aika, päästiin tummien syksyöiden ja usvailmojen sivu talveen,
saatiin pakkasia ja tuiskuja. Virkeni veri, elpyi ajatus nousemaan
surusta. Eräänä iltana palasi Jonni kirkonkylästä. Oli ollut
pankkipäivä. Aamulla tuiskutteli, mutta iltapuoleen seesti ja laati
pakkasen. Näkyivät tähdet, näkyi kuu. Kotitaivalta tehdessä ajautuivat
Jonnin ajatukset tähtitarhoihin, harmajan juosta hölkytellessä omia
aikojaan niemien ja lahtien poikki. Seppolaan saavuttuaan virkkoi hän
Eliinalle:
— Emme enää sure pikku Eliinan kuolemaa, minä löysin tähden, jossa hän
asuu.
Eliina naurahti. Jonni oli aivan kuin muuttunut, vaikka kasvot
näyttivätkin mielen riehujen rääkkäämiltä.
— Tulehan katsomaan.
Jonni tarttui Eliinan käsivarteen, he menivät yhdessä rapulle.
— Katsohan Otavan sarvesta oikeaan, tuo pieni ja kirkas tähti on pikku
Eliinan uusi koti, sieltä hän näkee meidät.
— Hän näkee meidät, toisti Eliina. Olipa matkasi onnellinen.
— Minä piirrän pikku Eliinan kuvan, jotta mekin näemme hänet.
Jo seuraavana päivänä ryhtyi Jonni työhön. Hänellä oli vahva taipumus
piirtämiseen, liitukyniä ja piirustuspaperia oli hänellä kouluajoilta.
Häilyttyään monen vaiheilla, päätti hän piirustaa pikku Eliinan
kehdossa istuvana ja juuri sinä silmänräpäyksenä, kun tämä on herännyt
ja hieronut unen silmistään.
Piirroksen valmistuttua silmäili Jonni siihen tyytyväisesti. Hän oli
onnistunut luomaan kasvoihin jonkun piirteen, joka puhui ja eli ja
samalla muistutti johonkin määrin kuvan alkuperää, ainakin hänen ja
muiden seppolaisten mielestä. Puitteineen kuva sitte pantiin tuvan
seinään, jossa se, etäämmältä katsoen, teki onnistuneemman vaikutuksen.
Tyttö silmäili oveen päin tyhjämäisesti, kuten ainakin, kun kaikki
aistit eivät vielä olleet valveilla, toinen käsi piteli kehdon laitaa,
toinen, jolla oli unet hierottu, oli viety niskaan. Leuan alta oli
paidannapit auenneet, paljastaen toisen olkapään, jota hajallaan olevat
suortuvat tavoittelivat koskea —
Ankaraa tuisku- ja pakkastalvea seurasi lämmin kevät ja kesä.
Pääskysien rakennellessa pesiä syntyi Seppolaan poika, joka ristittiin
Toivoksi. Toinenkin tärkeä tapaus oli lähellä, nimittäin Martin
ero. Kolme vuotta oli saanut kuluneeksi umpeen, omintakeisen elämän
perustaminen, vuosia suunniteltu ja uneksittu, piti vihdoinkin
toteutua. Hosun kylän mailta vuokrasi Martti pikku talon, tulentekijä
oli valmiiksi silmitelty, Kaislassa kasvoi hänen varalleen hevonen,
joku lehmä ja lammaskin, löytyipä siellä muutakin pientä pötyä, joka
oli hänen nimellistään ja tervetullutta alkavan miehen talouteen.
Ennen Martin lähtöä maalattiin, Toivon syntymisen kunniaksi, Seppolan
kaikki rakennukset punaisiksi. Metsänhelmoissa sijaitseva torppa sai
siten iloisemman leiman, ja leiman vaikutusta lisäsi taustassa seisova
synkkä ja juhlallinen korpimetsä, joka monien kilometrien laajuisena
lähti levenemään katajikkomäen niskoilta naapuripitäjän viljelysmaihin
saakka.
Kaislan isäntä piti Martille häät, häiden jälestä seurasi muutto Hosun
kylän maille, pientä taloa viljelemään ja omatakeista elämää alottamaan.
Noin Maltin askeleet olivat vieneet eroon Jonnista ja kaislalaisista.