Tyttö oli heleä kuin ruusu ja löi varjoon kaikki toiset morsiustytöt.
Hänen kaulansa oli valkoinen kuin valkoisin posliini, pitkät
silmäripset loivat silmien säihkyyn salaperäisen sulon ja kasvoilla
näkyi mielenvivahduksien vaihdellessa suloinen punastus, johon sekausi
joko luontainen tai teeskennelty hämin ilme.
Ja vartalo uhkui kukoistusta, joka juuri oli puhkeamaisillaan
täysimpään hempeyteen, vartalo, jossa kaikki oli pyöreätä ja
sopusuhtaista.
Häiden alkupuolella ei Jonni vaihtanut sanaakaan tytön kanssa eikä
lähennellyt häntä, mutta kuitenkin oli tyttö aina hänen silmiensä
edessä, siirti hän katseensa minne tahansa. Hän näki hänet nauravan ja
hämillään, luonnollisen kauniina ja teaatterimaisen kauniina hän näki
hänet rakastettavana ja vastenmielisenä, suloisena ja epämiellyttävänä,
ja hän tunsi huimauksen mm voimakkaan ja tulisen, kuin pyrkisi veri
rikkomaan suonet, tulikuuma veri, jota poltti hurmaavasti.
Vihdoin vaihtoivat he ensimmäisen silmäyksen. Se ei ollut pitkä, tyttö
käänsi samassa katseensa pois, mutta Jonni luuli huomanneensa, että hän
joutui hämille ja että hän suloisena tuijotti tuokion eteensä unhottaen
pikku teeskentelynsä. Toinen silmäys oli rohkeampi ja tulisempi, se
vaikutti Jonniin hurmaavasti ja pian sen jälkeen seisoi hän tytön,
Suursalmen Immen edessä.
— Nimeni on Kaisla, esitti Jonni itsensä.
— Suursalmi, vastasi tyttö, ojentaen kätensä.
Esittelyn jälkeen erosivat he heti, mutta hetkisen kuluttua veti heidät
taas yhteen. Immen esityksestä suostuivat he sinuttelemaan toisiaan,
sitte he erosivat, ajautuakseen jälleen yhteen pikku hetken kuluttua.
— Kumma, kun me naapurikylien kasvut olemme pysyneet niin vieraina
toisillemme.
— Enhän minä ole nähnyt sinua ikänäni, vastasi Jonni, nauraen omalle
liioittelulleen.
— Tottahan toki.
— En ainakaan kolmeen vuoteen.
— Mahdollista kyllä, viime kesinä olen vain käymältä pistäytynyt kotona.
— Merkillinen mieltymys kaupunkilaisoloihin.
— Ei se niin merkillistä ole, siihen tottuu pian. Setäni asuu
Kaivopuistossa, siellä ollaan kuin ainakin maalla.
Jonni ei malttanut olla nauramatta.
— Oliko tuo niin tuhmasti lausuttu.
— Entäs karjankellojen kilkutus kesäilloin ja kaihokkaat elokuun illat,
kun kuhilaat seisovat pellolla ja taivas tummenee syysväreihin.
— On soittoa niiden sijaan.
— Yhden kesän muistan läpi elämäni. Olin päässyt viidenneltä luokalta,
joku suuruuden hengen kiusaus vei minut kotiopettajaksi koulukaupunkiin
mukamas, lukemaan parin leipurin pojan kanssa, jotka olivat ehdoilla
päässeet kolmannelle luokalle. Kesäkuun alkupuoli meni mainiosti, mutta
kuun lopussa olin jo suuttunut elämääni ja minä kärsein kauheasti.
Kaipasin ja ikävöin karjankelloja, heinäväkiä ja piimälekkereitä.
Muutamana heinäkuun päivänä paiskasin kirjan oppilaani päätä kohti,
ryntäsin ovesta ulos ja jatkoin matkaani Kaislaan saakka.
— Muistan kuulleeni tuon jutun. Kuljit jalkapatikassa ja syömättä noin
kahdeksan penikulmaa.
— Rahakukkaroni unohtui pöytälaatikkoon, mutta pyörtäminen ei tullut
kysymykseen. Hulluinta kuitenkin oli, kun luulivat tulleeni äkkiä
mielenvikaan ja lähtivät takaa-ajamaan.
— Jo oli hurjaa.
— Saavuin läpi yön kotiin, olivat juuri lähdössä alottamaan
heinäntekoa. Piimälekkerin kantaminen kuului aina vasituisiin
tehtäviini, lekkeri kasvoi suuremmaksi sitä mukaan kuin kantajakin.
Heitin lekkerin selkääni ja lähdin muiden mukana niitylle, söin siellä
ja syötyäni kellistyin varjoiseen paikkaan vetämään unta.
Impi nauroi lumoavata naurua.
— Setäsi löysi onnensa Helsingissä.
— Niin löysi. Asuu omassa talossaan, vuosikymmenen rakenneltuaan muille
taloja.
— Siellä on kai hauska talvisin, kun on teatterit, konsertit..
— On yleensä, mutta joskus kaivelee ikävä. Luulen sentään että se
kaivelee, asuupa missä tahansa.
Viimeisiä sanoja lausuessaan näytti Impi rakastettavalta. Kasvojen
kaipaava ilme ja surumielinen ääni oli todellista ja luonnollista.
Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen aikaa. Todelliseen ja
luonnolliseen sekaantui heti jotakin vierasta, joka teki teatterimaisen
vaikutuksen. Oli vaikea eroittaa, mikä ele ja värähdys oli mitäkin
lajia, mutta kaikki ne yhdessä vaikuttivat, että Jonni syttyi yhä
kuumempaan paloon.
Tuon tuostaki ajautuivat he yhteen, nauraakseen vähäpätöisille
seikoille ja loruillakseen tyhjiä. Mutta jota useammin he yhättivät,
sitä lemmekkäämpää kieltä alkoivat molempien silmäykset puhua, sitä
hillittömämmin hurmaus kiehui. Sydän yön tienoissa se purkihe. He
olivat tanssineet ja juoneet lempeä toistensa silmäyksistä ja ties
miten he olivat tulleet jäähdyttelemään puolihämärään huoneeseen, joka
oikeastaan kuulu tarjoilijain rauhoitettuun piiriin. Siellä Jonni äkkiä
otti Immen syliinsä, suuteli häntä rajusti ja virkkoi.
— Minä rakastan sinua. Oi Jumala, minä rakastan sinua.
Impi teki heikkoa vastarintaa, mutta Jonni suuteli häntä yhä ja toisti:
— Minä rakastan sinua. Oi Jumalani, minä rakastan sinua.
— Minäkin rakastan sinua, kuiskasi Impi, irrottaen itsensä ja
kiirehtäen pakoon.
Häistä palattua oli Jonnin mieli omituinen, oli kuin vieras omalle
itselleen, ja toisinaan hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt sekavaa
ja pyörryttävää unta jolle ei vastinetta löytynyt todellisuudessa.
Henkilöt toimivat kuin satunäytelmässä, äkkiä ilmeten ja äkkiä taas
häviten. Mutta kun satunäytelmä loihti silmien eteen posliinivalkoisen
kaulan, pitkät silmäripset ja hempeyttä uhkuvan vartalon, silloin ei
se enää ollutkaan unikuva, vaan todellisuus, pätevä ja ihmeellinen
todellisuus. Hän oli rakastunut Suursalmen Impeen, pitäjän kauniimpaan
ja rikkaimpaan tyttöön, rakastunut hurjasti, kuin tuli liekkeihinsä,
koski kuohuihinsa.
Häiden jälestä kirjoitti Impi Jonnille; isä ja veikko menevät huomenna
hautajaisiin, äiti ja minä jaamme kotiin. Tule luokseni. Sinä olet
vuoren haltia, minä olen linnavankisi. Tule sanomaan, että rakastat
minua, muuten itken sydämmeni ilot mustiksi suruiksi, itken aamunkoiton
sammuksiin.
Jonni meni. Tästä käynnistä saakka värittyivät mielikuvat entisestään
toisenlaisiksi. Niihin kasvoi huikaisevampaa sineä. Hän oli tähän
saakka elänyt aivan sydänmaalaisen elämää, hän oli happautunut ja
maalaistunut karkeaksi, eikä hänen mielensä kyennyt milloinkaan
nousemaan korkeammille töyräille katselemaan sieltä laaksojen elämää.
Mutta Impi ikäänkuin olennollaan johti nuo töyränteet esiin ja
nosti hänet niiden huipuille. Immen seurassa tuntui hänen asemansa
kunnallisien harrastuksien vaunuhevosena, nuorison kasvattajana ja
maailmanparantajana hiukan naurettavalta. Olla jotakin, soitti
houkuttelevaa säveltään hänen korviinsa tuon vanhan sijaan: tehdä
jotakin.
Kahdentoista vanhasta saakka oli Impi asunut enimmäkseen setänsä,
rakennusmestarin ja vanhanpojan luona Helsingissä, pistäytyen vain
joskus kesäisin viikoksi ja kahdeksi kotiinsa Suursalmeen. Hän oli
käynyt tyttökoulun, osasi nauraa viehättävästi, oli lukenut uudempaa
kirjallisuutta ja käynyt teattereissa ja konserteissa ja niistä
kaikista kykeni hän puhelemaan kevyesti ja vilkkaasti, kuten hienomman
kasvatuksen saanut ainakin. Teaatteri varsinkin kuului Immen maailmaan,
näytelmistä kertoessaan hän aina vilkastui ylimmilleen. Hän tunsi
näyttelijät henkilöllisestikin yksityispiirteitä myöten ja tiesi kertoa
heidän elämänsä valoista ja varjoista, kaikki uutta Jonnille, jonka
maalaisveri oli viehtynyt pelkkiin jokapäiväisyyksiin.
Usein lausui Impi kohtauksia »Saiturista», »Kavaluudesta ja
rakkaudesta», »Hamletista» ja muista klassillisista näytelmistä. Jonni,
joka teatterialalla oli outo ja melkein muokkaamaton, nautti Immen
esityksistä, äänensoinnusta ja kasvojen ilmeestä, kuten hurmautunut
ainakin. Joku kohta oli mainiosti osattu, jonkun esittäminen oli
kerrassaan suuremmoista, joku värähytteli sydäntä j.n.e.
Toisin kerroin johtui Impi puhelemaan suuren maailman henkilöistä.
Nekin vähät, mitä kertoja tiesi, olivat kylliksi Jonnille, jonka huomio
aina oli kiintynyt pieniin ja vähäpätöisiin, hän ahmi ne erinomaisina
makupaloina, kutistuen mitä ahmiessaan maalaispojaksi, joka heinäsirkan
tavoin ponnistelee ylös luulotellen jo nousevansa korkeuksiin pääskyn
rinnalle.
Mutta mitättömyyden tunne piinasi vain Immen läheisyydessä, etäämpänä
ollessa kukkivat ajatuksissa koreammat kuvat. Suursalmen suku oli
kenties kunnan mahtavin ja siihen sukuun liittyen astui Jonni
portaille, jotka johtivat suorastaan valtaan ja rikkauteen. Se oli
hurmauksen päivänpaisteinen puoli.
Suursalmelaisistakin oli nuorien lähenteleminen mieleistä, sillä
kaislalaisetkin kuuluivat arvokkaimpien parveen ja Jonni oli sitäpaitsi
huomattu nousukas, joka kaikesta päättäen anastaa piankin johtavan
aseman pitäjän mahtimiesten joukossa.
— Se naiminen sopii kuin peukalo piippuun, virkkoi Suursalmen isäntä
emännälleen, kun nuorien välit alkoivat käydä ilmi.
Sopivaisuutta lisäsi vielä sekin asianhaara, kun Jonni oli innostunut
talonpojaksi, mutta Immen veli Alpo sitävastoin mieli liikemieheksi.
Sedän menestys ehkä he vaikuttanut Alpoon, joka suunnitteli suuria,
pääsemättä kuitenkaan suunnitelmiinsa käsiksi. Vihdoin äilähti
hänen päähänsä ruveta kirkonkylään kauppiaaksi, äilähdys, joka oli
helppo toteuttaa hänen varoissaan olevalle miehelle. Kauppiaita
löytyi kirkonkylässä entiseltään jo kolmekin, mutta ne olivat kaikki
vähäväkisiä ja liiaksi pelkureita, ryhtyäkseen suurempiin yrityksiin.
Niiltä puuttui ammattiveri ja ne myivät kehnoa tavaraa korkeista
hinnoista, siten ehkäisten liikkeidensä vaurastumisen. Alpo punnitsi
kaikkia noita asianhaaroja, johtuen tulokseen, että kirkonkylään sopi
perustaa suuri kauppa, jossa myydään paljo ja siis voitetaankin paljo,
vaikka tavaran laatu onkin parempi ja hinnat kohtuullisemmat.
Toinenkin tuuma iti ilmoille kauppaliikkeen perustamisen kera. Se oli
meijerihomma, ja se lupasi kultaa ja hopeata kukkuramitoin, sillä
kirkonkylä oli melko suuri ja lähikylistäkin voitiin ostaa maitoja
meijeriin. Siihen yritykseen onnistuttiin kietoa Jonnikin, vaikka
homma sellaisenaan ei lainkaan häntä miellyttänyt Hyötyä muiden
kustannuksella oli kuitenkin kaiken pohjana, vaikka sitä voitiin
silata yhteishyvän kissankullalla ja väittää, että meijeriliike
nostaa karjanhoidon ja parannettu karjanhoito taasen vie eteenpäin
maanviljelystä j.n.e.
Kuitenkin antoi Jonni kietoa itsensä yritykseen. Hän otti isältään
useita tuhansia meijerihommaa varten, hän kävi taloissa, torpeissa ja
jopa mökeissäkin hankkimassa maitositoumuksia, ja hän juuri viritti
innon homman eduksi. Näillä matkoillaan tapasi hän odottamattaan
Eliinan. Tyttö tuli häntä vastaan viidakon polulla, kumpikaan ei
enää voinut sivuuttaa toisiaan. Lyhyen silmänräpäyksen seisoivat
he äänettöminä. Tytön kasvot näyttivät ensi silmäyksellä surun
kalvettamilta, mutta samassa ne jo ilostuivat ja vilkastuivat.
— Toivotan onnea, virkkoi hän kevyen iloisesti.
Ei ole ansiota, vastasi Jonni, joka oli jonkinlaisessa masennuksen
tilassa.
Taasen olivat he vaiti.
— Eliina, ethän ole loukkaantunut?
— Miksikä olisin? Miten saatat semmoista kysyä?
— En tiedä, miten sattui mieleeni. Eihän meidän välillämme ole ollut..
— Ei tietystikään ole ollut, keskeytti tyttö, ponnistaen viimeiset
voimansa.
— Voidaan hyvin.
— Voidaan hyvin.
Eliinan käsi vapisi tuntuvasti hyvästelyssään Jonnia, nopeasti läksi
hän jatkamaan matkaansa. Vasta ennätettyään koivikon takaiselle aholle,
istahti hän kannolle ja kätki kasvot käsiinsä.
Tämän tapaamisen jälestä kuvastui Jonnin silmien eteen usein pienet,
lapsekkaat ja surun kaivertamat kasvot, ja silloin hän aina tunsi
jotakin viiltävää ja vihlovaa sydämmessään. Eliinan äänessä, vaikka
siinä oli kuuluvinaan entinen väre, joka oli hauska kuin haavanlehtien
lipatus, särähti jotakin särkynyttä, lausuessaan erotessa helakasti ja
iloisesti: voidaan hyvin.
Noiden sanojen kaiku toisiutui usein yksinäisinä hetkinä Jonnin
korviin. Ja kaiun vaikutus oli aina sama, se synnytti tuskaa ja
tunteitten kuohua, joista hän ei suoriutunut muuten eroon, kuin
muistelemalla Immen valkoista kaulaa, silmäripsiä ja hempeätä vartaloa.
Nuorien seuran kokouksillakaan ei enää ollut entistä vetovoimaa.
Milloin Jonni sinne eksyikin, tunsi hän halun päästä pian pois. Seuran
ja hänen välille oli kohonnut jotakin vierasta, joka etäännytti hänet.
Hän oli kuin hukkunut seuralta ja omalta itseltäänkin. Hän saattoi
tarkkaavaisen näköisenä ja hymyilevänä istua seuran iltamissa, mutta
hän ei silti kuullut eikä nähnyt mitään, sillä hänen ajatuksiaan joko
poltti Eliinan muisto, tai uivat ne lemmen nautinnoissa.
Tätä ei kuitenkaan kauan jatkunut. Jo meijerihomman toteuttamisaikoina
koki Jonni ensimmäiset ikävystymiset Immen seurassa. Viimemainitun kävi
mahdottomaksi toistaa samoja näytelmäkohtauksia ja hienon maailman
perhesalaisuuksia, ja siten puheluaineet kävivät vähiin. Syntyi ikäviä
äänettömyyden hetkiä, jolloin kumpikin tarmonsa takaa mietti, mitä
sanoa ja puhua toiselleen. Impi alkoi näyttää tuollaisina hetkinä
avuttomalta ja Jonni rupesi aavistamaan, että Immen maailma ei ole
hänen maailmansa eikä voi koskaan siksi tulla. Sen takaa tirkisti
tyhjyys, kuolettava tyhjyys ja se, mitä se tarjosi, oli kuorta ja
kuoren silausta, kelpoisata kylläkin sille, joka ei aseta elämälleen
korkeampia vaatimuksia, mutta tykkänään ala-arvoista kansan lapselle,
jonka mielessä väikkyivät rohkeat unelmat ja rohkeat elämänvaatimukset.
Avuttomana ollen turvautui Impi tavallisesti puhumaan rakkaudesta.
Kun kaikki muut yritykset saada kumpaisenkin mieleen sähköä menivät
myttyyn, hyväili hän Jonnia ja virkkoi samalla rukoilevasti:
— Rakastathan minua? Rakastathan?
— Rakastan, rakastan, vastasi aina Jonni, vaikka ainainen
vakuutteleminen alkoi hänestä tuntua vastenmieliseltä ja mauttomalta.
Kerran pitäjällä vieriessään veti Jonnia joku vastustamaton voima
Suursalmeen. Hänen tulonsa oli aivan odottamaton, sillä oli suostuttu,
että Impi ja hän menisivät seuraavana pyhänä naapuripitäjään
arpajaisiin ja kävisivät siellä Immen äidin sukulaisissa, joilta
erityisiä pyyntejä oli lähetetty Suursalmeen. Tanhualla tulivat Jonnia
vastaan Suursalmen torpparit, joita oli puoli tusinaa. Ne näyttivät
kaikki kolkoilta. Äänettömästi tervehtien vastaantulijata etenivät he
pihan portille, hajaantuakseen siinä eri suuntiin.
Tuntui tuvan ilmassakin, että pahat tuulet olivat puhaltaneet.
Suursalmen isännän kasvoilla vielä välähti suuttumus, huulet olivat
tiukasti yhteen puristetut. Tervehdykseksi hän vain nyökkäsi päätään
Jonnille ja poistui, mutta Impi ilmaantui samassa tupaan. Hänenkin
kasvonsa olivat mielenkuohun ilmeissä.
Mitä nyt on tapahtunut? kysyi Jonni, kun olivat ehtineet Immen kamariin.
Kävivät solvaamassa isää, äitiä ja minuakin, kuului melkein kyyneleinen
vastaus.
— Torpparitko?
Ne juuri. Oh, miten raakoja ne ovat. En ole moista ennen kuullut.
— Entä syy?
Impi kertoi syyn. Olivat tulleet vaatimaan työpäivän lyhennystä. Joku
oli yllyttänyt. Isän ja torpparien välillä oli näihin saakka vallinnut
sopu. Torpparit olivat kaikkivoipia, olipa eräällä säästöjäkin.
— Aivan niin, huomautti Jonni, jolla oli selvillä torpparien
talletukset. Miten pitkä niiden työpäivä on kesäisin?
— Neljästä kahdeksaan, jommoinen se aina on ollut. Vaativat
lyhennettäväksi tunnin molemmista päistä.
— Ja isäsi ei suostunut.
— Ei, kun esiintyivät niin pönäkästi. Sanoivat olevansa orjia ja
työjuhtia, mutta me, heidän isäntäväkensä, olemme ruhtinaita ja
ruhtinattaria, joiden ei tarvitse työtä tehdä eikä kehrätä. Erään
hevonen oli tapaturmaisesti kuollut, toinen oli kylvänyt peltoonsa
itämättömiä siemeniä, molemmat vaativat veron huojennusta, aivan kuten
vahingot olisivat sattuneet meidän toimestamme.
— Erottiinko riidassa?
— Erottiin. Isä sanoi ettei hänellä tietääkseen ole orjia, jokaisella
on valta mennä ja valta jäädä paikalleen. Minkä hän vaatii veroa ja
työtä, sen hän vaatii ja sillä hyvä.
Seurasi äänettömyys. Impi toivoi Jonnin lausuvan heitä puoltavan sanan,
Jonni taasen olisi riemuinnut, jos Impi olisi ilmaissut pienimmänkin
myötätunnon raskaan työn tekijöitä kohtaan. Kumpikin odotti turhaan.
Heidän välilleen tuntui muodostuvan laaja selkä, joka kasvoi ja suureni
jokaisena silmänräpäyksenä, joka kului. Immen huomio oli kiintynyt
tapahtuman kuoreen eli torpparien esiintymistapaan, Jonni katsoi syihin
ja punnitsi tapahtumaa niiden mukaan.
Naisen herkällä sielulla vainusi Impi Jonnin ajatuksien värin ja sen
vainuttuaan virkkoi hän hellällä äänenpainolla:
— Rakkaani, sano olemmeko me kokonaan väärässä ja he kokonaan oikeassa.
Minun on vaikea ymmärtää tämmöisiä asioita.
— Ja minun vielä vaikeampi ruveta tuomariksi.
— Mutta sydämmesi, mitä sanoo sydämmesi?
Asettuu torpparien puolelle.
Immeltä pääsi huudahdus ja hänen silmänsä, jotka viime tuokiona jo
olivat kirkastuneet, kyyneltyivät jälleen.
— Hämmästytät minua. Loukkasivat niin raa’asti isää, äitiä ja minuakin,
vaikka en ole ikinä kylmää sanaa heille lausunut. Tämmöisiä asioita on
vaikea ymmärtääkseni. Ethän toki ikävysty minuun? Rakastathan minua?
Rakastathan?
— Rakastan, myönsi Jonni kuiskaten, mutta tuon myönnettyään vaipui hän
äänettömyyteen eikä Impikään enää puhunut monta sanaa.
Jonni tunsi mielensä painuvan raskaaksi, teetä juotuaan nousi hän
lähtemään.
— Minä käyn saatolle.
Impi sitoi huivin päähänsä ja lähti saattelemaan. Kävellessä keveni
hänen mielensä, hän vilkastui puhelemaan kesällä nauttimistaan
riemuista, Alpon naimahommista ja muistakin päivän tapahtumista. Siten
kulkivat he kesäpolkuja ja oikoteitä ja saapuivat maantielle, jossa oli
määrä erota. Hyvästellessä rupesi Impi, vallattomasti nauraen, äkkiä
juoksemaan Jonnin ympäri.
— Toivon ettet kasva enää, kun olet niin suuri. Otahan kiinni, koetahan
ottaa. Ei, minä otan kiinni ja sinä juokset. No, koetetaan pian. Olin
tyttökoulun paras juoksija.
Jonni oli juoksevinaan, Impi pysyttelihe melkein tasalla, mutta sitte
ensimainittu rupesi oikein toden takaa harppailemaan ja takaa-ajaja jäi
kuin seisomaan.
— Jonni, hyi, elä ole häijy, huuteli Impi, välimatkan kasvaessa nopeaan.
Huudettu pyörtihe takaisin, nauraen remakasti.
— Paha poika, pelkäsin että eroot hyvästiä sanomatta.
Jonni suuteli häntä, tietämättä että se kerta oli viimeinen.
— Hyvästi. Sitte sunnuntaina...
— Hyvästi. Sitte sunnuntaina...
Lauantaina kohtasi Kaislan emäntää äkkinäinen taudinpuuska. Se alkoi
ankaralla päänsäryllä, pitäen potilaan ja osan talonväkeä valveilla
koko yön. Jonni lähetti aamulla sananviejän Suursalmeen ilmoittamaan
olevansa pakotettu pysyttelemään kotona äitinsä sairauden vuoksi.
Melkein kokonaisen viikon kiusasi tauti potilasta, ennenkuin hellitti
ja luopui.
Viimekäynnin jälestä Suursalmessa painui Jonnin mieli usein mustaksi ja
raskaaksi. Hän harvoin hymyili, harvoin nauroi, hän oli kuin riidoissa
oman itsensä kanssa, joka hurmauksen kestäessä oli ollut kadoksissa,
vaan nyttemmin ahdisti myötäänsä tilintekoon.
Meijeripuuhakin irvisteli ilkeästi. Asettelipa sen puuhan numeroita
mihin järjestykseen ja asentoon tahansa, aina jäi vastaavan puolelle
oma hyöty muiden kustannuksella. Se oli itsensälihottamispuuha eikä
kerrassaan muuta. Alpon kera tulevat he korjaamaan voitot omiin
taskuihinsa, voittojen kartuttajiksi oli ongittu yksilehmäiset
mökkiläisetkin eli kaikki, joilta vain riitti myydä maitotilkka
meijeriin.
Maitotilkka heidän kahden onnekseen ja menestyksekseen! Miten itsekästä
ja alentavaa, miten maassa matelevaa. Missä oli hänen parempi oma
itsensä silloin majaillut ja asuskellut, kun hän moiseen lihotuspuuhaan
viehtyi. Kuun kupeilla, päivyen poluilla, kahdeksan kauniin lainehilla.
Mutta vielä oli aika laskeutua kuun kupeilta alaisiin maaemoihin.
Ja Jonni meni suoraa päätä tekemään peruutusta.
— Eroon koko hommasta, lausui hän jyrkästi Alpolle, joka suurin silmin
katseli häntä.
— Sanasta miestä, sarvesta härkää, vastasi Alpo. Puuha on sellainen,
ettei se sinutta menesty. Ei kukaan voi kesyttää ihmisiä niinkuin sinä.
— Eräillä ehdoilla kuitenkin suostun jäämään.
— Millä ehdoilla?
— Muutetaan koko liike osuuskannalle ja jaetaan voitto maidonmyyjille,
paitse liikkeesen sijoitetun pääoman korkoa, joka kuuluu meille.
— Mitä hyötyä minulle moisesta liikkeestä?
Ei muuta kuin se, että edistät hyvää asiaa.
— Meijeri edistää maitotalouden kehitystä, eikö se riitä?
— Ei, jos voitot valuvat meidän kukkaroihimme.
— Ihme, kun vasta nyt keksit tuon valumisen. Ja ikävä samalla.
— Ikävä kyllä, mutta en sille voi mitään. Kuten sanottu, eroon koko
hommasta. Muuten luulen, ettei se kauan menestykään, sillä siitä
puuttuu yhdistävä voima. Myyjä ja ostaja rakastavat harvoin toisiaan.
Usko minua, syntyy erimielisyyksiä, yllytystä...
— Minä niistä viisi, kun liike vain kannattaa.
— Ei liene vaikea saadaksesi minun sijaani joku toinen, jollet suostu
liikkeen perusteita uudestaan järjestämään. Luulen, että Pälsy esim.
rupeaa kernaasti yhtiömieheksi.
— Koetan sitte Pälsyn kanssa, sillä luotan onneeni. Muuan
kauppakoulutoverini on hiljattain perustanut meijerin ja hän kirjottaa,
että liike käy kuin voideltu.
— Alussa voi käydä, mutta olen varma, että jonakuna kauniina päivänä
maidonmyyjät tekevät lakon ja perustavat osuusmeijerin.
Alpo katsoi epäilevin silmäyksin Jonnia.
— Ethän vain yhteishyvän nimissä rupea hautomaan salajuonia oman
sikiösi henkeä vastaan.
— Ole huoletta, toivon liikkeellesi onnea, sillä se aukaisee tavallaan
uraa. Mutta kehityksen kulkua en tietysti voi seisauttaa, ja jos asia
joutuu alkuun, yhdyn minäkin sitä kannattamaan.
— Lupaatko kuitenkin, ettet itse pane alotteesen.
— Mitään varmoja lupauksia en tee, mutta luulen toki että ehdit
kymmenesti suuttua meijeriisi, ennenkuin uuden perustamisvaara sitä
uhkaa.
— Siinä tapauksessa ryhdymme kirnuamaan Pälsyn kanssa voita, jotta
jymisee, ja kun oomme aikamme kirnunneet, myymme koko hökötteet uudelle
alottelijalle.
— Vaikka osuuskunnalle, jos semmoinen herää.
— Vaikka mustilaiselle.
He nauroivat molemmat.
— Sinä olet kumma mies. Kun sinua juuri on oppinut ymmärtämään ja
päässyt sinuun käsiksi, silloin sinä puhallat sumun silmille. Sinä olet
kumma mies.
He nauroivat taasen.
Vieri viikko, vieri toinenkin eikä Jonni joutunut käymään Suursalmessa.
Pian kävi ilmi, että torpparien kiihoittaminen oli lähtöisin nuorien
seuran kokouksessa pidetyistä keskusteluista, joita oli väärin
ymmärretty. Torpparien asemaa oli siellä käsitelty tyynesti ja
asiallisesti. Keskustelun ponneksi oli muodostunut, että kituvainen
torppari tuottaa tappiota isännälleen eikä liian pitkä työpäiväkään
hyödytä häntä. Se vain kiduttaa tekijäänsä. Torpparien ja isäntien asia
oli sopia keskinäiset välinsä ystävyydessä, ollen torpparien oikeus ja
velvollisuuskin tuoda isäntiensä kuuluville näkökohtansa ja esittää
parannuksia.
Toisella viikolla jo tuli Immeltä kirje. Siinä puhuttiin yleensä
rakkaudesta, mutta kirjeen lopussa kosketeltiin torpparijuttua. Isä on
hirmuisesti suutuksissaan nuorien seuralle, kirjoitti Impi, mutta minä
puolustin Sinua ja todistin, ettet ollut kokouksessa saapuvillakaan
silloin, kuin yllyttäviä puheita pidettiin. Isä on tulinen ja leppyy
pian — — — Ikävöin kauheasti Sinua. Riennä luokseni — — —
Immen kirjeet olivat aina ennen panneet Jonnin veren riehumaan ja
liekehtimään. Niitä lukiessaan näki hän valkoisen kaulan, näki
nuoruutta uhkuvan vartalon, ja ne kerran nähtyään, menetti hän
isännyysvallan oman itsensä yli. Syntyi aina huumaus, joka sammuttuaan
ja laimettuaan jätti sydämmen tyhjäksi ja sairaaksi.
Mutta nyt ei kirje enää riehuttanut vertä. Jonni luki sen aivan
tyynesti, melkeinpä välinpitämättömästi ja lopetettuaan lukemisen, teki
hän ensi kerran itselleen kysymyksen: rakastanko minä Impeä?
Siinä kysymys, rakastiko vai eikö. Jos se mitä hän tunsi Impeä kohtaan,
oli rakkautta, miksi se vaihteli, miksi se kiihtyi toisinaan, jälleen
taantuakseen melkein vastenmielisyydeksi. Immen kuva ei milloinkaan
synnyttänyt hänen rinnassaan hiljaista ja ihanaa onnea, kuten erään
toisen naisen lapsekas kuva, vaan aina semmoista kuohuvaa, tulista,
joka kuluttaa ja polttaa itse itsensä ja jonka jälestä sydän tuntuu
rauhattomalta ja rikolliselta.
Se ei ollut rakkautta, se oli hurmausta ja veren leikkiä.
Impi puhui ja kirjoitti aina rakkaudesta, kuten voitaisi sanoilla
pitää vireillä rakkautta. Huumauksen tilassa ensi kirjeitä lukiessaan
tunsi Jonni ihanan palon suonissaan yltyvän hurjasti, kun Impi
kirjoitti rakastavansa häntä, mutta sittemmin ja kylmässä mielentilassa
lukiessaan yhä jatkuvia rakkausvakuutteita, tuntuivat ne mauttomilta ja
kuluneilta, ja lopulta kävi niin, että juuri kirjeiden rakkauskohtia
oli vaikein sietää.
Sen toisen kanssa, jolla oli vaalea tukka ja lapsekkaat kasvot, eivät
he ikinä olleet maininneet rakkaus-sanaa. Rakkaus tuntui salaisena niin
ihanalta ja hennolta, ettei siihen julennut koskeakaan. Se oli kuin
tummien havupuiden lomitse paistava auringonsäde, puhdas, iloinen ja
valkoinen, se oli kuin kotilieden iltavalkea, jonka lepattavat liekit
hiljaa hyväilevät aatoksia.
Ratkaisun lähetessä sai Jonni vielä ulkoapäinkin voimakkaan töytäyksen.
Tapasi kylillä sattumoilta ikäisensä tuttavan, köyhän talon pojan,
joka naimisen kautta oli tupsahtanut rikkaampien rinnalle. Mies
oli muuttunut ja muovaantunut kokonaan irti entisistä nahoistaan.
Esiintyminen oli itsetietoista, ulkoasu, ajopeleihin ja tamineihin
saakka, silmiinpistävän upeata.
— Aion syksystä ottaa maanviljelyskoulun käyneen voudin, puheli hän
viisaasti, kuin harmaapäinen vanhus. Ei sitä maanviljelystä tule
oikein harrastettua. Eiköhän tapa olisi yleisesti käytäntöön otettava
meikäläisten kesken?
Hän lausui sanat »meikäläisten kesken» erityisellä äänenpainolla. Kun
ei Jonni vastannut ehdotukseen tuota eikä tätä, rupesi hän kertomaan
rakennushommistaan. Hänellä oli rakenteilla talonpoikaispalatsi, joka
tuli sisältämään kymmenkunta tulisijaa.
— Ne tehdään kaikki kaakelista. Mitähän numeroa olisi ottaa?
Ensimmäistäkö?
— Hyvä parasta, vastasi Jonni.
— Tietysti hyvä parasta. Pistäyhän sitte näkemään.
Sanat »meikäläisten kesken» jättivät hauskan sointunsa Jonnin korviin.
Hän usein muisteli niitä sanoja ja ne panivat hänet aina hauskalle
tuulelle. Mutta pian ne kääntivät kärkensä muistelijaa itseä kohtaan,
koskapa hänkin pyrki naimisella meikäläisten riveihin. Itse asiassa
ei ollut suurtakaan eroa hänen ja sanojen lausujan välillä. Ehkä
korkeintaan se, että hän, perittyään Alpon kera Immen sedän ja
kaapattuaan koko kylän Suursalmen aitouksien piiriin, ottaa voudin
verosta pehtoorin. Ehkä ei juuri muuta eroa!
Viikon vierittyä tuli Immeltä taasen kirje, Jonni luki sen hätimmiten
ja päätti tehdä ratkaisun oitis. Hän istui kirjoittamaan, pyörähytti
lauseen, pyyhki sen, pyörähytti toisen, pyyhki senkin ja jatkoi sitä
menoa arkin loppuun.
— En ole nyt semmoisella mielellä, jotta voisin kirjoittaa, virkkoi hän
itsekseen, työntäen töhrimänsä arkin pesään. Kirjoitan sitte illempänä.
Illempänä samat vaikeudet. Jota uhammin hän yritti, sitä vaikeammaksi
ja aremmaksi muodostui tehtävä. Sydän vaati ratkaisuun, tehty lupaus ja
kunniantunto vastustivat. Vuoroin oli toinen voitolla, vuoroin toinen.
Iltana kolmantena voitti sydän, käsi piirti paperille vapisematta
seuraavat rivit: ollakseni rehellinen Sinua ja itseäni kohtaan, ehdotan
välimme purkamista. Elä tuomitse minua. En voi toisin menetellä,
sillä tunteistani Sinua kohtaan puuttuu syvempi ja rauhaisampi lämpö,
mielisin sanoa, että niistä puuttuu pyhyys. Kiitos kaikesta! Anna
minulle anteeksi!
Immen vastine tuli pian. Se oli kauttaaltaan kylmä ja loukkaantumisen
värittämä. Mutta loppuriveissä varastihe esiin luonnollinen ja
teeskentelemätön Impi, jonka Jonni oli joskus muulloinkin vilaukselta
nähnyt. Vastineensa lopussa kirjoitti Impi; haluaisin nähdä sitä
ihmistä, joka nyt voi kadehtia minua, rikkaan Suursalmen tytärtä — — —
Satunäytelmän esirippu oli laskeutunut alas. Kun Jonni eräänä aamuna
heräsi, tuntui näytelmä kaukaiselta ja sen tapahtumat leijailevilta
utukuvilta, joiden keinotekoiset valot häipyivät ja sammuivat
tyhjyyteen ja pimeyteen.
Alpon kauppahommat menestyivät hyvin ja meijeriliikekin lähti
loistavasti alkuun. Tarkemmin mietittyään asiaa, ei hän huolinutkaan
ottaa Pälsyä yhtiömiehekseen voittoja jakamaan, vaan korjasi ne
ennemmin kokonaisina omaan kukkaroonsa. Hyvillä mielin ja salaa
nauraen Jonnia, joka siirtyi syrjään juuri parahiksi, kun meijeri
alkoi lypsää kultaa, maksoi hän takaisin ne rahat, jotka tämä oli
osaltaan meijerirakennukseen sijoittanut. Kuiva ja asiallinen oli
heidän puhelunsa. Jonnin ja Immen välien purkautuminen muutti heidänkin
väliset suhteensa aivan toisiksi, kuin mitä ne ennen olivat olleet.
Alpo ei ennenkään liioin ihaillut Jonnia, vaikka kyllä itselleen
tunnusti tämän henkisen etevämmyyden ja suuruuden. Kun välit sitte
siskon kanssa särkyivät, loppui entinenkin pieni ihailu, muuttuen
puoliviralliseksi ystävyydeksi ja välinpitämättömyydeksi, jonka alta
kuulosti ajatus: koeppa miten paljo tahansa, et sinä kuitenkaan
maailmaa kumoon kaada.
Alpon naimapuuhista tuli pian tosi. Suursalmessa vietettiin komeat
häät, joihin Impikin saapui Helsingistä. Häiden jälestä tuli hän Jonnia
vastaan Alpon puodin lähellä. Viimemainittu aikoi lähetä paiskaamaan
kättä, mutta Impi käänsi päänsä toisaanne, jatkaen matkaansa
pysähtymättä.
Kievarin Kallekin, entinen rikkaiden ahtailija, löysi omansa
naapuripitäjästä ja sai sen mukana talonkin, mutta lunnasrahoista
tuli toiset tekemiset. Kievari yritti hakea lainaa, mutta sai
eittäviä vastauksia oikealta ja vasemmalta. Pari emännän sukulaista
takasi toki hänelle pankista kolmetuhatta ja samalla alkoi käydä
juttu, että kievari oli halukas myymään Seppola-nimisen torpan, joka
sijaitsi naapurikylän takamailla ja oli ensin oston kautta joutunut
emännän suvulle ja sitte perintönä kulkenut talon mukana. Seppola oli
rahaverolla, vuokraaja, vanha ja lapseton mies, oli jäänyt leskeksi
eikä yksinäisenä enää halunnut jatkaa entistä eloaan, vaan luovutti
isännälleen torpan, jossa hän ahkeruudella ja säästäväisyydellä oli
koonnut itselleen pienen omaisuuden. Kuusituhatta kuului kievari
Seppolasta vaativan, viisituhatta oli jo tarjottu, vastaanottopäivä oli
Maarian vaiheilla.
Kuultuaan Seppolan myyntiä mainittavan, ajautui Jonnin mieleen jotakin,
joka ei enää ottanut erotukseen. Lapsuudenaikaiset unelmat heräsivät
eloon, kasvoivat väkevästi ja panivat rinnan uneksimaan onnea,
torpparin onnea.
Torppa oli Jonnin lapsuusaikaisien mielikuvien suurin ja korkein,
torppa ja torpan tupa, pellot, savuava riihi ja torpan isäntä ja
emäntä. Kaislaan kuului kaksi torppaa, toinen voimaperäisempi,
toinen vähäpätöisempi. Jonnin lapsuusaikoina isännöi viimemainittua
Tani-niminen, pitkä mies, voimaperäisemmässä torpassa asui lyhyt ja
tanakka Pietari. Kun oli milloin härkä tapettava tai muu suuri työ
tehtävä, haettiin aina Tani taloon. Pietari työnnettiin kaupungin
matkoihin ja muihin luottamustoimiin. Kaikki mikä oli miehekästä ja
arvokasta, kaikki se sisältyi torppariin, kaikki mikä oli voimakasta ja
yli muiden kohoavata, kaikki se käsittyi torpparin henkilöön.
Lyseossa oli Jonnin vierustoverina Veikko-niminen torpan poika.
Kolmannella luokalla kirjoittivat he kerran vapaa-aineen. Veikon
aineen nimi oli »Torppa». Opettaja luki sen ääneen luokalla, kiitoksen
merkki häneltä. Aineen alkupuoli kuului: minun isäni on torpan isäntä,
minun äitini on torpan emäntä, molemmat ovat torpparien lapsia Minä
olen kasvanut torpan lehmän maidolla ja torpan pellon leivällä, minä
rakastan kaikkia torpan poikia ja torpan tyttöjä. Isäni kuoltua rupeaa
vanhin veljeni torppariksi ja joku torpan poika nai minun siskoni.
Minusta tulee pappi, mutta minä en koskaan unhota kotitorppaani, jonka
riihen takana teeret kukertavat pyryjä ja jonka pihalle kuuluu alhaalta
lammen rannalta sorsien pehmeä rupatus. Kun minä tulen ylioppilaaksi,
vien minä torpan pojille ja tytöille hauskoja ja hyödyllisiä kirjoja,
minä opetan heille uusimpia kansanlauluja ja minä kerron heille kaikki,
mitä minä tiedän. Kun Jumala lähettää hallan, joka vie viljan, on
torppareilla ja heidän lapsillaan surun ajat, mutta silloin minä, joka
olen heidän pappinsa, menen lohduttamaan heitä — — —
Jonni muisti, miten he vielä samana iltana menivät yhdessä
tullintakaiseen männikköön lukemaan Veikon ainetta. Jonnin oli
lukiessaan vaikea pidättää kyyneleitään, sillä aineen jokainen lause
löysi vastakaiun hänen sydämmessään. Hän jäljenti aineen, opettelihe
sen ulkoa ja kantoi sitä vuoden kaksi povilakkarissaan, kuin mitäki
pyhää taikaesinettä.
Ja nyt, vuosien takaa, alkoi lapsuusajan mielikuva hehkua ja lämmittää,
tarjoten unhotusta veren leikin mainingeille ja luoden metallilta
helkkyvän soinnun aamun ja illan lauluihin.
Ennenkuin Jonni oikein ehti tajutakaan mistä oli kysymys, löysi hän
itsensä astelemassa kievariin torpan kauppoja tekemään. Kievari loi
häneen sydämmystyneen silmäyksen, aprikoiden samalla, mikä tuuli miehen
taloon toi.
— Huomaan että kummeksitte tuloani, virkkoi Jonni
teeskentelemättömästi, kun olivat tervehdykset vaihtaneet ja käyneet
istumaan tupakamariin.
Kummeksin kyllä, sillä otaksun, ettei käyntisi ole tavallinen
vierailukäynti.
— Ei olekaan, asiantapainen minulla on.
— Annahan kuulua.
— Minulle on kerrottu, että haluatte myydä Seppolan.
— Haluan kyllä. Kalle hankkii asettumaan omille teloilleen, tarvitsen
hänelle rahaa, ajat ovat huonot. Mutta ethän toki sinä Seppolaa osta.
— Ostanpa kylläkin.
— Kenelle?
— Itselleni.
— Elä piloja puhu, olenhan minä vanhempi sinua.
— En puhu piloja, ostan Seppolan ja maksan siitä kuusituhatta.
Kievari joutui ymmälle, mutta hän selviytyi pian.
— Aiot tehdä voittokauppoja. Sinulla on ostaja olkasi takana.
— Erehdytte, aivan erehdytte. Asia on kuten sanoin, ostan sen itselleni.
— Ruvetaksesi torppariksi. Jopa olen sinusta narri. Luulet kai pääni
olevan tuohikontissa.
— Aivan ruvetakseni torppariksi. Päästänne en luule sitä enkä tätä.
Kievari joutui avuttomasti ymmälle. Hän vuoroin silmäili Jonnia,
vuoroin hymyili paljontietävää hymyilyä, kuten vaanisi hän olevan
tekeillä jonkin vaarallisen salajuonen hänen omaksi vahingokseen.
Hetkisen hymyiltyään ja silmäiltyään virkkoi hän:
— Minä en ymmärrä sinua, en ensinkään ymmärrä.
— Enkä minä ymmärrä teitä. Haluatte myydä Seppolan, minä haluan ostaa
sen. Asia on selvä ja suora kuin etusormi.
Kievari vaikeni.
— Etkä osta voitonkaupalla.
— Annan miehensanan, en osta voitoikseni.
Taasen äänettömyys.
— Tulehan huomenna kerta toinen, mietin sillä aikaa asiaa.
Seuraavana huomenna samat epäilykset, samat sananvaihdot, mutta
ne päättyivät siten, että setelit luettiin pöytään ja kauppakirja
allekirjoitettiin.
Illalla oli raitis pakkanen, oli kuutamo ja tähdet. Jonni hiihti Jullun
luota kotiinsa. Kaislan pelloille jouduttuaan hän äkkiä pysähtyi, joku
tuuma lennähti hänen ajatuksiinsa, hän aprikoi tuokion, hän katseli
kuun etäisyyttä metsänrannasta, sitten hän naurahti ääneen ja alkoi
samassa painaltaa tummaa metsää kohti. Tuimasti polki suksi norojen
niskoja ja metsän aukeamia, polki puolituntisen, polki toisenkin,
ja jopa törmäsi vastaan tanhua ja talo. Jonni asetti suksensa
luhtirakennuksen seinämälle ja asteli tanhuan polkua taloa kohti.
Astuessaan kuuli hän naisääniä, jotka lähenivät navetan puolelta.
Kaksi naista kantoi suurempaa maitoastiaa, kolmas asteli jälemmässä
pienemmän astian kera ja sillä kolmannella oli toisessa kädessä soihtu.
Ja vaaleat hiukset sillä oli ja lapsekkaat kasvot. Niitä oli Jonni
viimeaikoina katsellut usein. Noiden kahden, jotka puhelivat ääneen ja
nauroivat, huomaamatta outoa kuulijaa, antoi hän mennä rappuja ylös,
sitte hän kiirehti vaaleatukkaista vastaan.
— Eliina, hyvää iltaa.
Hämmästyi vaaleatukkainen pahanpäiväisesti, hämmästyi jotta maitoastia
kallistui arveluttavasti. Oli luullut vastaantulijaa veljekseen.
— Elä kaada maitoa maahan. Ole järkevä.
Nauraen asteli Jonni tytön jälessä taloon.
Pohdittiin isän ja veljen kanssa kunnallisista ja taloudellisista
kysymyksistä. Tunti kului pian, kului toinenkin. Eliina toi teetä,
mutta katosi pian. Isäkin poistui nuoremman pojan kera, Jonnin
seuroiksi jäi vain Antti, vanhin poika, mutta Eliina ei sittekään
ilmaantunut. Vierailijaa alkoi epävarmuus pyöräytellä. Miksi ei tyttö
lopultakaan tullut hänen kanssaan naurelemaan? Entä jos ei voinutkaan
tulla. Entä jos ei ollutkaan enää tallessa nauruja hänen varalleen. Jos
olikin halla niittänyt naurut silloin, kuin veren leikit viettelivät
hänet juoksemaan toisen tytön jälessä.
Epävarmuuden kasvaessa riensi aika, kuu alkoi aleta metsän rantaa
kohti, Jonnin täytyi ruveta ajattelemaan paluuta. Ennen lähtöään hän
vielä teki lyhyet laskut, joiden pätevyyttä hän tahtoi kokea, ennenkuin
tyhjintoimin lähti takaisin kirkonkylää kohti.
— Onko sinulla suksivoidetta? kysyi hän vilkkaasti Antilta.
— On, vastasi Antti, ja he menivät yhdessä luhtirakennukseen päin.
— Käyn sanomassa Eliinalle hyvästit, virkkoi Jonni pyörtäen sivakasti
takaisin. Pyyhkielehän sillä aikaa...
Jonni oli laskenut oikein. Avattuaan kamarin näki hän Eliinan istuvan
Antin äskeisellä sijalla, näkyi johon näkyi tanhua ja tanhuan polku,
joka vei luhtirakennukseen. Eliina säpsähti Jonnin astuessa sisään.
He katsoivat toisiinsa, mutta kumpainenkaan ei kiirehtänyt alottamaan
puhelua. Jonnin valtasi omituinen häiriö, leikkisät sanat, jotka
hänellä olivat valmiina, tahkoutuivat kurkkuun. Jotakin lausuakseen hän
sitte virkkoi:
— Sinua ei näkynyt jouluna arpajaisissa. Minä en ainakaan nähnyt.
— Ja sitäkö nyt tulit muistuttamaan?
Jonni jäi sanattomaksi. Surun kaivertamat kasvot vaikuttivat
häiritsevästi.
— Olet tänä iltana pikkuisen myrkyllinen, mutta minä annan sinulle
anteeksi.
— Minäkö anteeksiantoa tarvitsen? Eliinan ääni kuului suuttuneelta ja
katkeralta.
— Ei, minä sitä tarvitsen. Sinulla on syytä olla myrkyllinen. Olen
menetellyt kehnosti, mutta otahan toki huomioon, että minä nyt kadun ja
pyydän anteeksi.
Se oli veren leikkiä ja se opetti minulle, miten paljo sinua rakastan.
— Kävit siis rakkauskoulun.
— Aivan alusta loppuun, vastasi Jonni, ollen huomaamatta sanojen
pistelijäisyyttä. Ja jollen olisi oppinut tuntemaan eroa hurmauksen
ja rakkauden välillä, en totisesti seisoisi nyt edessäsi armoa
pyytelemässä. Eliina, minä tiedän että rakastat minua.
— Mistä sen tiedät?
— Tunnen sen. Katsohan minun silmiini. Et voi. Silmäyksesi ilmaisisi
sinut.
Tyttö rupesi nyyhkyttämään. Jonni asettui hänen viereensä, puheli
kuiskaellen jotakin ja mainitsi tuostakin Seppolaa.
— Seuraatko minua, sano.
— Seuraan.
— Seppolaankin.
— Vaikka Seppolaankin, vaikka tähtien taa.
Oli jo aika kiirehtiä paluumatkalle, sillä kuu painua kohti metsän
rantaa ja tie kulki tummia Edistyi taival nopeaan suksen polkiessa
kimeltävää hankea ja sydämmen sykkiessä riemuissaan. Seuraan sinua
vaikka tähtien taa, lauleli noron hopeahuurteinen leppä, seuraan sinua
vaikka tähtien taa, kohahteli aukean lumipukuinen kuusi ja niiden
laulua säesti torpan tuvan iltavalkea, joka tuikki torpan peltojen yli
metsän rantamiin saakka.
Aamulla nukkui Jonni myöhään, herätessään kuuli hän pastorin lausuvan:
— Nousehan järjestämään ajatuksiasi, olen hyvän neuvon tarpeessa.
— Ketä koskee asia?
— Itseäni, virkkoi jänis, kun päänsä pensaikkoon pisti. Aion pyörtää
hakemukseni H:n kappalaisvirasta.
Pastori oli edellisenä syksynä suorittanut vakinaisen papin tutkinnon
ja hankki muuttaa seurakunnasta taloudellisten asianhaarojen
pakotuksesta.
— Voit pyörtää, mutta voit jättää pyörtämättäkin.
— Miksi?
— Mainitsit kilpailijaisi joukossa löytyvän myöskin Aatto S:n. Hän on
lyseotoverini. Häntä tavattiin kutsua vapaaherraksi komean ulkonäkönsä
vuoksi. Hän saa äänet.
— Oletko asiasta varma?
— Varma kuin tämän päivän valkenemisesta. Aatto on niitä miehiä, joille
nousu on leikkiä.
— Näetkös, ihminen, kun vain ajattelenkin eroa..
Ja pastori kertomaan, miten hän oli erhettynyt omaan itseensä nähden.
Luuli etteivät juuret ole tunkeutuneet kamaraa syvemmälle, mutta eroa
suunnitellessa huomasikin niiden syöpyneen pohjamutiin saakka.
— Ero käy vaikeaksi, mutta taloudellinen asemani on tukala. Jos kuolen,
joutuvat takuumieheni kärsimään.
— Tuon voi helposti auttaa, käyt Jullun luo ja vakuutat henkesi.
— Sen minä teen.
— Ja kirkkoherran kuoltua valitsemme sinut hänen seuraajakseen.
Pastori ei kuunnellut Jonnin viimeisiä sanoja, vaan alkoi mittailla
lattiaa, hokien myötäänsä: sen minä teen, sen minä teen —
Kummana uutisena levisi yli pitäjän tieto, että Jonni oli ostanut
Seppolan ja hankki lähteä torppariksi. Itsessään vähäpätöinen tapaus
kasvoi niin suureksi ihmeeksi, että sen edessä typerryttiin. Suursalmen
isännästä äkkiä torppariksi, kenen äly moisen ihmeen lävitse enää voi
tunkeutua, ken siitä enää löysi alkua tai loppua tai keskikohtaa.
Jos siinä sellaisia oli olemassakaan!
Talven taittuessa kevätpuoleen kuulutettiin Jonni ja Eliina
avioliittoon. Vihkimys tapahtui kirkossa, hääsaattueessa oli nuorien
seura sekä sulhon ja morsiamen lähimmät omaiset.
Heti vihkimisen jälestä ruvettiin hommaamaan muuttoa. Martti lupautui
palvelemaan kolme vuotta Seppolan uutta isäntää ja hän lähetettiin
perille viikkoa ennen nuoren parin tuloa. Viimeisen kelin aikoina ajoi
Jonni nuorikkonsa kera Seppolan pihaan, Martti oli tulijoita vastassa,
tuvan takassa leimusi tuli ja huhtikuun aurinko paistoi peräikkunasta
lattiaan valkoisen valojuovan, johon ruskea kissa, perintö torpan
entisiltä haltijoilta, oli asettunut lepäilemään.