Läheni kuntakokous, jossa kunnan virkailijat piti valittaman
kolmivuotiskaudeksi. Puolella sekä toisella valmistauduttiin otteluun,
joka pääasiallisesti tuli koskemaan lautakunnan puheenjohtajan
vaalia. Rauennut ehdotus köyhäinhoidon uudestaan järjestämisestä
oli jakanut kunnan äänivaltaiset kahteen puolueesen, edistys-
ja vanhoillispuolueeseen, viimemainittujen johtajana kievari,
ensinmainittujen johtajana Kaislan Jonni. Vetoamalla kunnan varojen
säästämiseen onnistui kievari kokoomaan vankan ja horjumattoman
enemmistön kannattamaan itseään vaalissa. Hänen valitsemisensa merkitsi
samaa kuin säästäminen, vastapuolueen leimaksi jäi kunnan varojen
tarpeeton ja kevytmielinen tuhlaaminen.
Oltiin ahkerassa voimien keräämispuuhissa. Viestit kulkivat ristiin
rastiin, luopioita siirtyi rivistä ja toisesta riviin ja toiseen,
laskuja laadittiin, mutta aina jäi kievarin puolueelle kahden —
kolmensadan suuruinen äänten enemmistö.
Ja kuitenkin oli vastapuolue voitosta varma!
Ehti vaalipäivä, mentiin kokoukseen, alotettiin toimitus. Hosun miehet
seisoivat sankkana parvena omassa nurkassaan, kuninkaansa ja supliikien
kirjoittajan ympärillä. Lautakunnan puheenjohtajan vaali oli listan
ensimmäinen.
— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Kaislan lautakunnan
puheenjohtajaksi, kuului ensimmäinen ehdotus.
— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Pälsyn, kuului toinen ehdotus.
Sen kintereillä seurasi heti vaatimus:
— Ryhdytään äänestykseen.
Tämä oli vastapuolueen ensimmäinen vaalimanööveri. Tarkoitus oli
hypnotiseerata äänivaltaiset työntämällä joutuin ehdokkaat esiin
ja vaatimalla yhtä joutuin äänestystä, jotta voimapuolueen ehdokas
kokonaan unhottuisi.
Ääniluetteloa avattaessa Jonni jo salaa nauraa hiperteli, mutta niin
lyhytnokkainen ei toki puolue ollut, sillä kuuluikin kolmas esitys:
— Joukko äänivaltaisia esittää lautakunnan puheenjohtajaksi viran
nykyisen hoitajan.
Esittäjä höysti vielä esityksensä imelillä kiitoslauseilla, miten
kunniakkaasti ja taitavasti viran nykyinen hoitaja oli tehtävänsä
tehnyt yhdeksän vuoden aikana.
Vähemmistöpuolue löi nyt korkeimman valttinsa pöytään. Kuului
yllätyksenä esitys:
— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Pesähosun lautakunnan
puheenjohtajan toimeen. Valitsemalla hänet toimeen kunnioittaa kunta
itseään yhtä paljon kuin valittuakin.
Syntyi tuokion kestävä äänettömyys, jolla ajalla Jonni piti tarkasti
silmällä Hosun kylän miehiä. Heidän kesyttömillä kasvoillaan ilmeni
ensin jonkinlainen tyhmistymisen pilvi, mutta se vaikeni pian
makeaksi ja voitolliseksi riemuksi. Toivo että heidän suurmiehensä
valitaan kunnan isännäksi, souti hunajaväreilynä heidän sydämmissään,
he pyörähtelivät kantapäillään, lipsauttelivat sormillaan ja itse
heidän kuninkaansa, isoisän silmälasit nenällä, hymyili niukasti,
kuten etevä lakimies ainakin, nähdessään, että juttu äkkiä kääntyykin
odottamattomaksi voitoksi.
— Ryhdyttäköön äänestykseen, kuului taasen vaatimus.
Huudettiin esiin Hosun kylä, ääniluettelon ensimmäinen. Pesähosu ei
liikahtanut paikaltaan, hymyili vain niukasti ja katseli isoisän
silmälasien takaa äänivaltaisien joukkoon. Alihosu liikahti
ensimmäisenä äänestämään.
— Annan ääneni Pesähosulle, virkkoi hän juhlallisesti, hän on isä, me
muut kaikki olemme lapsia.
Pidättääkseen nauruaan täytyi Jonnin rykiä ja tukkia nenäliinalla
suutaan. Hosulaiset, niinhyvin talolliset kuin torpparit, mökkiläiset
ja käsityöläisetkin, marssivat juhlallisina pöydän ääreen ja äänestivät
kuningastaan. Jokainen heistä lausui jonkun mairesanan äänestettävän
kunniaksi. Kuului sanoja sellaisia kuin »viiden piispan veroinen
viisaudessa», »toinen Salomo», j.n.e. Yhden ainoan kerran rohkeni Jonni
vilkaista pastoriin, joka, istuen sykkyrässä kirjurin rinnalla, oli
aivan punainen kasvoiltaan.
Kahdesti yritti kievari katkaista äänestyksen. Alihosun isännän
lähetessä pöytää, virkkoi hän, tuskan väänteet kasvoillaan:
— Pyytäisin huomauttaa Hosun kyläläisille...
— Ei mitään huomautuksia, keskeytti puheenjohtaja, napauttaen vasaraa
pöytään, äänestyksen pitää tapahtua vapaasti.
Mutta kievari ei malttanut vieläkään jättää yrittämättä.
— Kuulkaahan, hyvät Hosun miehet.
Mutta silloin putosi puheenjohtajan vasara niin lujasti pöytään, että
Jonni ja pastorikin säpsähtivät.
— Ei mitään huomautuksia, täällä ollaan kaikki vapaita äänestäjiä.
Tuohon ei mitään voinut, äänestys jatkui rauhallisesti, vaikka kievarin
mieltä kirveli joka kerran, kun Pesähosun nimeä mainittiin. Sen nimen
mainitseminen nyppi häneltä vähintäin kolmesataa ääntä ja käänti hänen
varman voittonsa tappioksi.
Toisen kylän jouduttua esiin, ei nimeä enää mainittu. Jonni herkesi
tukkimasta nenäliinalla suutaan, pastorin kasvoilta katosi punakkuus.
Molempien ajatuksiin nousi kysymys, josko oman puolueen äänestäjät
ymmärtävät pysyä ehjänä ja äänestää joko Pälsyä tai Kaislaa, sotkematta
molempia ehdokkaiksi. Siitä rippui vaalin tulos. Mutta molemmat tekivät
huomion, että ne kievarin läheiset ja omaiset, jotka edellisen syksyn
myrskyisessä kuntakokouksessa olivat antaneet äänestyksen mennä ohi
omalta kohdaltaan, ne nyt loistivat poissa olollaan.
Toimitus yhä jatkui. Oli annettu moniaita ääniä kievarin ehdokkuuden
puolesta, mutta jopa mainittiin Kaislakin, mainittiin toisen kerran,
kolmannesti, mainittiin väliin monet kerrat yhteen jaksoon, väliin
kievarin nimen edellä, väliin jälkeen. Ja sitä jatkui, kunnes
päästiin ääniluettelo loppuun, sitte alkoi äänien yhteenlaskeminen.
Tulokset näyttivät, että Kaisla oli saanut noin kahdensadan
suuruisen äänten enemmistön, kuten puolue oli varmasti olettanutkin.
Jonni, voitontunteen hyväillessä hänen sieluaan, muisti Hiskialle
antamansa lupauksen, jota ei hän ollut voinutkaan täyttää. Tuo oli
karvastellut hänen mieltään monen monituista kertaa. Elpyi mieleen kuva
huutolaisraukasta. Kärsivä katse, laihat kasvot ja kädet, mustuneet
riekaleet olkien peitteenä ja niissä syöpäläisiä, kaljatuoppi,
leivänpalanen ja raukan pyyntö: ettehän unhota minua.
Jonnin muistellessa Hiskialle tekemäänsä lupausta nakkausi luiseva
torppari jostakin lomasta hänen eteensä, alottaen puhumaan miten
Mooseksen kuoltua Joosua Nunnin poika rupesi kansan johdattajaksi.
Puhuessaan huitoi hän käsiään, polki koroillaan lattiaan ja nakkautui
jälleen yhtä äkkiä kievarin eteen, joka sapekkaan näköisenä istui
kahden kannattajansa välissä.
Muut vaalit menivät melutta, äänestys ei tullut kysymykseenkään.
Kokouksen loputtua purki kievari sappensa hosulaisiin, hän meni heidän
eteensä ja virkkoi:
— Teittepä hyvän palveluksen tänään tuhlaajapuolueelle, te hosulaiset.
Viinaa te kyllä osaatte keittää, mutta älysittekö äänestäessä olla
hajautumatta, te Saksan pässit.
— Sanotko sinä meitä Saksan pässeiksi? kysyivät hosulaiset tuimasti,
joka merkitsi samaa, että solvauksen voi panna juttuun.
— En toki, hyvät miehet, peruutti kievari sanansa, minä vain kysyn
teiltä, oletteko milloinkaan nähneet Saksan pässiä? Minä olen tänäänkin
nähnyt niitä monta. Ja yksi on niin suuri, ja se suuri pässi, jonka
piti opettaa toisia pikku pässiä määkimään, kun sille luvattiin
tupakinlehtiä, ei se osannutkaan määkiä. Ja kaikki pikku pässit
määkivät päin mäntyyn.
— Viisastelet ja puhut vertausten kautta, mutta tiedä se, että Hosun
mies aina on miehen veroinen.
— Onpa hyvinkin, on miehen ja vieläpä pässinkin veroinen.
Jonni ja pastori nauroivat makeasti, poistuessaan kunnantuvasta, jonne
kievari jäi hosulaisia ruoskimaan ja sappeaan purkamaan.
Saadulla voitolla oli suuri merkitys. Edistyspuolue oli potkinut
kapalovyönsä rikki, se oikoili nuorteata vartaloaan, syöksyäkseen
uusiin valloituksiin ja voittoihin, se imi itseensä veriä vastapuolueen
riveistä ja sulatti ne tuota pikaa, sillä ihmisillä on yleensä hyvä
vaisto huomata, mikä voima on paisumaan päin, mikä vanhuuteensa nääntyy.
Kunnan suurkysymyksiä oli kansakoulukysymys. Koulu kyllä löytyi, mutta
se oli kehnossa kunnossa. Muuan kirkonkylän syrjätalo oli maineen ja
mantuineen ostettu koulutaloksi, maat olivat vuokratut koulutalon
naapurille ja vuokratuloista suoritettiin kaikki koulun juoksevat
menot. Huoneet olivat epämukavat ja hatarat, opetusvälineet, sen
verran kuin niitä löytyi, vanhaa romua ja kaiken muun kukkuroiksi
olivat opettajan palkkaedut niin huonot, ettei kukaan pätevä ja
toimeensa pystyvä opettaja viihtynyt paikassa vuotta kauemmin.
Alituiset opettajamuutokset pilasivat lopunkin. Väliaikaisien ja
toimeensa pystymättömien opettajien kera laahustettiin vuosi kerrallaan
eteenpäin, väliin jouduttiin opettajavaihdokseen kesken lukuvuottakin.
Huolimatta kirkonkylän melko suuresta asukasluvusta, pysyi oppilasluku
alhaisena, itsestään seurasi että opettajan arvo kieppui tasapainossa
oppilasluvun rinnalla.
Näinä aikoina toimi koulun väliaikaisena opettajana joku entinen
kaartin aliupseeri ja kiertokoulun opettaja. Jonni ja pastori
pistäysivät muutamakseen kuulemaan opetusta. Sattui olemaan
historiatunti, suuren Napoleonin vaiheet olivat esillä. Opettaja oli
sotaisen innostuksen valloissa. Luodakseen oppilaiden nähtäväksi oikein
havainnollisen kuvan suuren keisarin sankariudesta, syöksähti hän äkkiä
alas opettajatuolilta, marssi luokan edessä lattian poikki pari kertaa,
pysähtyi sotilaallisesti, löi vasemman käden nyrkillä rintaansa,
mulkoili silmiään, kaaristihe takanojaavaan asentoon ja karjasi, leuat
vinoon vääntyneinä, oikealla korpraali-innostuksella:
— Ja näin virkkoi Napoleon: kuulkaahan te viidennen linjarykmentin
pojat, kuka teistä tahtoo ampua keisarinsa?
Vaikutus oli niin hullunkurinen, että Jonni ja pastori purskahtivat
väkisenkin nauruun. Opettaja käsitti naurun mieltymyksen osoitukseksi,
jatkaen opetusta raa'alla korpraali-innostuksella, joka ei ensinkään
soveltunut aineen esittämiseen eikä liioin kyennyt herättämään
kasvattavia mielteitä oppilaiden sydämmissä.
Koulussakäynnin jälestä joudutti Jonni vielä samana syksynä
kansakoulukysymyksen kuntakokoukseen, esittäen tykkänään uuden koulun
rakentamista kirkon vaiheille. Kievari saapui vielä kuntakokoukseen,
taistelemaan oman rakennelmansa puolesta, mutta koulun toimintaan
oltiin laajoissa piireissä tyytymättömiä — viime vuosina olivat
varakkaammat syrjäkyläläiset käyttäneet lapsiaan naapurikuntien
kansakouluissa — esitystä kannattivat kaikki muut, paitse Hosun miehet
ja joku kourallinen kievarin läheisempiä tuttavia. Ja niin päätettiin
entinen koulutalo myytäväksi, uusi koulu rakennettavaksi, opettajan
palkkaedut korotettaviksi ja opetusvälineet hankittavaksi. Kievarin
kälykin ja ne, jotka hänen mukanaan olivat loistaneet poissaolollaan
syyskuun kuntakokouksesta, kannattivat esitystä.
— Tekin julkeatte nousta minua vastaan, lausui kievari katkerasti.
— Emme me nouse sinua vastaan, huomauttivat puhutellut, se on aika,
joka nousee sinua vastaan.
Koulukysymyksen jälestä tuli säästöpankin vuoro. Ominaisella tarmollaan
ajoi Jonni kuukaudessa asian alulle. Sattui olemaan pyhäinpäiväin
tienoo, jolloin palvelusväellä oli runsaasti rahoja. Jonni ja pastori
lähtivät kiertämään pitäjää, saaden saaliiksi kauniita summia
talletettavaksi perustettavaan säästöpankkiin. Varakkaammat toivat
suurempia panoksia ja kaikki sujui niin liukkaasti, että pankki alotti
toimintansa uudelta vuodelta.
Nuorien seurassa oli näinä aikoina herännyt tuuma oman tuvan
hankkimisesta. Tuuma kypsyi työksi, pidettiin hirsitalkoot, hommattiin
arpajaiset, otettiin säästöpankista tuhannen markan suuruinen laina
ja kunnalta pyydettiin toinen tuhat apurahoiksi. Kun kunnantupa
oli ahdas ja muutenkin tarkoitukseensa kelpaamaton, suostui kunta
antamaan apurahat ehdolla, että kunnan viralliset kokoukset saadaan
pitää maksutta uudessa seuratuvassa, jonne säästöpankkikin pyydettiin
sijoittaa. Siten seuratupa pääsi syntymään rinnan uuden koulun
kanssa. Sen syntyaikoina herkesi kievari käymästä kuntakokouksissa.
Kuiskailtiin, että hänen omissa taloudellisissa asioissaan alkoi
olla pitelemistä molemmin käsin ja vähän ylikin. Tyttäret olivat
edellisenä vuonna joutuneet miehelään, kumpikin oli saanut viisi
tuhatta myötäjäisiksi ja entisiä velkoja löytyi myöskin. Jo alkutalvena
myi kievari nuorta halkometsää usean tuhannen markan edestä ja
kevätpuolella otti hän säästöpankista viidentuhannen markan suuruisen
lainan. Hänen varvastaan puristi jostakin. Muutamat sukulaisuudet
ja tuttavuudet näyttivät vaihtuneen vihollisuudeksi, sillä
molemminpuoliset vierailut lakkasivat äkkiä. Velkakirjassa, jolla rahat
otettiin pankista, olivat takuumiehet ystäväpiiriin kuulumattomia.
Kuiskailtiinpa, että parin muunkin paperin takuunimet olivat tuonottain
olleet muutoksien alaisina ja siitä juuri vierailujen lakkaaminen ja
ystävyyden kylmeneminen.
Ajat olivat muuttuneet. Isännäksi lähti kievari velattomana, metsien
myynnistä oli hän saanut ainakin parikymmentä tuhatta eri annoksissa,
mutta rahoista ei ollut muuta näkyvää jälkeä kuin uhkea asuinrakennus,
joka oli kylän komein. Itse talo oli maihin nähden kirkonkylän paras,
mutta maanviljelys ei tuottanut eikä karjanhoitokaan lyönyt rahoiksi.
Elettiin sitä vastoin porhosti ja oltiin laajoissa tuttavuuksissa
naapuripitäjiin saakka. Kievari itse, alkuaan köyhää juurta, vieraantui
työnteosta, heittäytyen herroina elämään, kun sai ensin majatalonpidon
ja pääsi sitte lautakunnan puheenjohtajaksi. Herrastelemisen jatkuessa
kasvoivat velat, joiden lisäksi vielä tuli tyttärien myötäjäiset.
Kievari kyllä näki, mihin päin veti, mutta hänellä oli raudat tulessa,
nimittäin poikien rikkaasti naiminen. Lähetystön käyntiaikoina olikin
Kalle hommissa naida rikkaan tytön, mutta tuntemattomista syistä homma
lahoutui, tyttö vietti häitä toisen kanssa ja Kalle alkoi koetella
onneaan muilla suunnilla, mutta vastatuulien sanottiin puhaltaneen
kaikkialla. Kerrottiinpa, että Kalle vihdoin suuttui ja vannoi vakaat
valat jättää rikkaiden neitojen naurattelemiset ikipäivikseen. Mutta
nuorempi poika, juuri mieheksi varttumaisillaan, oli vielä jälellä,
ja isä liitti toivonsa siihen. Aarne nai rikkaasti, kuten isäkin nai,
ja turvaa suvun tulevaisen mahdin. Kallelta ei ole ollut onnea, mutta
tokihan Aarnella on onni. Tokihan, tokihan.
Rakkaus kyllä niitti voittoja muilla tahoilla, vaikka se Kallelle
koukkuili. Kaislan Inni pani pyytäjänsä paulaan, samoin Aliisa otti
Kaunonsa, josta oli tullut, opit käytyään, kunnan kengitysseppä ja
eläinvälskäri. Viulut soivat kokonaan toisenlaisesti kuin ennen.
Kauno ei ollut enää nappiherra eikä pennitön pakana, hänessä olivat
taivahiset ihmeet tapahtuneet, ihmeet, joita ei kukaan muu pystynyt
käsittämään ja arvostelemaan kuin kellonsoittaja Taula ja hänen
vaimonsa.