Jonni viivähti tavallista myöhempään pastorin luona, nousten lähtemään
vasta kellon mennessä yhdeksään. Oli toukokuu alussa, taivas oli
illan kuluessa vetäytynyt ohueen pilveen, valaen hienoa tihkusadetta
lumipeitteestään tuonottain vapautuneesen maahan. Sateen vuoksi valitsi
Jonni kylätien, sillä pellon polut olivat kevätkosteudenkin tähden
niljakkaita käydä ja sade teki ne vieläkin liukkaammiksi.
Taivos-ukon kohdalle ehdittyään, näki hän työpajassa tulen tuikkivan,
mutta tuvan puolella vallitsi hämärä, seikka, joka pani Jonnin
arvelemaan ja ihmettelemään, sillä tuvan asukkaalla oli kiireellisiä
töitä pareillaan tehtävänä. Tapansa mukaan asteli Jonni reippaasti ja
kotvasen vielä asteltuaan, keksi hän edellään astujan, joka niinikään
polki tulisesti eteen käsin. Välimatkan vähitellen lyhettyä, luuli
Jonni tuntevansa polkijan Julluksi. Vartalon koko oli sattuvasti
sama, samoin astuntakin. Varmin tuntomerkki oli kuitenkin vartalon
kallistuminen oikeaan, Jullun omituisuus, josta hänet jo etäämmällekin
voi tuntea. Kerran edelläpolkija silmäsihe taakseen, mutta lisäsi
sen tehtyään vieläkin nopeutta. Ei ollut enää epäilystäkään, nopea
astuja oli kuin olikin Jullu. Jonni huusi häntä nimeltä. Ei vastausta.
Toistamiseen huusi Jonni, mutta Jullu vain paransi nopeuttaan. Noin
hilkkasivat he kilpaa kappaleen matkaa, välin käydessä yhä lyhyemmäksi.
Jonni alkoi aavistaa, mistä oli kysymys, ja hänen aavistuksensa
osoittausi oikeaksi Jullun kääntyessä kievariin vievälle tielle.
Kievari sijaitsi kylän kauniimmalla paikalla, pienellä töyränteellä
peltojen keskessä. Komean talon tupakamarista loisti tuli.
— Jullu, huusi Jonni vielä kerran, mutta nähtyään huutonsa jääneen
vaikutuksetta, pani hän juoksuksi, saavuttaen Jullun muutamalla
harppauksella.
Kuten otus ja metsästäjä seisoivat he vastakkain, molemmat kiihkeästi
hengittäen ja mittaillen toisiaan silmäyksillään.
— Jullu, mikä sinun on? Jonnin ääni kuulosti mahdollisimman
ystävälliseltä.
— Anua minun olla. Mene hornaan. Minä pistän silmäsi puhki. Mene. Mene.
Ankka, määkivä piru, mene.
Jullun silmissä liekehti, hänen leukansa kalisivat ja hän puri
hammasta, jotta narskui.
— Syököön salama sinut, höyhenetön harakka.
Jullu pyörähti nopeasti ympäri ja alkoi painautua juoksujalan kievaria
kohti. Muutaman sylen päässä tavoitti Jonni hänet ja tarttui hänen
takinpielustaansa.
— Ei askeltakaan enää tätä tietä.
— Mitä sanot? Hellitätkö? Kas tuossa sinulle, pupu, perkele.
Samassa Jonni sai lujan iskun kasvoihinsa.
— Naaraspässi.
Toinen ja kolmas isku, yhtä voimakkaat kuin ensimmäinenkin.
Tukkien toisella kädellä nenäänsä, josta alkoi vuotaa veri, nujerti
Jonni toisella kädellään Jullun nurmeen.
Kului moniaita silmänräpäyksiä. Jullu hengitti katkonaisesti, hänen
silmänsä syytivät raivon kipenöitä, suupielissä sylkkyi vaahto ja
ruumis rytkähteli kuin kouristustaudin käsissä, tehden ponnistuksia
kohota ylös.
Mutta Jonni ei hellittänyt. Toinen polvi maahan koskien oli hän
kumaraisessa asennossa saaliinsa yli, jota hän piteli lujalla
kädellään. Vihdoin vastarinta heikkeni, Jullun silmät herkesivät
syytämästä raivon kipinöitä, vartalon rytkähdykset veltostuivat.
— Miksi kuristat minua?
Jonni hellitti kätensä ja oikaisihe seisomaan.
— Mitä on tapahtunut? Miksikä olemme täällä sateessa?
— Nousehan ylös käymme Kaislaan.
Hajamielisen näköisenä ja sekavasti silmäillen ympärilleen, kuten
se, joka ei muista tapahtuneita, nousi Jullu ylös ja tuokion jälestä
astelivat he Kaislaa kohti. Jonnin äiti oli vielä valveilla heidän
astuessaan tupaan ja hän loi tulijoihin kummastuneen katseen.
— Äiti kulta, laadihan sija kamariin, Jullu jää luokseni yöksi.
Laati äiti sijan kamariin. Makuulle hankkiutuessa ja riisuutuessa
putosi Jullun liivin lakkarista pieni kirjelippu lattiaan. Hän yritti
sitä kätkeä ja kun Jonni uteli, mikä kirjelippu oli, vältti hän vastata.
— Näytähän sitä.
Jonni sivalsi kirjelipun Jullun kädestä ja avattuaan sen luki hän:
Louhi on varsonut tänään. Tule ristiäisiin illalla. Kalle.
Kirjeen käsiala muistutti sattuvasti erään toisen kirjeen käsialaa,
jonka Jonni oli saanut lähetystön käynnin jälkeen kievarissa ja joka
oli vielä hänen tallessaan. Hän etsi sen kirjoituspöytänsä laatikosta
ja vertaili toisiinsa käsialoja, joiden yhdennäköisyys oli epäämätön.
Nimetön herjaus- ja uhkauskirje, joka aikoinaan oli niin kipeästi
asianomaiseen koskenut, oli saman käden piirtelemä, saman henkilön
sommittelema.
Nimittäin kievarin vanhemman pojan, Kallen.
Tuo oli odottamattomuus. Kievarin lapsista —niitä oli neljä, kaksi
poikaa ja kaksi tytärtä — oli Kalle aina tehnyt Jonniin edullisen
vaikutuksen. Sen luonne tuntui olevan hienompi, kehittyneempi
tunne-elämä kuvastui sen kasvoilla, joissa muutenkin ilmeni jotakin
myötätuntoista ja puoleensa vetävää. Oliko tuo edullinen vaikutus
mielikuvituksen luoma harhakuva? Siltä nyt ainakin näytti. Vai oliko
mies siihen määrin kodin lumouksen alainen, että teki mitä käskettiin,
vaikka näki tekevänsä väärin.
Noihin ajatuksiin nukkui Jonni.
Mutta Jullu valvoi. Illan tapaukset risteilivät sikin sokin hänen
mielessään, hajoten ja hukkuen johonkin selvittämättömään ja pimeään,
johonkin riehuvaan ja myrskyävään, jossa hänen oma itsensä löi tulta,
paloi, salamoi mustia salamoita, mustaa tulta, mustaa paloa.
Sydänyön jälestä seestyi taivas, herkesi tihkusade ja pilvet painuivat
pakoon. Auringon punertavien säteitten pilkistäessä huoneeseen nousi
Jullu ylös makuulta ja asettui istumaan ikkunan ääreen. Ja siinä
istuessa ryntäsi ankara ahdistus hänen rintaansa. Tuntui kuin putoisi
ja vajoisi hän johonkin syvään. Hän aikoi huutaa ja herättää Jonnin,
mutta hän ei kyennyt. Äkkiä tuntui hänestä että äiti katsoi häntä
silmiin ja virkkoi: rukoile.
Jullu polvistui makuusijansa ääreen ja auringon punertavien säteitten
hyväillessä hänen kiharaista tukkaansa, alkoi hän: isä meidän, joka
olet taivaassa — — — — anna meille meidän syntimme anteeksi — — — älä
johdata meitä kiusaukseen — — — Amen.
Lopetettuaan asettui hän makuusijalleen, veti peitteen päänsä yli ja
hetkisen jälestä hän nukkui.
Herätessään kuului hänen korviinsa Taivos-ukon ääni.
— Tulin levottomaksi... aavistin että jotakin on tapahtunut.
Ukon ja Jullun lähtiessä liittyi Jonni heidän seuraansa kievariin
johtavan tienristeykseen saakka. Siinä hän erosi. Perille saavuttuaan
pyysi hän tavata Kallea. Emäntä vei hänet saliin, jonne Kallekin
pian ilmaantui. Jonni tervehti häntä ystävällisesti, ja kun olivat
vaihtaneet muutaman sanan, virkkoi ensimainittu:
— Näytän sinulle kolme kirjettä. Tässä on ensimmäinen.
Jonni ojensi Kallelle nimettömän parjaus- ja uhkauskirjeen. Kalle loi
siihen pikaisen silmäyksen ja väkevä puna kohousi hänen kasvoihinsa.
— Tässä on toinen kirje.
Kallen kasvot kävivät yhä punakammiksi. Hän loi toiseenkin kirjeesen
eli eilisiltaiseen ristiäiskutsuun, hätäisen silmäyksen.
— Ja tässä on kolmas, luehan sekin.
Kalle otti kirjeen vastaan ja luki seuraavat, naisen käsialalla
kirjoitetut rivit: Siunaan teitä. Tiedän ettette kiitosta kaipaa.
Kuitenkin näette, että tämä paperi on kostunut. Ilon kyyneleet ovat sen
kostuttaneet, ja ne kyyneleet kiittävät Teitä. Jullun äiti.
Kalle ojensi jälleen kirjeen Jonnille, sitte he olivat kumpikin vaiti.
Vihdoin lopetti Jonni äänettömyyden.
— Sanohan, oletko milloinkaan punninnut Jullun kohtaloa äidin kannalta?
— En, vastasi Kalle hiljaa, sitä en ole milloinkaan tehnyt.
— Sen minäkin uskon. Olet ajatellut Jullua vain pelkkänä Julluna.
— Niin.
— Ja semmoisena on poika mahdottoman hauska, käyttääkseni rohkeata
sanaa.
— Hauska kyllä, ei oo nähty surujen painamana.
— Eihän toki. Julluhan on iloisien nuottien posetiivi maljamiesten
seurassa. Kun vain viitsii kiertää, jatkuu sävel, vaikka miten kauan.
Jullun huulilla vetreä leikki vasta vetreänsä näyttää. Toisaalta
sitte, sääli poikaa, joka on jäänyt aidan taa, sääli poikaa, joka
itkee nauraessaan ja nauraa itkiessään. Isän syy osalta, isä oli liian
ankara, verensä vieroi, siittämänsä hylki. Mutta maailma on väliin
semmoinen, väliin tämmöinen, ja Jullu on hauska poika, hauska raukka.
Mutta asetetaanpa kuvan taustaan äiti. Kiharatukkainen, ilosilmäinen
Jullu polkee laulun tahtia lasi kädessä, ja sill'aikaa äidin sydämmestä
nousee kyyneleinen huokaus: Jumala, pelasta valkeani, kaitse
kaunoiseni. Pelasta, pelasta, sytytä päivä poloiselle.
— Totisesti, tuota en ole ajatellut.
— En luullut löytäväni sinua noiden kirjeiden takaa. Yksi on kuitenkin
varma. Joko minä olen erhettynyt sinun suhteesi, tai olet itse
erhettynyt oman itsesi suhteen. Uskon kernaimmin viimemainitun. Kantasi
minua kohtaan ei ole todellista, se on keinotekoista ja siinä syy,
jonka vuoksi tahdoin tavata sinua. Toivon että heität naamarin pois, se
ei sovi sinulle. Sano, olenko oikeassa vaiko väärässä.
— Soisin olevasi oikeassa.
Nyt vasta rohkeni Kalle luoda katseen Jonniin.