Lokakuun päivä oli leuto ja siintävä ja lehtimetsien kirjavat värit
olivat hohtoisimmillaan.
Jonni oli matkalla muutamaan syrjäkylän torppaan toimittamaan
huutokauppaa. Hän astui tapansa mukaan reippaasti metsäpolkua, takki
käsivarrella, olkihattu takaraivolle työnnettynä ja tuon tuostakin
pyyhkien hikeä otsaltaan. Varjokkaita metsäpolkuja oli hauska polkea,
mutta ahoilla ja aukeilla pyrki ruumis hiostumaan.
Sivuutettuaan pienehkön suon, joutui hän pensoittuneesen
niitynlahdelmaan, jonka poikki kulki hidasvirtainen ojaksin.
Jonni pysähtyi ojaksimen rannalla, sillä se oli osoitettu hänelle
viittapaikaksi, josta polun piti viedä suoraan metsän halki torppaan.
Mutta oikeaanko vaiko vasempaan polku kävi, sen oli hän unhottanut.
Hetkisen aprikoituaan, päätti hän kääntyä onnenkaupassa vasempaan
suuntaan. Astuttuaan edelleen, perkkaantui hän ajotien tapaiselle,
mutta salaman sirpomaa puuta ei ilmaantunutkaan, kuten hänelle oli
neuvottu, seikka joka herätti hänessä levottomuutta. Ennätystä lisättyä
ja polettua tietä hetkisen, loppui harvakasvuinen metsätaival,
aukeama levisi hänen eteensä ja siinä torppa pikkupeltoineen ja
saunapolkuineen ja alempana järvi kaislikkorantoineen. Jonnilta pääsi
helpoituksen huokaus, kun astui kiviaidan yli torpan tanhualle. Mutta
asuinrakennuksen lähelle ehdittyä, kummastutti häntä kaikkialla
vallitseva hiljaisuus. Ei missään ihmisolentoa, ei ääntä eikä
liikahdusta. Torpan eteisen ovi näytti toki olevan auki, Jonni astui
rappuja ylös ja työntyi tupaan. Tupa oli suuri, mutta näytti sekin ensi
silmänräpäyksellä tyhjältä. Silmät saatuaan, keksi Jonni kuitenkin
tuvan loukossa sängyn ja siinä ihmisolennon, puolittain makaavassa,
puolittain nojaavassa asennossa. Jonni lausui hyvän päivän ja läheni
loukkoa.
— Käykää istumaan, vastasi ääni sängystä.
Jonni ei noudattanut kehoitusta, sillä hän huomasi lopultakin
joutuneensa harhaan.
— Entä tämän talon haltijaväki? kysyi hän hätimmiten ja hajamielisesti.
— Läksivät huutokauppaan. Mistä vieras on?
— Kirkonkylästä ja huutokauppaan myöskin menossa.
— Olette siis eksynyt?
— Siltä näyttää.
— Kuka te olette?
— Olen Kaislan Jonni.
— No, jopa on sattunut hullusti, kun huutokaupanpitäjä on eksynyt.
Olette outo näillä mailla ja outo voipi eksyä.
Sanoja seurasi nauruntapainen äännähdys.
— Kuka te sitte olette? kysyi Jonni vuorostaan.
— Heimon Hiskias, huutolainen. Isänne kyllä tuntee minut. Vai olette
maar te Eerikin poika. Isänne on paljo lyhempi teitä. Olette tulleet
äitiinne, äitinne suku on pitkää.
Syviin kuoppiin painuneet posket, paljaat kaulasuonet, laihat kädet,
sysimusta tukka, silmien kärsivä ilme, nuo kaikki alkoivat vaikuttaa
tuskallisesti Jonniin.
— Ette näy jaksavan hyvin, virkkoi hän, läheten aivan sängyn ääreen.
— Eihän sitä tämmöisenä jaksa hyvin.
— Onko teissä ruumiin vammaa?
— On jaloissa. En voi astua, pitää istua tai maata.
— Miten kauan olette ollut tuommoisessa tilassa?
— Neljänkymmenen vanhasta saakka. Kipu iski ensin vasempaan jalkaan,
sitä vihlasi äkkiä, kuten olisi luun lävitse työnnetty raudalla, ja
sitte sitä alkoi kolottaa yöt ja päivät, siksi että se rampautui.
Vasemmasta jalasta muuttui kolotus oikeaan jalkaan, seuraukset samat.
Mikä siinä muu lopuksi, kuin huutolaisen leipä. Onneksi toki olen
perheetön mies.
Hiskian puhellessa oli Jonni tullut aivan sängyn lähelle, josta
inhottava löyhkä levisi häntä vastaan ja jossa oli vain likaisia ja
mustuneita rääsyjä olkien peitteenä. Pienellä jakkaralla oli leivän
neljännes, kaljalla täytetty saviruukku ja joku silakka, nähtävästi
huutolaisen päivällinen. Epäilyttävistä liikkeistä, joita viheliäinen
teki ruumiillaan ja käsillään, päätteli Jonni riekaleissa löytyvän
syöpäläisiä, päätelmä, jonka perusteellisuuden varmensi lähempi silmäys
riepuihin.
— Kauanko olette ollut nykyisessä paikassanne?
— Kohta kolme vuotta. Kun Herra armahtaisi ja ottaisi pois.
Jonnia ahdisti yhä tuskallisemmin. Kolme vuotta moisessa tilassa, kolme
vuotta jokapäiväistä kidutusta ja ruumiillisen hoidon puutetta.
— Onko teillä ollut aina näin kurjaa?
Kysymys heräsi aivan tehottomasti ja Jonni vähän sävähti, kun oli sen
lausunut.
Hiskia käänsi tuokioksi päänsä seinään käsin.
— Eihän näin köyhissä voi olla parempaa hoitoa, vastasi hän sitten,
hilliten liikutustaan ja katsellen Jonnia lapsellisen uteliaasti.
Huutolaiset lykätään vähimmän vaativalle, köyhä, jolla on markan
puute, vaatii vähimmän. Hyviä ihmisiä ovat tämän torpan väet. Mutta te
olette aivan äitinne näköinen. Sanovat teidän käyneen korkeat koulut,
mutta ette välittänyt tulla herraksi. Aivan teillä on äitinne otsa ja
silmätkin, mutta niskanne muistuttaa isäänne.
Koetan tehdä jotakin teidän hyväksenne.
Pää kääntyi jälleen seinään käsin.
— Meistä on kunnalle ja ihmisille vain vastusta. Kävi sisko-vainajani
poika kievarin puheilla, mutta ei kuulu riittävän maksaa enemmän.
Kunnalla on paljo menoja, huutolaisia liiaksikin.
— Paljoko teistä nykyään maksetaan?
— Ei ole tullut kysyttyä. Ennen oli seitsemänkymmentä ja
kahdeksankymmentä markkaa, niillä vaihein tuo lie nytkin.
— Onko teillä ketään tuttavaa tai läheistä, joka halusta ottaisi teidät
luokseen.
— On kirkonkylässä Pälsy, se kyllä ottaa, kun maksetaan
satakaksikymmentä.
Jonni tunsi pälsyläiset hyvin, poika ja tyttö olivat Kaislan iltamien
kantajoukkoa, isäntä ankara työntekijä, talo pieni, mutta toimeentuleva.
— Koetan tehdä jotakin hyväksenne.
Aika kiirehti, Jonnin täytyi rientää.
— Pääsette järven poikki Sysi-Matin veneellä, avain on tuolla
ikkunanpielessä. Puolessa tunnissa joudutte perille. Vielä yksi asia,
jollette pahastu.
— En, sanokaa huoletta.
— Ettehän unhota minua?
— En unhota.
Puheltuaan vielä muutamia toivoa herättäviä sanoja Hiskialle, riensi
Jonni rantaan, lykkäsi veneen vesille ja souti vastaiselle rannalle,
josta määräpaikkaan ei ollut kuin pari kivenheittoa. Huutokaupan
pidettyä ehti hän pimeän saapuessa kotiinsa. Hän ei koko iltana saanut
ajatuksiaan irti Heimon Hiskiasta.
Seuraavana päivänä meni hän pastorin luo, kertoi tyystin näkemänsä ja
kertoi antamastaan lupauksesta.
— Jotakin on tehtävä.
Pastori oli samaa mieltä. Tilapäisien avunnauttijoiden sekä
niidenkin puolelta, jotka nauttivat pienempiä avustuksia, oli joku
kerta valitettu yksityisesti hänelle kievarin käyttäytyvän tylysti
avunhakijoita kohtaan. Arkaluonteisien sanottiin vapisevan käydä
avunhakuasioissa kunnan isännän eteen. Se oli jo liikaa. Kerran oli
nuori äiti menettää henkensä moisen pelon vuoksi. Se oli turvaton
tyttö, joka muutenkin häpesi ja suri tilaansa.
— Olen minäkin sitä mieltä, että jotakin on tehtävä. Mutta mitä?
— Tuo kysymys pyöri koko eilisen illan ajatuksissani ja herättyäni
aamulla nousi se taas esiin. Pelkään että kuntamme köyhäinhoito,
jos sitä ruvetaan penkomaan ja kääntelemään, paljastaa toisen ja
kolmannenkin Hiskia-jutun. Koko rakennus on uusittava pohjia myöten.
— Miten?
— Siten että huutolaiset eristetään erityisen vaivaishoitohallituksen
käsiin, joka toimii itsenäisesti, ollen tilintekovelvollinen vain
kuntakokoukselle. Huutolaisien myyminen vähimmän vaativille kokonaan
poistettava. Vaivaishoitohallitus tekee vain yksityisesti sopimukset,
pitäen ensi sijassa silmällä hoidon laadun ja vasta toisessa sijassa
makson suuruuden. Siihen suuntaan olen ajatellut uudistuksen.
— Niinpä koetetaan sitte tehdä rynnäkkö.
Väliaikainen kuntakokous kuulutettiin nimenomaan köyhäinhoidon
uudestaan järjestämistä varten. Kievari, kunnan mahtimies, pikkuisen
hämmästyi, pilven äkkiä ilmaannuttua kirkkaalle taivaalle häiritsemään
hänen suuruuttaan. Siltä taholtako ryntäys, jota hän oli aavistanut,
alkaakin, kysyi hän itseltään. No, sopii koettaa. Pikku hämmästyksen
mentyä ohi, rupesi hän varustautumaan otteluun kynsin hampain, haalien
kokoon kaikki vanhan järjestelmän puoltajat ja selitellen niille
yksityisesti vanhan edut ja uuden, tarjolla olevan vaarat.
Pastori ja Jonni, kaksi kunnallisen johdon salaisuuksiin
perehtymätöntä, menivät kokoukseen vallan varustautumattomina,
omaamatta muuta tukea kuin sen, minkä hyvän asian puolustaminen tarjoo.
Kokouksen alettua, pyysi Jonni ensimmäisenä puheenvuoron. Sujuvasti
ja lämpimästi esitti hän kunnan velvollisuudet köyhäinhoitolaisia
kohtaan, huomauttaen miten ajan vaatimukset silläkin alalla kasvavat
ja miten välttämättä on seurattava edistyksen mukana, jollei mielitä
vasite taantua ihmisyyden ulkopuolelle. Aika, edistys ei milloinkaan
vietä vapaamaanantaita, se rientää aina eteenpäin. Mikä ennen on
välttänyt ja tyydyttänyt, käy ajan kera tarkoitustaan vastaamattomaksi,
jopa kehnoksikin. Lopuksi teki hän ehdotuksen erityisen
vaivaishoitohallituksen perustamisesta.
Toisen puheenvuoron käytti kievari, ja se muodostui pelkältään
sananvaihdoksi ensimmäisen puhujan kanssa. Kievari teki kysymyksiä,
Jonni vastaili.
— Miksi nykyinen järjestelmä on kehno ja kelvoton?
— Siksi, että se pitää silmällä ainoastaan hoitolaisista johtuvia
kulunkeja eikä lainkaan hoidon laatua.
— Todistus?
— Hoitolaiset sijoitetaan aina sen luo, joka vaatii vähimmän eikä sen
luo, jonka hoidosta olisi jotakin takeita. Omaisille ei anneta mitään
etusijaa, vaikka se oikeastaan kuuluu asian luontoon.
— Esimerkiksi?
— Heimon Hiskia. Sillä on voipa sukulainen täällä kirkonkylässä, joka
ottaisi Hiskian hoitoonsa, mutta siitä huolimatta on mies sijoitettu
vasta-alkavaan torppariperheesen. Riittääkö tämä yksi esimerkki, vai
levitetäänkö lautaselle enemmän sitä lajia.
Kievari nolautui tuokioksi, mutta pian hän, tuntien selkänsätakaisien
voimien suuruuden, terhenteli entistä voimakkaammin. Hän oli tähän
saakka leikitellyt Jonnin kanssa hakuilla, mutta vasta nyt hän löi
valttinsa esiin. Se valtti oli kunnan varojen säästäminen.
— Kunnan palvelijana on kunnallislautakunta käsittänyt
velvollisuudekseen hoitaa kunnan varoja niin, että kykenee hyvällä
omallatunnolla tilintekoon milloin tahansa, virkkoi hän ylpeän
hymyilevästi. Penni ja markka on säästetty siinä, missä ne on voitu
säästää. Hoitolaisista ei ole tähän saakka yksikään kuollut nälkään
eikä tule vastedeskään kuolemaan, sen voin vakuuttaa. Jos yhdellä
hoitolaalla on pikkuisen paremmin, toisella pikkuisen huonommin,
ei merkitse mitään, niinhän on meillä kaikilla, vaikka olemme
omintakeisia miehiä. Jos kuntakokous hyväksyy ehdotuksen köyhäinhoidon
uudestaan järjestämisestä, avaa se samalla kunnan rahakirstun jokaisen
kourijan vapaasti käytettäväksi ja saadaanpa nähdä, että köyhäinhoito
vastaisuudessa tulee nielemään yhtä paljo tuhansia, kuin minkä se nyt
nielee satoja. Johtaa kunnan asioita, on eri asia, kukkua poika- ja
tyttöparvissa, on eri asia. Esitän ehdotuksen hylkäämistä. Kunnalla ei
ole varoja ruveta tekemään kalliita kokeita ensimmäisen mahtiinpyrkijän
tyrkkäyksestä.
Valtti oli taitavasti lyöty.
— Ei ole varoja kuului usealta taholta.
Jotkut yrittivät kannattaa ehdotusta, mutta toiset huusivat
kannattajilta suun tukkeen, joten sekasorto kävi yleiseksi. Jonni
pyysi turhaan sananvuoroa. Hän olisi iskenyt murhaavasti kiinni
kievarin ylpeästi lausuttuun väitteesen, ettei tähän saakka kukaan
huutolainen ole kuollut nälkään eikä tule vastaisuudessakaan kuolemaan,
mutta hän ei saanut ääntään kuuluville. Muuan pinteänaamainen, lyhyt
ja luiseva torppari, jonka päälaki oli kiiltävän kalju, ilmaantui
hänen eteensä, takoen koroillaan lattiaan ja huitoen käsillään,
kuten olisi taistellut pakkasen kynsissä. Jonni kuuli miehen puhuvan
Juudas Iskariotin rahakukkarosta ja muista raamatullisista seikoista,
joilla ei ollut mitään yhtenäisyyttä keskenään ja joita ei mitenkään
voinut sovittaa kyseessä olevaan kunnalliseen uudistukseen. Aikansa
huitoiltuaan, nakkasihe mies kievarin eteen, alkaen siitä, mihin oli
lopettanut sekä huitoen ja korkoa polkien äskeiseen tapaan. Jonni
kuuli hänen mainitsevan ensimmäisen seurakunnan yhteistä rahainhoitoa,
pellonmyyntiä ja Ananiaksen petosta, ja sen jälkeen nakkautui mies
pastorin kimppuun.
Sekasorron ja melun asetuttua ruvettiin äänestykseen vanhan.
järjestelmän ja uuden ehdotuksen välillä. Varsinkin alussa oli
kievarin joukko sankka. Hosun kylä oli ääniluettelon ensimmäinen.
Kylä, pitäjän suurin, oli vesien ja vaikeiden teiden takana ja käsitti
puolitoistakymmentä taloa, ja se oli salapolton pesä, jossa aina
keväisin jäiden lähtiessä ja syksyisin jään heikkona ollessa kohosi
korpimailta salapolton savu, todistuksena ettei hosulaiset olleet
herkkiä ajan vaikutuksille. Pitäjällä kutsuttiin heitä Hosunpakanoiksi,
ja heidät tunsi helposti kesyttömästä ulkomuodosta ja punaraitaisista
pukimista. Paitse salapolttoa kuului heidän erikoismaineesensa vielä
erinomainen käräjöimishimo. Hosulaiset olivat tuomiokunnan pahimpia
käräjäsankareita, jotka olivat aina tekemisissä lautamiesten, tuomarien
ja pöytäkirjojen kanssa. Pitäjällä sanottiinkin, että jos hosulaista
vahingossa sylkee varpaille, on linna ja sakko valmis.
Heidän kuninkaansa ja komentajansa oli rikas Pesähosun isäntä. Hän
oli heidän lainopillinen neuvonantajansa, heidän asianajajansa, joka
»supliikit» laati ja lakipykälät selvitti. Pesähosu liikkui aina
käräjillä sekä omien juttujensa, että muiden käräjöimisien vuoksi.
Varsinaisen kuuluisuutensa saavutti tämä mies jo viidenkolmatta
vuotiaana jolloin haastatti käräjiin pitäjän kirkkoherran, syystä
kun se vastaanajaessa maantiellä ei antanut täsmälleen puolta tietä
Pesähosulle. Jutun todistajiksi sai hän kaksi miestä, jotka sattuivat
olemaan aidanpanossa juuri sillä kohden, jossa kirkkoherra ja Pesähosu
ajoivat toisiaan vastaan. Oli syys, oli satanut ja maantiet olivat
pehmeät, joten pyörien jälet näkyivät hyvin. Sillä puolella, jota
Pesähosu oli ajanut, näkyi oikean pyörän ura aivan maantien reunassa,
jota vastoin kirkkoherran ajoneuvojen oikea pyörä oli kulkenut
loitolla nurmesta. Etäisyys mitattiin tuppivyöllä ja oli se noin
kolmen korttelin veroinen. Pesähosu väitti oikeuden edessä, että
hänelle kuului puolet noista kolmesta korttelista, vaatien kirkkoherraa
edesvastuusen laittomasta maantienanastuksesta. Vain vaivoin pelastui
kirkkoherra sakotta syyttäjänsä käsistä.
Tämä kuuluisa mies äänesti ensimmäisenä kievarin eduksi, vetäen
jälessään kaikki hosulaiset, kuten kellokas muut lampaat. Muissa
kylissä sai Jonnin ehdotus kannatusta melkein tasan vastustajan kanssa,
mutta vanhan ehdotuksen puolustajat pääsivät kuitenkin loistavaan
enemmistöön. Kievarin puolella oli melkein kolmesataa ääntä enemmän.
— Mieleni on paha, virkkoi Jonni pastorille, kun he astelivat
kuntakokouksesta, Heimon Hiskialle antamani lupauksen vuoksi, jota en
voikaan täyttää. Vaan jos olen suruissani, olenpa iloissanikin, sillä
huomasin tänään muutamia merkkejä, jotka ennustavat, ettei päivän
nousuun ole kauas.
— Minä myös huomasin.
— Kievarin käly ei äänestänyt vanhan eikä uuden puolesta ja se
merkitsee paljo.
— Niitä oli ainakin puoli tusinaa, jotka menettelivät samoin, puoli
tusinaa kievarin läheisimpiä ja vankimpia tukimiehiä, jotka milloin
tahansa ovat kypsät astumaan meidän riveihimme.
— Ja kun ne kerran luopuvat, vetävät ne mukanaan kymmenittäin muita.
Joulun loppupäivinä myytiin taasen huutolaiset. Jonni meni Pälsyn
isännän kera huutokauppaan ja vaati, että Heimon Hiskia piti
sijoitettaman Pälsyn luo, joka oli ensimainitun läheistä sukua.
— Ei tule kysymykseen suku, vaan laki, rehenteli kievari. Ja meidän
kunnassamme on voimassa semmoinen laki, että huutolaiset sijoitetaan
vähimmän vaativalle.
Hiskian vuoron tultua, teki Pälsy tarjouksen sadastakahdestakymmenestä
markasta, mutta joku muu otti helpommasta, ja kievari määräsi Hiskian
helpomman huutajan hoitoon.
Ja sillä hyvä.