Kievarissakäynti, kaikkine naurettavine kohtauksineen, muistui usein
Jonnin mieleen ja päättyi aina Julluun. Musta, kiharainen tukka,
pienien ja vilkkaiden kasvojen ällistynyt leima, kun tupakamarin ovi
vedettiin auki, nopsa ilmeen vaihdos kasvoilla leikkisästä alakuloiseen
ja nopea liike nurkkaan kestivieraiden selän taakse, jonne suuri,
kaksikerroksinen kaappi loi pimeän varjon, nuo tulivat aina mieleen
kievarissakäyntiä muistellessa.
Ensi kerroilla Jullun kuva hauskuutti Jonnia, mutta pian se rupesi
piinaamaan ja kiusaamaan. Ja sitä tehdessään idätti se kysymyksen, eikö
Jullua pitäisi yrittää nostaa kuivempaan elämään. Kysymys pani ensin
epäilemään, sitäpaitsi tuoksahti se koko lailla hetken tunnelmalta ja
poikamaiselta. Jullun, jos kenenkään, piti toki itsensä älytä, että oma
apu paras apu. Minkä vieras takoo, on kuin kannaton naula, ei purista
pinnalta eikä sido syvältä. Ken ei itse nousta halua, ei sitä nostaa
voi.
Epäilyksiin pilkisti kuitenkin pieni valopilkku, Jullun
piilottautuminen kestivieraiden taakse ja kasvojen ilmeen vaihdos
leikkisästä alakuloiseen. Jonni, joka oli kasvattanut itseään
ja oppinut katsomaan sydämmiin, ymmärsi noista vetää oikeat
johtopäätökset. Jullu oli alennuksen tilassa, mutta paremmat tunteet
olivat vielä tallessa, koskapahan häntä hävetti esiintyä Jonnin
nähden kievarin juomakesteissä. Valopilkun lisäksi oli entiseltäänkin
heidän välillään tilit tekemättä. Martin pikapäinen menettely Kaislan
renkituvassa oli jälestäpäin koputellut Jonnin omaatuntoa. Yhtä paljo
kuin Jullun silloinen esiintyminen, joka tavallaan oli kaikua siitä,
minkä arvoisena Jonnia ja hänen hommiaan pidettiin, oli karvastellut
häntä, yhtä paljo ilahutti häntä lähetystön käynti-iltana huomio,
että hänen kurssinsa oli kohonnut. Kohoomisen kuvasti paraiten Jullun
esiityminen, joka kerrassaan näytti, miten laskuvirheet olivat
korjaantuneet.
Tuuma pelastaa Jullu, kerran itämään jouduttuaan, ei enää antanut
Jonnille rauhaa. Hän odotti myötänään sopivaa tilaisuutta, mutta
semmoisia ilmeni harvoin. Ja kun milloin ilmenikin, ei Jonni sattunut
olemaan hengessä. Siten kävivät he usein toistensa ohi, joko kylmästi
tervehtien tai syrin karin vilkaisten toisiinsa.
Muuten oli Jullu näinä aikoina luisunut yhä alemmaksi. Isä oli hänet
hylännyt ja hakenut toiseen nimismiespiiriin, naapurikunnassa asuva
tuomari oli myöskin muuttanut pois, joten entisetkin niukat tulolähteet
olivat menetetyt. Poloinen ajelehti kaikkien laineiden mukana
kaikkialle ja majautui lopulta kievarin luo vakituisesti asumaan.
Kunnallislautakunnan puheenjohtajana kykeni kievari antamaan elätilleen
jonkin verran kynätöitä ja kievarin tuttavuuksien tautta kertyi
satunnaisiakin ansioita silloin tällöin, mutta saipa elätti kokea
kylmät ja kypsät kaiken sen edestä.
Ollessaan markallisena oltiin hänelle suosiollisena, otettiin seuroihin
ja kohdeltiin kuin miehen arvoista, markattomana tuiskauteltiin tuimia
sanoja ja annettiin viittauksia suoriutumaan muille kynnyksille. Jullu
tottui kuuntelemaan molempia, ottamatta sydämmen kannalta kylmääkään
sanaa.
Kievari hoiti tarkkaa kirjanpitoa elättinsä rahavaroista. Kerran hukkui
viisimarkkanen tileistä. Jullu oli työntänyt setelinsä Sarven Antille,
ontuvalle mökkiläiselle, jonka lehmä oli kuollut suohon ja joka kierti
kuntaa pitkin avunhakupaperien kera, muistamatta että hänen oli samana
iltana tehtävä tilejä isäntänsä kanssa. Tilinteossa hän pihteihin
pantiin, sillä kirjanpitäjä ahdisti kiivaasti, minne viisimarkkanen oli
hukkunut. Lopulta ei auttanut muu kuin totuus esiin. Silloin kievarin
luonto sappeutui eikä ainoastaan sappeutunut, vaan myöskin kiehahti.
Hän viskasi saappaan, jonka oli juuri vetänyt jalastaan, Jullua kohden,
nimittäen tätä samalla koiran hännäksi. Saapas sattui Jullun päähän
ja loihti otsaan korean kummun. Kipeän saanut ei kohtelusta ollut
milläänkään ja entinen aurinko tuli aikoinaan jälleen näkyviin, tuli
niin pian kuin Jullu oli onnistunut saamaan hohtavia hopeoita taskuunsa.
Mutta juttu osui Jonninkin korviin ja se kypsytti hänen aikeitaan.
Sattuipa sitte että he tulivat toisiaan vastaan pellon polulla. Kevät
oli juuri kääntynyt kesään, ruis teki tähkää, taivas huokui hempeyttä.
Kohdistaen katseensa ohi, lausui Jullu lyhyen hyvän päivän, painautuen
samalla tarpeettoman paljo poikkeen, kuten se, joka vasite mielii paeta.
Nyt, jos milloinkaan, iski Jonnin mieleen.
Mikä kiire? Lyökäämme kättä, virkkoi hän iloisesti.
Jullu pysähtyi, mutta ei vastannut mitään. Näytti että hän mielellään
tahtoi tavata Jonnia, mutta toisaalta näytti hän rauhattomalta ja
pelokkaalta.
— Eihän pohjoinen puhalla välillämme, jatkoi Jonni vakavammin kuin
äsken, mutta sydämmellisesti. En hyväksynyt silloista esiintymistäsi
kotini renkituvassa, mutta en hyväksynyt Martinkaan menettelyä. Sinun
on muistaminen, miten paljo voit vaatia niiltä, jotka eivät ole mitään
saaneet siitä hyvästä, joka on ruumiin ylipuolella.
— Minun syyni oli... Martti teki oikein... en parempaa kohtelua
ansainnutkaan... en ymmärtänyt sinua vielä silloin.
Seurasi tuokion äänettömyys, jolla ajalla Jonni valmistausi iskemään.
Vakavasti, mutta ystävällisellä äänellä kysyi hän, katsoen Jullua
rehellisesti silmiin:
— Miltä tuntuu elämä?
— Tiedät kysymättäkin, kuului huoleton, melkein leikkisästi lausuttu
vastaus.
— Mikset yritä nousta pientarelle?
— Siksi kun tiedän, ettei siitä tule mitään.
— Jos tehtäisi koe.
— Miten? Sitenkö, että teen raittiuslupauksen? Niitä olen tehnyt jo
ainakin tusinan.
— Tehdään semmoinen koe, että muutat kievarista.
— Minne?
— Taivos-ukon luo.
— Suuttuakseni piankin päiviini ja kolkuttaakseni jälleen nykyisen
isäntäni oveen. Tunnen että siten tulee käymään.
— Mutta jos lasket väärin.
— Enpä laske. Et ymmärrä tilaani. Kun kirvelee, kalvaa ja polttaa, niin
sitä ei kestä, ei, ei. Nousee semmoinen ärjy sieluun, että menköön
kaikki.
— No, jos lankeat, nouset jälleen ylös. Sitte lankeamiset harvenevat.
— Jaa harvenevatko? toisti Jullu ja hänen kasvoillaan valosti hiukan.
Se oli toivon kipinä, joka iski tulta. Jonni ei jättänyt suotuisaa
silmänräpäystä käyttämättä.
— On parasta, että muutat jo tänään. Nyt heti.
— Olen velassa kievariin puolen kuun ruuan ja vuokran.
— Selvitään velat pois.
He kääntyivät yhdessä kievaria kohti. Pari tuntia myöhemmin istui
Jullu, Jonnin lähdettyä kotiinsa, Taivos-ukon tuvassa, jonne
vasaran naputus läkkilevyä vastaan kuului viereisestä työpajasta.
Ensimmäinen innostus uuden taipaleen alkamiseen oli jäähtynyt ja
vaihtunut mielenmasennukseksi, joka itse asiassa oli astutusta
askeleesta johtunut katumus. Muutto oli tapahtunut pikaan kuin takin
yllevetäminen, seurauksia punnitsematta ja harkitsematta. Voiko hän
kestää kauan luostarissaan, tovereina poikkijalkainen pöytä, rähjä
tuoli, laatikoille kyhätty makuusija ja kaiken kukkuroiksi jörömäinen
ukko mauttomine viisauksineen. Eiköhän olisi sittekin ollut viisainta
pysyä kievarin vinttikamarissa? Eiköhän? Eiköhän?
Mielenmasennukseen sekausi padan ja peltien rämpytys, jonka Jullu oli
vielä kuulevinaan. Heidät oli rämpytetty kievarista. Porstuassa alkoi
äkkiä kuulua padan ja pellin räminä, kun he, kapsäkki kummallakin
kädessä, astuivat rappuja alas. He pysähtyivät pihalla, molempia
nauratti. Kohotettuaan hattua rämpyttäjiin päin, jatkoivat he matkaansa.
Jos kievarilaiset hyvinkin arvasivat, että hän jonakin iltana saapuu
kiltisti ja entistään nöyrtyneempänä takaisin heidän hyväiltäväkseen ja
potkittavakseen. Hän oli molempiin tottunut. Viimemainittua kokiessa
hän jo etukäteen nautti hyvityksestä, joka seurasi yhtä säntilleen kuin
aamu iltaa.
Kestääkö hän, tummunut mies, luostarissaan, kun se kalvava ja kirvelevä
nousee rintaan, mieleen, sydämmeen, kun se kohoo ja tuhoo kaikki
kauniit aikeet ja päätökset ja ajaa hänet hakemaan iloa ja unhoitusta
pikarin pohjasta. Kestääkö hän?
Hän oli raukka, suuri raukka, mutta hänellä oli salaisuus, yksi ainoa
salaisuus. Ja se oli meri. Mertä oli hän rakastanut, merimieheksi
kuvitellut tulevansa, vesiä kulkemaan, vieraita maita, vieraita kansoja
ja kaupunkeja näkemään. Mutta ratkaisevana hetkenä puuttui häneltä
ryhti, kun äiti, jonka ainoa veli oli hukkunut haaksirikkoon ja joka
tunsi kuoleman kauhun mertä ja merimiehen ammattia kohtaan, kirjoitti
että jos minua rakastat, jätä menemättä. Hän jäi maalle, kokeili
apteekkioppilaana, rautatien harjoittelijana, kirjanpitäjänä, mutta
aina sekautui hänen elämäänsä merirakkaus, hänen meritautinsa ja se
kiehautti hänet tarttumaan lasiin, ja silloin hän noitui, syljeskeli
ja kirosi koko maailmaa ja erittäinkin apteekkeja, rautateitä ja
konttooreja. Ne vuorostaan maksoivat kaiken takaisin kukkuramitoin, ja
työnsivät hänet ensin käräjäkirjuriksi ja vihdoin kievarin elätiksi,
jossa asemassa hän koki koiran hyväilyt ja koiran potkut.
Kaikki oli hän menettänyt, paitsi äidin. Ja kukaan muu kuin äiti, ei
tietänyt hänen salaisuuttaan.
Äiti! Äiti!
Äkkiä tuntui kuin seisoisi äiti hänen edessään, lempeine ja rakastavine
katseineen. Lemmen lisäksi uhkui katseesta sydämmellinen ilo, ilo
semmoinen että se pani Jullun hymyilemään, jopa ääneen nauramaan.
Ennenkuin iloinen mieli ehti palaa loppuun, haki Jullu kirjoitusvehkeet
esiin ja kirjoitti seuraavat rivit:
Äiti, ainoani. Muuan uusi Väinämöinen on laulanut minut pois
kievarista Taivos-ukon luostariin. Muutto tapahtui tänään ja oli sen
kunniaksi muhkea läksiäismusiikki. Sopiihan koettaa asua tätäkin
maapallon kohtaa. Ainakin voin vakuuttaa, että täällä ilmansuunnat
ovat paikallaan. Idässä on itää niin kauas kuin silmä ja ajatus
kannattaa ja lännessä länttä, mutta siinäpä onkin kaikki, mitä näen.
Kunpa sukeltaisi silmään jotakin, joka herättäisi elämän toiveita
s.o. leivän toiveita, niin vaihtaisin niihin Sinun tähtesi kaikki
Austraaliat ja Intiat. Kiitos viime lähetyksestä. Erittäinkin
liinavaatteet olivat tarpeen. Pian kirjoitan enemmän.
Jullu.
Nuori dominikaani.
Makuulle hankkiessa aleni Jullun mieli haikeaksi. Illallinen oli
ollut niukka, vuode oli kova, ja ajattelipa elämää ja tulevaisuutta
minne käsin tahansa, aina näkyi vain pelkkiä tyhjiä ilmansuuntia.
Vasta puoliyön takaa asettuivat mielen mainingit. Ennen heräämistään
näki Jullu unissa äitinsä. Äiti ruokki valkoista lintua, lintu lenti
unennäkijää kohti.
— Uni ennustaa onnea, virkkoi Jullu aamusella ensi sanoikseen.
Iltapuolella tuli Jonni tervehtimään. Hän oli entistä iloisempi. Ja
syystäkin. Keväällä hän jo oli toimittanut jonkun perukirjoituksen ja
jonkun kauppakirjan laadinnan ja tänään, juuri ennen Taivos-ukon luo
lähtöä, oli häntä pyydetty pesänselvittäjäksi ja huutokaupanpitäjäksi
naapurikylään. Se oli hyvä enne ja siihen perusteltiin aluksi Jullun
tulevaisuus.
— Voit tehdä kaiken puhtaaksikirjoitustyön, johon minulla ei riitä
aikaa, virkkoi Jonni lämpöisesti ja innokkaasti, kunnes ehdin istuttaa
sinut asioihin kiinni. Jollen perin erehdy, rupeaa työtä tippumaan
riskisti.
Eikä Jonni erehtynytkään, häntä alettiin vetää toimituksesta toiseen,
kaikenmoisia luottamustoimia tyrkytettiin hänelle, kaikenmoisia
sopimuksia laatimaan haettiin hänet. Milloin vain asianhaarat
myöntivät, työnsi hän Jullun sijaisekseen vähäpätöisempiin toimiin,
niiden lisäksi sai viimemainittu suorittaakseen melkein kaikki
kirjoitustyöt, joten hänen taloudellinen tilansa alkoi seestyä
pilvisestä yhä kirkkaammaksi.
Jonnin omassa kehityksessä oli pitäjällä vieriminen tärkeä tekijä.
Hän oli näihin saakka ollut tekemisissä vain kirkonkylän nuorien
kanssa, hän oli nähnyt ympärillään vain nauruhaluisia tyttöjä ja
poikia, käsittänyt hän oli elämää vain sen harjatulta ja pyyhityltä
puolelta, nyttemmin joutui hän tekemisiin vakavien pohjavoimien kanssa.
Täten hänen elämänsä koulu laajeni ja hän painautui yhä lähemmäksi
ympäristönsä juurimultiin imemään niistä vaikutuksia, jotka kehittivät
ja kasvattivat häntä käsittämään ihmisiä, jotka hänen ympärillään
muodostivat yhteiskunnan. Milloin se oli perintösäännöksen laatiminen,
tutisevan vanhuksen puumerkillä varmennettu, joka paljasti hänen
eteensä ihmissydämmen sokkelot, milloin kuoleman tapauksen tautta
sattunut myllerrys, pesänkirjoituksineen ja huutokauppoineen, joka
litisti hänet asianomaisten rintoihin.
Kaikkina vuoden aikoina käytti hän harmaata, kotikankaasta tehtyä
pukua ja varsiniekkasaappaita. Retkillään kulki hän mieluummin jalan,
talvella hiihtäen, kesällä polkien karjapolkuja ja oikoteitä. Puvusta
ja käynnistä saattoi hänet jo kauas tuntea. Hän astui uljaasti, mutta
hänen niskansa oli kyyryssä, kuten isänkin, ja tuo ominaisuus, joka
vuosien kuluessa kävi yhä huomattavammaksi, loi hänen vartaloonsa
erittäin hauskan ja ystävällisen leiman. Vastoin isän kasvojen hipiää
oli Jonnin iho valkoinen, silmät olivat suurenpuoleiset ja harmaat,
otsa kaareutui kauniisti ylöspäin. Vartalo oli hoikka ja pitkä, mutta
kasvot olivat leveähköt, ja kun hän oikein sydämmellisesti nauroi,
kuvastui niissä lämpöisen ja myötätunteellisen sielun jokainen piirre.
Hänessä oli jotakin, joka lähensi ihmiset häneen ja vaikutti heihin, ei
repäsevästi eikä äkki voimakkaasti, mutta juoheasti ja lämmittäväsi,
samalla yhä paisuen ja vetäen puoleensa. Hän oli puoleksi mies,
puoleksi vielä koulupoika, ja kuitenkin tuntui kuin olisi jokainen
hänessä keksinyt jotakin omasta itsestään, semmoista että se herätti
yhtaikaa mieltymystä ja ihailua.
Hänen tietonsa ja taitonsa eivät olleet suuret, mutta niiden puutteen
ja vaillinaisuuden painoi varjoon hänen henkilönsä, ääni, jolla hän
puhui, nauru, jota hän nauroi, avoimet ja leveähköt kasvot, jopa pitkän
vartalon hauska ja ystävällinen leimakin.
Monesti nousikin pulma hänen eteensä. Ilman isänsä lautamiesviisauksia
olisi hän, varsinkin pitäjällä vierimisen alkuaikoina, pulmaan
istunut. Vanhojen, tomuttuneiden ja haalistuneiden asiapapereiden
selaileminenkaan ei aina auttanut, piti lähteä joskus Vipusissa
käymään, jopa kerran tuomarin luo toiseen pitäjäänkin, kun oli sekavan
perintöjaon syntysanat keksittävät. Tuosta kievarin piiri takoi
kompasanan, jota ahkeraan käytettiin maljojen ääressä istuessa. Kun
sattui joku ymmälle käyvä kysymys, tokaistiin aina: pitääpä kyytiä
Kaislan sihteeri tuomariin.
Mutta työ opetti tekijänsä. Käytännöllinen taito edistyi käsi kädessä
henkilöllisen kehityksen kera, ja niin kävi, että jonkun ajan kuluttua
Kaislan poika oli pitäjän tunnetuin ja suosituin mies, jota kaikki
tavatessa lyöttäytyivät kädestä tervehtimään ja jonka luo ensi sijassa
käännyttiin, kun sattui asia, johon ei oma äly ylettynyt.
Karsain silmin ja jatkuvia yhteentörmäyksiä aavistaen katseli kievari
nousukkaan askeleita ja kasvavan suosion merkkejä, joita alkoi nousta
näkysälle tuolla ja täällä. Haltioissaan hän jo uhitteli taistelua
herra poikaa ja sihteeriä vastaan. Ehkä juuri hänen kiusakseen ja
ärsytyksekseen alettiin kievarista päin punoa halpamaisia vehkeitä
Jullun sortamiseksi. Väliin vehkeet onnistuivat, väliin sivuuttivat
syrjään. Kun nuorella dominikaanilla vain oli työtä, vältti hän astua
viritettyihin pyydyksiin. Kuitenkin saattoi sattua että meritauti,
saatuaan kiihottavan töytäyksen jostakin ulkoa päin, heräsi äkkiä ja
muuttui raivoksi, joka vivahti mielipuolisuuteen ja jota vastaan Jullu
itsekin oli voimaton. Onneksi toki sattui raivokohtauksia harvoin
ja jolleivät töytääjät olisi toimineet, niitä tuskin olisi sattunut
lainkaan.