Pikku kapakoitsijoita kyllä ilmi annettiin ja vedettiin oikeuteen,
mutta kievari tuntui olevan jonkinlaisessa poikkeusasemassa, häneen
ei sovitettu lain pykäliä, vaikka tiedettiin hänen väärin käyttävän
kievarioikeuksiaan. Tuo harmitti Jonnia enite periaatteen kannalta ja
vielä senkin vuoksi, kun kievari oli kunnallislautakunnan esimies ja
semmoisena kunnan merkkihenkilö, jolla kaikkein vähimmän oli oikeutta
käyttää valta-asemaansa lain polkemiseen omaksi edukseen. Hänen
häikäilemätön menettelynsä synnytti siveellisten käsitteiden hämminkiä
ja johti siihen katkeraan huomioon, että mikä toisessa asemassa
olevalle henkilölle on luvallista, se toisessa asemassa olevalle on
rikos, joka vaatii rangaistuksen.
Mutta sattuipa keväällä, maanteiden ja polkujen pehmetessä nuoskeoiksi,
tapaus, joka veti nuoren seuran taistelukentälle kievaria vastaan.
Muuan Mikko Reilu-niminen mies puukotti juovuspäissään kievarin pihalla
siltavoudin. Oli kevätkäräjien aattopäivä, juttu ehti heti oikeuden
ratkaistavaksi, puukottaja tuomittiin moniaaksi kuukaudeksi linnaan,
kipurahat ja käräjäkulut siihen lisäksi. Surullinen tapaus joutui
nuorien seuran kokouksessa keskustelun alaiseksi. Ilmeni että Mikko
Reilu oli pystyvä työmies ja kunnollinen perheen isä. Oli nuorena tosin
ollut tappelupukari, mutta perheelliseksi jouduttuaan oli alottanut
laulun toisesta päästä, kuten usein on tavallista ja heittänyt tappelut
tuokseen. Tuona onnettomana päivänä oli hän joutunut kievarin ohi
kulkemaan, käräjäjuttuihin takertunut tuttava, toisen kylän mies,
oli vienyt hänet kievariin ja kestinnyt häntä viinalla ja kahvilla.
Viina velloi veren ja pani miehen notkuilemaan kievarin etehisessä ja
portailla. Sattui siltavouti nenän eteen. Kruununherran virkamahti
syttyi ja lietsoutui samassa mitassa korkealle, kuin notkuilija oli
matalalla yhteiskunnalliseen asemaansa nähden. Syntyi sanaharkka, joka
johti käsirysyyn. Ottelun käydessä sivullisien sekaantumisen tautta
Mikolle epätasaiseksi, tarttui tämä puukkoonsa, terä teki tekonsa
ja kesti päättyi veren vuotoon. Saman katon alla, jossa mies oli
humaltunut hillittömäksi, tuomittiin hän linnaan rikostaan sovittamaan.
Kruununherran tahditon käytös toisaalta ja kievarioikeuksien
väärinkäyttäminen toisaalta, siinä tapauksen tekijät.
Mikolla oli kyllä tupa oma, mutta perhe oli suuri, säästöjä ei ollut
kertynyt. Joku huomautti, että jos kipurahat ja oikeuskulut pannaan
ryöstöön, heilahtelee tupa ja tuvan orret ja Mikon vaimo ja lapset
syöstään maantielle. Huomautus johti semmoiseen toimenpiteesen, että
seuran puolesta päätettiin käydä siltavoudin luona armon polkimia
painamaan, jotta tämä ehkä antaisi kipurahat ja oikeuskulut anteeksi.
Mutta sitte heräsi kysymys, kuka ruokkii vaimon ja lapset, Mikon
kärsiessä linnassa rangaistustaan. Kuka ruokkii?
Syntyi äänettömyys, kun keskustelu oli edistynyt tuohon kohtaan. Jonni
tarkasteli joukkoa ja luuli huomaavansa kipenöitä mielissä, sähköä
silmissä. Hän oli niin monesti, sekä sivumennen että varsinaisena
aiheenakin, esitelmissään kosketellut inhimillisen elämän merkitystä,
että pitipä jonkun sanan itää ja orastuakin.
Mutta nouseekohan itu ja oras silmän nähdä, korvan kuulla?
Nousi se, nousi rikkaampana ja runsaampana kuin johtaja oli konsanaan
toivonutkaan, sillä äkkiä täyteläinen, hyväsointuinen ääni virkkoi:
— On kysytty kuka elättää Mikon perheen, Mikon itsensä istuessa
linnassa, ja kysymykseen vastaan minä: se, joka on siihen siveellisestä
velvollinen.
— Nimittäin kievari, kuului yht’aikaa usea ääni.
— Hän juuri, jatkoi äskeinen puhuja täyteläisellä äänellään. Kievari
on ensimmäinen pääsyyllinen, toinen on siltavouti, kolmas pääsyyllinen
on Mikko itse. Rangaistuskin siis menee kolmijakoon, Mikolle linna,
siltavoudille haavat ja kievarille perheen ruokkiminen. Nurinkurista
on, kun ensimmäinen tulee viimeiseksi ja viimeinen ensimmäiseksi, mutta
tasaisempi rangaistuksen kolmeen jako tuskin lie keksittävissä.
Syntyi taasen äänettömyys, mutta joukon kasvojen ja silmien ilmeistä
päättäen kyti mielissä vielä jotakin, joka pyrki purkautumaan, vaikka
lauhduttavia voimia ei suinkaan puuttunut, sillä nuorien joukossa
löytyi sekä kievarin että tämän emännän omaisia.
Pian rysähti odottamaton ehdotus esiin, ja sen lausui teräväsointuinen
ääni, jossa oli sekaisin uhmaa, kiihkoa ja kursailemattomuutta?
— Valittakoon lähetystö, joka käy esittelemään kievarille hänen osansa.
Ehdotus saavutti yleisen kannatuksen. Sen kintereillä seurasi kysymys,
ketä valitaan lähetystöön?
— Jonni, pastori ja Taivos-ukko, ehdoteltiin joka taholta.
Tämmöistä käännettä ei Jonni ollut osannut ottaa laskuihin.
Tuokiollinen heikkous voitti hänet, hän punehtui ja hän koetti
epäröivin äänin lausua haluttomuutensa ruveta lähetystön jäseneksi.
Hänen sanojaan ei toki kukaan kuullut, tai oliko niin, ettei niistä
välitetty, sillä nuorien joukko toisti vaatimuksensa. Jonni taisteli
lyhyen, mutta tulisen taistelun. Kievari oli mahti mies, joka varakkaan
naimisen kautta oli sukulaistunut kunnan merkitsevimpiin, hypätä
hänen nenälleen oli samaa kuin joutua hallaisiin väleihin melkein
neljännespitäjän kanssa. Hänen työnsä sitäpaitsi nuorien johtajana oli
hiljaista ja rauhaisaa rakkauden työtä, hän ei ollut eikä tahtonutkaan
ruveta riitojen mieheksi maailman parantajaksi...
Noin heikkouden tunne syitään lateli, mutta se tunne meni ohi ja
sen takaa nousi toinen, joka kasvatti sanojen taakse miehen. Olihan
häntä itseä jo monet ajat sapettanut kievarissa harjoitettu lain
polkeminen, olihan hän iloinnut kysymyksen esiin joutumisesta, ja
kuitenkin hän epäröi, kysymyksen sukeuduttua semmoiseksi, että sanojen
takaa tarvittiin mieskin. Luottaen ja kirkkain silmin katsoivat
nuoret häneen, nytkö hän pettäisi joukkonsa, pettäisi koiran sielun
tavoin, uskaltamatta esiintyä puhtauden, totuuden ja rakkauden lipun
edestä. Ei. Ennemmin menköön jo voitettu pieni suosio, menköön niskaa
taivuttava rauha ja sopu, kunhan vain totuus senkin hinnalla jaksaa
nostaa pään pystyyn. Menköön vaikka neljännes pitäjää häneltä,
joukkoaan ei hän petä, ei.
— Minä olen valmis, virkkoi Jonni, joka toistamiseen oli punehtunut,
mutta tällä kertaa häpeän tunteesta, kun oli heikkouden kuiskutuksia
kuunnellut.
— Samoin minäkin, virkkoi pastori, joka oli tarkoin seurannut Jonnin
taistelua.
— Valmis olen minäkin, kuului Taivos-ukon kuiva ääni.
Hetkisen kuluttua nuo kolme astelivat kievaria kohti. Tiellä sovittiin,
että Jonni esiintyy puheenjohtajana, mutta toverienkin oli lausuminen
sanansa asianhaarojen mukaan.
Kievarissa vietettiin paraillaan käräjien köyriä. Salin puolella, jossa
naisvieraat ja poikamiehet elostelivat, tanssia hilkattiin hanurin
säveleiden mukaan, tupakamarissa istuivat isännän vieraat höyryävien
totilasien ääressä. Raollaan olevasta kamarin ovesta kajasti lampun
valo hämäräiseen tupaan, iloisia ja voimakkaita öyhkäyksiä kuului
aina puhelun lomiin. Kievari itse käytti sanavuoroa ja hänen sanojaan
säestivät kestivieraiden valtavat naurunhohotukset.
— Sitä vasta oli pelimanni tuomariksi. Nähkääs, kun siinä Kukkosen
Miinan lapseneläkejutussa kyseli vierasmiehiltä rikusta rikkuun.
Hovilan herrastuomari ja muut lautamiehet olivat nauraa mahansa halki.
No, nuorihan tuo olikin, mutta järki juuttaalla kirkas kuin sepän ahjo.
Maistetaanpa, tulee parempia sylkyjä.
Lasien kilahdellessa työntyi tupakamarin ovi auki, kievari ja hänen
vieraansa näkivät vain Taivos-ukon ja Jonnin, pastori oli jäänyt
etäämmälle varjoon. Jonnin lausumaan hyvään iltaan ei kukaan vastannut,
tervehdityt ja tervehtijä katsoivat kysyvästi toisiinsa, mutta Jullu
piiloutui isäntien taakse.
— Suonette anteeksi, jos häiritsemme, alotti Jonni vähän kankeasti
ja arastelevasti. Käyntimme johtuu eräästä vereksestä tapauksesta,
joka hiljattain on tässä talossa sattunut. Tarkoitan Mikko Reilun
puukotusjuttua. Ehkä on teille tunnettua, että kylässä löytyy nuorien
seura, jonka lippu on vihitty puhtauden, totuuden ja rakkauden nimeen.
Seuraa on syvästi loukannut tässä talossa sattunut puukotusjuttu.
— Se oli surkuteltava tapaus, myönsi kievari.
— Varsin surkuteltava, toistivat kestivieraat.
— Tapausta tarkastellessa puhtauden, totuuden ja rakkauden valossa,
jatkoi Jonni sujuvammin kun alottaessaan, on nuorien seura tullut
siihen päätökseen, että te, isäntä, olette onnettoman jutun
pääsyyllinen.
— Minäkö? Minäkö puukon paidoin Mikon käteen? Saappaasi kärjessäkö
järkesi on?
— Jokainen vastatkoon töistään, arvelivat kestivieraat.
— Te juuri viinallanne sen teitte. Olisiko Mikko selväpäisenä
vilkutellut puukkoa?
— Ei minun asiani ole vastata, mitä kukin tekee ja ei tee. Moiseksi
nokkaviisaaksiko sinä koulussa olet oppinutkin? Voi mun peukaloani.
Onko moista herraa ennen nähtykään? Pää pilviä pitelee, kantapäät maata
pyörittelee. Perustetaan kylään pormestarinvirka ja otetaan sinut
pormestariksi. Huolitko virasta?
— Ha, ha, ha, haa, nauroivat kestivieraat. Miehestä tulee pormestari.
— Entä tämä vanhempi rohveeta ja vaprikööri, kiekuuko sekin samaa
nuottia?
— Aivan samaa, vastasi Taivos-ukko. Isännän vasikka nyt ojassa makaa.
Ihmiset eivät saa sortaa toisiaan, vaan tukea ja auttaa.
— Kuka sinua sortaa, kunnan kerjäläistä.
— Ei huoli soimata, vastasi ukko lauhasti. Olen kyllä jonkun kerran
kipujen aikana nauttinut apua, mutta joka pennin olen maksanut takaisin.
— Nuorien seura toivoo, jatkoi taasen Jonni, että pidätte leivässä
Mikon perheen sen ajan, jonka mies istuu linnassa.
— Eikö myöskin oluessa? Olette unhottaneet oluen.
— Ha, ha, ha, haa, kelpaisipa puukotella, kun vielä maksettaisiin
leivät ja oluet palkoiksi, nauroivat kestivieraat.
— Olette velvollinen sen tekemään, jatkoi Jonni.
— Mikä laki minua velvoittaa? Pane tiuku kaulaasi, höyhen lakkiisi,
rupea narriksi, soita tiukua ja sano: tämä velvoittaa.
— Jumalan laki velvoittaa, kuului lämmintunteinen, sävyisä ääni ja
samassa pastori astui varjosta esiin.
Hämmästys, joka hänen ilmaantumisensa johdosta kuvastui kievarin ja
kestivieraiden kasvoilla, näytti hullunkuriselta. Kievari rykäsi useita
kertoja, hänen antamansa esimerkki tarttui kestivieraisiin ja hekin
alkoivat rykiä, tehden kumarruksia oveen päin, joilla kumarruksilla
nähtävästi koettivat puhdistautua näyttämästä nauttineilta.
— Herra pastori, me ei sanota asiaan sitä eikä tätä. Herra pastori ei
pane pahaksi.
— Jumalan laki, jatkoi pastori lämpimästi, tuntee ainoastaan yhden
yleisen syyttäjän ja kanneviskaalin, yhden tuomarin ja oikeusten,
nimittäin omantunnon. Teidän omatuntonne on kyllä hereillä, mutta
te koetatte nukuttaa sitä uskottelemalla, että minkä ihmisten laki
sallii, sen sallii Jumalan lakikin. Erehdytte, ystävä. Ihmisten laki on
puustavi ja kuori, Jumalan laki on henki ja sydän. Voi rikkoa edellisen
lain, viimemainitun jäädessä loukkaantumattomaksi, voi täyttää ihmisten
lain, mutta polkea jalkoihin Jumalan lain. Viimemainitun olette te
tehneet.
— Ja millä oikeudella te, herra pastori, pistätte lusikkanne minun
pataani? kiivastui kievari lausumaan. Mitä varten juuri minuun
sovitatte lakinne mittapuun kaikessa ankaruudessaan? Menkääpä muidenkin
kynnykselle lakejanne lukemaan, vai minäkö yksin musta pukki valkeassa
laumassa?
— Pukkeja ollaan kaikki, selittivät kestivieraat. Syntipukkeja
nimittäin. Herra pastori ei pane pahaksi.
— Syy on jo ilmoitettu. Nuorien seuraa on loukannut rangaistuksen
kohdistuminen vähimmän syylliseen, pääsyyllisen jäädessä vapaaksi.
Kievarin luonto alkoi nousta, kädenrystöt sattuivat pöytään, jotta
lasit helähtivät.
— Te solvaatte minua, herra pastori. Enhän minä kykene väittelemään
kouluutettujen kanssa mutta sen minä toki sanon, että Mikon vuoksi en
mene hirteen enkä orteen.
— Ei kannata mennä kumpaiseenkaan, hokivat kestivieraat, kumarrellen
kynnykseen päin. Herra pastori ei pane pahaksi.
— Enkä anna jyviä enempää kuin oluviakaan. Mikä pakko minun on antaa?
Noita kahta — kievari osoitti Jonnia ja Taivos-ukkoa — en ihmettele,
mutta sitä ihmettelen että te, herra pastori, jonka virka-alaan kuuluu
yksinomaan evankeliumin julistaminen, että te otatte kainaloonne
omatekoiset tuomarinkirjat ja oikeuskaaret ja lähdette häiritsemään
rauhallisia seurakuntalaisia heidän kodissansa, sitä en ainoastaan
ihmettele, vaan paheksunkin.
— Kunhan näissä huoneissa ei olisi milloinkaan loukattu siisteyttä
ja hyviä tapoja pahemmin, kuin mitä meidän käyntimme on niitä nyt
loukannut, ei olisi Mikon juttua tapahtunutkaan, vastasi pastori
lauhasti. Mitä muuten virka-alaan tulee, voin sanoa teille, että
evankeliumin julistaminen, jota te mainitsitte yhtä kevyesti kuin
sytytätte piippunnekin, on elämää eikä koreita sanoja, ja siihen on
jokainen velvollinen, niin te kuin minäkin.
— Tarkoituksemme ei ole häiritä eikä loukata teitä, puuttui Jonni vielä
sanomaan. Tahdoimme ainoastaan lausua puhtauden, totuuden ja rakkauden
sanan nuorien seuran puolelta. Olemme tehtävämme tehneet ja toivomme
vain, että tyynesti punnitsette käyntimme syitä, jättäen henkilöt asian
ulkopuolelle. Olen varma, että siinä tapauksessa näette kummalleko
puolen vaaka painuu.
— Painukaa järveen!
Ovi paiskautui kiinni, supatusta ja hiljaista naurua kuului.
Pari viikkoa lähetystön käynnin jälestä nakattiin kivi Taivos-ukon
tupaan, seuran ollessa pareillaan koossa, ja samoina aikoina
lähetettiin Jonnille nimetön häväistys- ja uhkauskirje, jossa ei
likasanoja ja haukkumisia itarin käsin mitattu. Kivi ei onneksi
sattunut kehenkään, mutta kirjeen solvaukset koskivat Jonniin niin
kipeästi, että hän niiden johdosta vietti monta unetonta yötä. Mutta
ne unettomat yöt selventivät hänen asemansa. Se mikä ennen oli
hämärän seasta toisistaan irrallaan olevina sirpaleina sekavasti ja
tarkoituksettomana joskus aatoksiin äilähtänyt, se nyt alkoi selvetä
ja piirteihin pukeutua, näyttäen ladun, jonka määrääjänä ei enää ollut
suosio, vaan työ ja taistelu puhtauden, totuuden ja rakkauden puolesta.
Näin ollen ei kievarissakäynti antanut katumisen aihetta, päinvastoin
se muserti tuon velton ja imelän mielikuvan tulla kaikkien suosituksi
lelupojaksi elämällä jokaisen mieliksi, joka itse asiassa merkitsi
samaa, kuin heittäytyä kievarintapaisienkin henkilöiden häntyriksi.
Ei, asia ja päämaali etusijaan, muut ovat syrjäseikkoja, joiden
vaikutukset kyllä koskevat, mutta tuulen lailla ne aikoinaan
herpoutuvat ja asettuvat. Mitä seuran puolesta oli tehty puukotusjutun
johdosta, oli paikallaan. Pahaa verta kyllä syntyi kievarin tuttavien
ja sukulaisien piirissä, mutta ei niinkään paljo, kuin Jonni oli
pelännyt. Siihen vaikutti nuorien seuran jatkuva toiminta Mikon
perheen ja mökin turvaamiseksi. Siltavouti pehmitettiin antamaan
anteeksi kipurahat sekä suurimman osan käräjäkuluja, leipäavustuksia
koottiin listoilla, ja tämä kaikki taittoi mieskohtaisuuden kärjen
nuorien seuran esiintymiseltä. Matalamielisimpienkin täytyi myöntää,
että toisemmat vaikuttimet olivat houkutelleet seuran paiskaamaan
taisteluhansikkaansa kievarin silmille eikä haukkumisen ja häväisemisen
halu.
Luonnollisesti löytyi niitäkin, jotka eivät mitään ymmärtäneet,
syystä etteivät tahtoneet mitään ymmärtää. Ne elämöivät ja riehuivat,
kuten olisi pyhäkön häväistys tapahtunut, kun puukottajan perheelle
kerättiin leivän apua. Mutta sitteki luuli Jonni huomanneensa, että
niiden silmien luku, jotka häneen katsoessa säteilivät kirkkaasti,
oli entiseltään kasvanut, ja se huomio virkisti häntä sanomattomasti,
vaikkakin latu, hänen latunsa, alkoi näkyä yhä selvempänä ja vaikka
hän oli päättänyt latuansa kulkea, huolimatta hymyilläänkö vaiko
vihelletäänkö hänen sivuillaan.