Jonnin astuessa huoneesen loi Taivos-ukko häneen hyväilevän silmäyksen.
Tulin kertomaan ikävää uutista, iltamia ei enää saada pitää meillä.
— Istuhan, lopetan ensin työni.
Saatuaan työnsä suoritetuksi, sytytti ukko savipiippunsa ja virkkoi
sitte:
— Uutinen on jo lennätetty joka tupaan. Vahinko, kun niin hyvä hanke
tapetaan.
— Ei sitä toki niin ensi iskulla tapeta. Uusi kokouspaikka on jo
tiedossa.
— Hyvä. Missä?
— Teidän luonanne. Löytyyhän tämän katon alla tilavampikin huone.
— Ei suojaa tuulelta.
— Tukitaan raot ja reijät. Tirkistetäänpä sitä.
Jonni otti käteensä lampun ja astui ukon kera viereiseen huoneesen.
— On ainakin yhtä suuri kuin Kaislan renkitupa, jollei suurempikin.
— Lie kylläkin. Se onkin alkuaan aiottu puusepän verstaaksi.
— Kerrassaan sopiva. Muutama markka reikien tukkimiseen, ja meillä
on seuratupa, joka ajakseen kelpaa. Tukkimiset suoritetaan kesällä,
syyspuolella, iltojen tummettua ja venyttyä, keräännymme tänne.
Annatteko luvan?
— Kernaasti. Olenpa iloissanikin.
Jonni ei kiirehtänyt lähtemään, vaan istahti jakkaralle, ukon ruvetessa
jälleen koputtelemaan läkkilevyjään. Kehnon lampun valossa näytti
huone puoli pimeältä, tuuli vongahteli tuon tuostakin oven takana ja
suurinaamainen, mustunut seinäkello, jonka viisari ja tuntinumerot
olivat liidulla uudistetut, löi lyöntejään harvasti. Aina muutamasti
ukko kumartui niin paljo, että kehnon lampun valo lankesi hänen
kasvoilleen. Ne olivat laihat ja värittömät, mutta piirteet olivat
säännölliset.
— Elättääkö tuo ammatti?
Elättäisi kyllä, jos ei terveys kujeilisi. Mutta kun täytyy korjata
taudin vieraskäynnit, ottaa joskus ahtaalle. Matka kuitenkin edistyy
rantaa kohti päivän mitan kerrallaan.
— Olette paljo sairastanut.
— Olen, varsinkin viime vuosina.
— Ja paljo muutenkin kärsinyt, luulen ma.
— Onhan tuota kärsittykin, mutta tiedätkö, nuori mies, suurin onni,
mikä ihmistä voi kohdata, on kärsimys. Kärsimykset sielua kasvattavat
ja suonet perkkaavat. Ihmiset kauhuilevat kärsimyksiä, mutta niitä
pitäisi siunata. Kärsimykset vasta luovat ihmisen.
Oli jo käynyt myöhäksi, kun Jonni asteli kotiinsa.
Kesällä tukittiin ja korjattiin Taivos-ukon tupa. Nuoret keräsivät
omasta keskuudestaan tarvittavat varat, ensimmäinen käytännöllinen
puuha, joka menestyksellä ajettiin läpi.
Moitelaulujen sitkeästä jatkumisesta selvisi Jonnille edellisenä
talvena tekemänsä virheet, mikäli ne koskivat Kaislan iltamien
ohjelmia. Naurua aiheuttavaa, kevyttä huvia oli liian ahkeraan pidetty
silmällä vakavamman puolen kustannuksella. Siten lie väite, että
iltamiin keräännyttiin vain naurattelemaan itseä ja muita, ollut jonkun
verran oikeutettu. Vasta iltana, jolloin Taivos-ukko esiintyi, saatiin
ohjelmaan semmoistakin, joka kannatti muistelemista huomenissakin.
Tuo oli vastaisuudessa huomioon otettava. Enemmän vakavampaa työtä,
useampi puu palamaan, sitte lämmin loimu nousee nuorison nuotiosta.
Jonnin rakennellessa suunnitelmiaan lyheni kesä, valoisat illat
tummenivat, tähtiryhmä toisensa jälkeen koteutui asuinsijoilleen.
Oltiin jouduttu syyspuoleen.
Ensi iltama Taivos-ukon luona houkutteli liikkeelle suuremman joukon
nuorisoa, kuin mitä tupa sovulla vetikään, mutta enemmistö oli
kuitenkin semmoisia, jotka huvikseen ja aikojen kuluksi vierivät muiden
mukana, jääden tanhualle ja seinämille omia ilojaan pitämään.
Satunnaisien esteiden vuoksi myöhästyi Jonni. Hengästyneenä saavuttuaan
perille, pujottausi hän ukon työpajan kautta tupaan. Kerätyillä
varoilla ostettu kattolamppu valaisi huonetta, väkeä oli runsaasti,
mutta ei toki ahdinkoon saakka. Ensimmäisenä uutuutena keksi Jonnin
silmä pastorin, joka istui rahilla Taivos-ukon rinnalla. Molemmat
olivat odotelleet Jonnia. Pastori nousi puhumaan ja lausui saapuneet
tervetulleiksi. Nuorekkaan, iloista lämpöä pulppuavan puheensa lopuksi
esitti hän, että siihen lippuun, jota seura tulee heiluttamaan,
piirrettäisi kultakirjaimin sanat: puhtaus, totuus, rakkaus. Toivoi
että seuran kokoukset muodostuisivat takkavalkeaksi, joka lämmittää
monia koteja ja monia rintoja puhtauden, totuuden ja rakkauden liekillä.
Tervehdyspuheen jälestä laulettiin: Oi, jos oisit, sydämmeni.
Kun oli kotvanen käytetty vapaaseen keskusteluun, kosketteli Jonni
seuran järjestämistä, joko nuoriso- tai raittiusseuraksi, tuoden eri
näkökohtia esiin. Järjestetyillä kaavoilla ja muodoilla on se heikko
kohtansa, esitteli hän, että ne puristavat, mutta toisaalta ne lisäävät
kokonaisuuden voimaa, selventävät tarkoitusperän ja lähentävät jäsenet
toisiinsa.
Martin ehdotuksesta siirrettiin seuran järjestämiskysymys tuonnemmaksi.
Jotta ei pastorin puheen synnyttämä juhlatunnelma pilaantuisi, supisti
Jonni illan ohjelmaa. Junin lausuttua runon ja laulettua yksiäänisesti
joitakuita lauluja valmistettiin seuraavan sunnuntai-illan ohjelma ja
sitte hajaannuttiin. Rinta täynnä intoa ja suunnitelmia rakennellen
palasi Jonni kotiinsa. Odottamaton avustus pastorin puolelta nostatti
häntä. Hänestä tuntui kuin olisi saanut selkätuen tai toverin
peräsimeen, jonka hoitaminen alkoi vaatia taitoa enemmän, kuin mitä
hänellä olikaan.
Joukko oli nimittäin kasvanut ja kasvanut oli sen johtajakin. Kaislan
iltamia alettaessa ei Jonni asettanut minkäänmoisia vaatimuksia
itseensä ja iltojen johtoon nähden, pääasia oli että yhdyttiin ja
saatiin illat kulumaan hupaisesti. Taivos-ukon luo muutettua oli seura
kasvanut jo melkein kaksinkertaiseksi, sen enemmistön muodostivat
vallattomat ainekset, joita oli vaikea pitää kurissa, ja toisekseen
ei ollut kysymyksessä enää pelkkä yhtyminen ja hupi, joukkoa oli
kehitettävä, sen voimia ja intoa sytytettävä, pyrintöjä herätettävä,
mielteitä luotava.
Vasta Taivos-ukon luo muutettua alkoi Jonni käsittää, miten vaikeaan
työhön hän oli ryhtynyt, miten vähän hänellä oli tietoja ja taitoja
ja miten pieni hänen persoonansa vielä oli. Ohjelman jyrkkä muutos
liian hupaisesta liian vakavaan synnytti piankin mutinaa, joka muuttui
äänekkääksi tyytymättömyydeksi. Se piti ottaa huomioon ja löytää
kultainen keskitie, joka väliin kävi vaikeaksi, kun rajaa oli mahdoton
tarkkaan määritellä. Silloin täytyi luovia, tuon eittää, tämän myöntää
ja sovittaa siten, että näytti siltä, että johto oli joukon käsissä,
vaikka itse asiassa Jonni johti kaikki pienempiä sivuseikkojakin myöten.
Kaiken johtamisen avain ja salainen voima oli johtajan henkilöllinen
väli joukon jäseniin. Vaistomaisesti Jonni heti voimisteluiltamista
saakka oli pyrkinyt henkilöllisiin väleihin jokaisen vastatulleen
kanssa ja useammassa tapauksessa koe onnistui. Henkilöllisellä
suhteellaan joukon jäseniin hallitsi hän joukkoa, sen tuntematta
mitään iestä. Milloin nousi ilmoihin vastustusta tai julkeutta jonkun
yksityisen jäsenen puolelta, oli tämä tavallisesti semmoinen, joka
vielä syystä tai toisesta seisoi etäällä johtajasta. Jollei väliä
syntynyt, seurasi ero joko ennemmin tai myöhemmin.
Kokeileva oppilaan asema kasvatti Jonnin personaa hänen tietämättään.
Erilaisten luonteiden ja taipumuksien tunteminen hioi hänen älyään ja
huomiokykyään, rikastutti hänen tunne-elämäänsä ja samalla se opetti
häntä tajuamaan ihmistä ja rakastamaan ihmistä semmoisenaan. Kenties
juuri oppilaan kannalle asettuminen vaikutti, että hänen vaikea
ja arkaluonteinen tehtävänsä onnistui, kenties juuri vähäpätöinen
esiintyminen murti vastarinnan silloin, kuin käskevä ja korskea käytös
olisi siihen tulet lietsonut.
Virheitäkin sattui. Vaihtelun vuoksi tahtoi Jonni keskustelua
iltojen lomiin, mutta ensimmäiset yritykset menivät päin männikköön
keskusteluaineen suuremmoisuuden vuoksi. Joukko istui tuppisuuna,
vaikka johtaja ja pastori kyntivät aineesen vakoja ristiin rastiin.
Keskustelu siirrettiin toiseen ja kolmanteenkin kokousiltaan, mutta
se ei sittekään kypsynyt. Jonnia, joka oli pohjiltaan tuliverinen ja
joka ainoastaan ahkerien ponnistuksien tautta oli oppinut hillitsemään
itseään, alkoi kuohuttaa, hänen kasvojensa ilme muuttui kärsimättömän
näköiseksi, vaikka tahdon voima taltuttikin huulet hymyilyyn.
Keskusteluaine: miksi ihminen ei elä pelkästä leivästä eli miksi
ihmisellä on mielitekoja ja aherruksia, jotka tähtäävät johonkin
korkeampaan, kuin pelkkään ruumiilliseen hyvinvointiin, oli hänen
mielestään niin yksinkertainen ja helppotajuinen, että siitä piti
jokaisen osata puhua joku sana. Joukko istui kuitenkin mykkänä. Inni
tosin koki kosketella ihmisrinnan tuhatlehväisiin unelmiin, mutta sanat
olivat onttoja ja liian runollisia tehdäkseen sytyttävää vaikutusta ja
hänen lopetettua ei kukaan jatkanut.
Sama kova onni sattui toisenkin keskustelukysymyksen osalle, jonka
Jonni oli valinnut parhaan kykynsä mukaan, ei sekään heruttanut
huomioita kuuluviin. Jonnia alkoi toden teolla hermostuttaa ja
suututtaa, mutta vaikka pastori ehdotti, että luovuttaisi toistaiseksi
koko keskusteluhommasta ja otettaisi muuta luistavampaa sijaan, piti
hän itsepintaisesti kiinni alotteestaan ja päätti viedä sen perille,
otti miten lujalle tahansa.
Kolmatta keskusteluainetta valitessa teki hän työtä kauheasti. Aineita
kertyi ahkeran harkinnan tautta ainakin puoli tusinaa, ja ne olivat
kaikki kypsäksi mietittyjä ja pyöreitä kuin kanan muna, jottei muuta
kuin kopahuttaa kuori rikki, niin sisältö vuotaa loristen ulos. Mutta
valita niistä yksi, ei ollut helppo tehtävä, sillä toinen oli yhtä
hyvä kuin toinenkin. Kokoukseen astellessa, jolloin valinta vielä
oli tekemättä, tuli Jonnia vastaan muuan vanha työmiehen vaimo. Oli
marraskuun loppu oli, maa oli roudittunut, pohjatuuli puhalti purevan
kylmästi. Jonni pysähtyi puhuttelemaan eukkoa ja sai kuulla, että tämä
oli menossa kunnan isännän luo elatuksen apua pyytelemään. Kesän ansiot
oli syöty loppuun, eukkoa ja hänen miestään ahdisti kylmä ja nälkä,
vaikka kontu, jossa asuivat, olikin omahinen. Asianhaarat tekivät
tämän surullisen kuvan vieläkin surullisemmaksi, sillä eukko ja hänen
miehensä olivat kasvattaneet kolme vankkaa poikaa ja yhden tyttären.
Viimemainittu oli tosin naimisissa, mutta pojat olivat perheettömiä
miehiä ja ansaitsivat hyviä palkkoja. Ja heiltä ei riittänyt omille
vanhemmilleen sitäkään vähää, mitä nämä tarvitsivat henkensä pitimiksi.
Toteutui siis vanha väite, että isä ja äiti elättävät helpommin neljä
lasta, kuin neljä lasta isän ja äidin.
— Ne eivät muista itsekin tulevansa vanhoiksi, virkkoi eukko
surullisesti, mutta ilman katkeruutta ja aivan kuin lieventääkseen
lastensa ihmisettömyyttä.
Eukosta erottuaan välähti Jonnin mieleen, että hän heittääkin
hiiteen kaikki miettimänsä keskusteluaineet ja ottaa muokattavaksi
tämän tapauksen, joka hänen herkkään mieleensä teki niin surullisen
vaikutuksen. Kun keskusteluloma siis joutui, kertoi Jonni koruttomasti
kohtauksensa eukon kanssa ja esitti samalla kysymyksen, eikö sen
johdosta olisi seuran jäsenillä mitään sanottavaa. Kuin taian voimasta
pääsivät kielen kannat irti entisestä kankeudestaan, puhevuoroja
käytettiin loppumattomiin ja pastori joutui aivan haltioihinsa, kun
takkutukkaiset pojat ja navettahajuiset palvelustytöt ja talon tyttäret
pukivat sanoihin ajatuksiaan ja mielipiteitään kysymyksen johdosta.
Moni kankea esitys sisälti kultajyvän, moni kömpelö lausunto karvaan
totuuden, vaikkakin karkeamuotoisen.
Jonnille keskustelu antoi oivan opetuksen valita kysymykset siitä
maailmasta, joka oli lähinnä nuorien sydäntä, jolla oli merkitystä
heidän elämässään ja jota he ulettuivat näkemään ja ymmärtämään.
Hänen piti yhäti olla oppilaana ja kehittää itseään, jos mieli toivoa
menestystä työlleen. Milloin hän tämän seikan unhotti ja puksahti
yläisiin maailmoihin, ei hän ymmärtänyt joukkoa eikä joukko häntä.
Mutta semmoista sattui enää harvoin, sillä Jonni kasvoi joukkoon päin
ja se oli juuri taika, jolla hän kasvatti joukkoa itseensä päin.
Toisen onnistuneen keskustelukysymyksen poimi hän varsin vaivoitta. Kun
lasten velvollisuuksista vanhempia kohtaan oli kahtena iltana kuokittu
ja pengottu, esitti hän uuden kysymyksen: millaisen kodin unelmoit
itsellesi? Aine oli ehkä edellistä onnistuneempi ja siitä puhuivat
intosilmin pojat ja tytöt, jotka vielä edellisenä kesänä olivat kylän
salomailla karjoja paimentaneet. Jonni ja pastori vain hymähtelivät,
kun lausuntoja ladottiin lausuntojen selkään, hymähtelivät luonnon
lapsille, jotka lausunnoissaan avomielisesti paljastivat sydämmensä
salaisimmat komerot.
Näinä aikoina Jonni jo teki huomion, että se mikä oli ollut tähän
saakka vinossa hänen ja kylän asukkaiden välillä, alkoi vähitellen
pyöristyä. Katseiden epäluuloinen ilme alkoi vaihtua siellä ja täällä
säteileväksi sydämmellisyydeksi, jota oli mahdoton väärin ymmärtää.
Kaislan herra poika, joksi häntä koulusta eroomisen jälkeen yleensä
nimitettiin, oli astunut ensimmäiset askeleensa sydämmiä kohden. Moni
isä ja äiti, jonka poika ja tytär nuorien seuran tautta oli tullut
vedetyksi pois joko enemmän tai vähemmän likaisista nurkkahuveista,
päästi rintansa riemun näkyviin kirkkaassa katseessa ja siinä
tutunomaisessa kohtelussa, jossa pieni hymyily ja tuskin huomattava
äänen väre kaikki ilmaisee.
Jonnille heräävä suosio opetti, että mitä arvokasta ihminen voittaakin,
sen hän voittaa ainoastaan työllä, seikka, joka hänellä oli selvillä jo
ennen kuin hän oli ryhtynytkään nuoria johtamaan. Työ, ainoastaan työ
luo elämään arvon, se yksin antaa tyydytyksen.
Siis työhön vain, yhä luottavammin työhön!