LATU.

Joulun kinterellä seurasi ratkaiseva loppuottelu isän ja pojan

välillä, jossa viimemainittu, kiitos äidin liittolaisuudesta, pääsi

voitolle. Viimeiset ruutinsa hukkaan ammuttuaan, asettui Kaislan isäntä

odottavalle kannalle, yrittämättäkään minkäänmoista lähentelemistä,

ja siitä seurasi että välit hänen osaltaan olivat kuivat ja kylmät.

Uppiniskainen poika oli ottanut elämänsä ohjat omiin käsiinsä ja

sillä teollaan tahallaan tehnyt tyhjäksi isän loistavat unelmat.

Syy ei siis ollut yksin järjen, syy oli sydämmenkin. Viimemainittu

oletus erittäinkin kaiveli Kaislan isännän mieltä ja ilmaisihe, poikaa

puhutellessa, silmän luonneissa ja äänen väreissäkin.

Ja se esti lähentelemisenkin.

Jonnille ensi kuukaudet koulusta eroomisen jälestä muodostivat kovan

koetusajan. Ei siinä kylliksi, että väli isän kanssa oli särkynyt,

kodin ulkopuolellakin oli maailma vinossa häntä vastaan. Koulusta

koteuduttuaan luuli hän aivan leikillä voittavansa sydämmet, mutta

voittaminen ei käynytkään päinsä niin helposti. Päinvastoin luotiin

häneen kaikkialla epäileviä silmäyksiä, jopa joskus osotettiin ilmeistä

halveksimistakin. Hänen ja paikkakuntalaisten välillä tuntui olevan

juopa, ja sen syyksi ei hän keksinyt alussa muuta kuin tuon vanhan ja

piintyneen käsityksen, että koulun käyneestä miehestä pitää välttämättä

tulla virkaherra, muussa tapauksessa on hän, jollei suoraan suuri

renttu, niin ainakin pikkurenttu.

Tuosta johtui monta karvasta, johtuipa hetkiä, jolloin Jonni,

pettymyksien katkeroittamana, katui koko koulusta lähtöään, katui

kuvittelujaan painautua talonpojan tasalle elämään hänen elämäänsä.

Mutta kun tuommoinen hetki meni ohi, teki terve järki moniaita

kysymyksiä, jotka loivat valon pettyneen asemaan ja antoivat

tyydyttävän selityksen sille kummalle ilmiölle, että maailma oli

vinossa häntä vastaan. Jota useimmin kysymykset heräsivät, sitä

perusteellisemmin ne selittivät syyt ja ilmiöt Ne alkoivat siitä, ettei

ympäristö ollut Jonnille lemmen eikä lämmön velassa. Mistä moinen velka

olisikaan peruisin? Siitäkö vain, että hän törmyytti koulusta kotiin

ja mieli talonpojaksi. Mutta mitä se paikkakuntalaisiin kuului? Mikä

etuoikeus ja valtakirja hänellä olikaan muiden edellä suosion saantiin,

hänellä, joka vain oli koulupoika, olivatpa hänen rakennelmansa sitte

miten taivastuoksuisia tahansa. Suosio ei voinut pudota kypsänä

hedelmänä ja vallan vaivatta hänen syliinsä, ja jos se sen olisi

tehnytkin, niin mitä arvoa moisella suosiolla. Ei, se piti voittaa ja

valloittaa. Millä? Työllä ja elämällä. Näyttämällä että koulun käynyt

mies saattaa hyödyttää yhteiskuntaa, vaikka hän ei olekaan tuomari tai

muu virkaherra. Näyttämällä että elämän arvo riippuu vaikuttimista,

jotka toimintaa ohjaavat eikä aseman korkeudesta.

Mutta miten löytää latu, jota kulkien voisi yhtäaikaa kehittää omaa

itseään ja samalla tunkea juuret ympäristön maaperiin. Miten löytää?

Miten?

Kului talvi, kului kevät eikä vaiennut kysymys. Tuumia syntyi ja

heräsi, niitä kuristettiin ja kuopattiin ja Jonnin mielenkarvaus

vain kasvoi. Kesällä ryhtyi hän, ikävää ja kalvavaa tyytymättömyyttä

kuolettaakseen, voimisteluharjoituksiin Martin kera sunnuntai-iltoina.

Teline toisen jälkeen ilmaantui Kaislan pihamaalle, Martti kehittyi

piankin opettajansa ohi, varsinkin voimaa vaativissa liikkeissä, ja

katselijoita ja osanottajia alkoi tipahdella, ensin läheisimmistä

naapureista, sitte ulompaakin, kirkon lähellä sijaitsevista

taloista. Keskikesällä oli Kaislan voimistelijoita jo runsas tusina,

katselijoiden joukko, sekaisin poikia ja tyttöjä, oli sekin kasvanut

samaan määrään. Voimistelun lomissa leikittiin ja laulettiin, joten

nuo illat alkoivat Jonnista tuntua hauskoilta vaihteluilta. Kirjain

kirjaimelta hänelle kesän kuluessa selvisi, että iltoja voi kehittää ja

luoda niistä jotakin, joka ensi aluksi riitti hänen työkentäkseen ja

oli samalla latu, joka vie ja lähentää hänet ympäristöönsä.

Loppui kesä, illat viilenivät ja tummenivat, mutta nuoria tippui

Kaislan pihamaalle kuten ennenkin. Ei tullut hoppua eikä hätää, minne

siirtyä, sillä avara renkitupa oli kuin luotu nuorien kokouspaikaksi.

Seinien suojaan siirryttyä alkoi Jonnin käsitys syventyä ja laajentua

näiden sunnuntai-iltojen merkityksestä. Pelkkä huvittava puoli ei enää

yksin riittänyt eikä tyydyttänyt, piti saada jotakin pohjalastiakin,

jottei kelluttu joka naurun varassa, joka laulun liepeillä. Alku oli

vähäväkinen ja sattuman luoma. Ensi kerran renkituvassa yhdyttäessä

oli Kaislan naapurissa sattunut merkillinen tapaus. Emäntä oli nähnyt

sydänpäivällä ja valveilla ollessaan näyn, joka ei ollut mikään

tavallinen kummitusjuttu. Tapaus oli tämmöinen: Viikon keskivaiheilla

oli hänen miehensä lähtenyt kaupunkiin pellon ja karjan antimia

myymään. Seuraavana päivänä, seinäkellon lyödessä kaksitoista, seisoi

emäntä palvelustytön kera tuvan ikkunan ääressä. Kellon lyödessä

välähti hänen ajatuksiinsa, että miehensä ehkä juuri silloin hankki

paluumatkalle. Samalla hän sattui luomaan silmäyksen ulos ikkunasta.

Tanhualla seisoi hänen miehensä, kasvot miettivän näköisinä,

kuten ainakin ja yllä oli tuttu vaatetus, harmaja palttoo, musta

nyppylakki, jaloissa uudet varsiniekkasaappaat, hampaissa ainainen,

lyhytvartinen koppapiippu, jonka pesä oli oikeata meren vahaa. Vaaleana

ja ohimoissaan kipua tuntien seisoi emäntä silmänräpäyksen aivan

jäykistyneenä ja ryntäsi sitte ulos rappusille. Tyhjä oli tanhua.

Kasvot palttinavalkoisina tuli hän jälleen tupaan, luuhistui rahille

ja oli hetken tiedotonna. Seuraavana päivänä tuotiin isäntä kotiin

ruumiina. Kuolemantapauksesta kävi selville, että vainaja oli juuri

kahdentoista tienoissa suitsinut hevostaan paluumatkaa varten, mutta

oli äkkiä suistunut hengetönnä maahan. Juttua ei kukaan yrittänytkään

lyödä pilaksi, sillä unennäkijä oli itseensä sulettu ja kieleltään

kerkimätön, sen lisäksi kuolemantapaus painoi näkyyn vakavan leiman.

Laulun lomassa, melkein valmistumatta ja ehtimättä järjestää

ainevarastoaan, alkoi Jonni pitää tapahtumasta jonkinlaista esitelmää.

Se oli hänen ensimmäisensä ja se onnistui kehnosti. Muutaman lauseen

kykeni hän toki puhumaan sujuvasti ja yhtenäisesti, kun esineenä oli

kuulu ruotsalainen henki- ja näkymaailman ihminen, mutta harpattuaan

siitä ainevarastonsa järjestämättömään säiliöön, jossa löytyi katkelmia

sieltä ja täältä, aikakauslehdistä luettuja ja korvin kuultuja, joutui

hän polulta poikkeen, harhaillen kuin karjasta eksynyt vasikka yhdestä

lepikosta ja ojaksimen rannalta toiseen lepikkoon ja toisen ojaksimen

rannalle.

Mutta kuulijakunta oli pelkkänä korvana, sen silmissä kuvastui

kummasteleva, etäisyyksiä leijaileva ilme ja kasvojen jännitys oli

toisinaan tyynempi ja vakavampi, toisinaan intoisampi. Täpärimpänä

aikana, jolloin koko esitelmä oli vieriä ojaan, keksi Jonni

kuulijakuntansa mielentilan ja keksinnöstä johtunut rohkeus hänet

jälleen nosti polulle. Hän alkoi puhua hitaammin ja käyttää voima- ja

värisanoja säästeliäämmin ja siten hän pääsi jälleen ohjiin. Harvakseen

puhuessaan hän lauseiden välissä koki järjestää uusia lauseita ja

pystyttää etäämmälle merkkipylväitä polulta putoomisen varalle.

Kosketettuaan kuin sivumennen hypnotismiin, hän esitelmänsä lopussa

teki selkoa, miten sielujen välilläkin voi tapahtua jonkinlainen

langaton sähköttäminen. Sähköasemina ovat sielut, sähkövirtoina

kulkevat ajatusvärähdykset. Kun sielut samana silmänräpäyksenä

ajatusvärähdyksien tantta vaikuttavat toisiinsa, ovat sähkövirrat

suletut ja sähkösanoman eli ajatusvärähdyksen perillesaapuminen käy

mahdolliseksi. Naapurin isäntä lie hevosta suitsiessaan ja erittäinkin

sinä silmänräpäyksenä, jolloin sydänhalvaus hänet suisti maahan,

ajatellut emäntäänsä. Vasta-ajattelemisen tautta sattui sähkövirta

olemaan sulettu, joten sähkösanoma pääsi perille. Isännän kuva syntyi

emännän sielussa, heijastuksen avulla syntyi se silmänkin nähdä, ollen

yhtä silmänräpäyksellinen kuin ajatusvärähdyskin.

Lukemisien ja keskustelujen kautta tähän esitelmänsä kohtaan

perehtyneenä, kykeni Jonni jotenkin sujuvasti esittämään tietonsa

sekä luomaan niistä osapuilleen kokonaisuuden. Lopetettuaan katsoi

hän hiiloksen valossa kelloonsa, uskoen tuskin omia silmiään, sillä

esitelmä ei ollut kestänyt kuin liki pitäin puoli tuntia, vaikka aika

hänestä oli tuntunut loppumattoman pitkältä.

Esitelmän vaikutusta lisäsi riutuva valkea, joka Jonnin puhuessa oli

palanut hiilokseen. Sen valossa näyttivät uteliaat, kummastuneet kasvot

salaperäisiltä, koko tupa oli kuin yliluonnollista ja henkimaailman

ilmaa täynnä.

Ensimmäinen kokeilu, heikko ja sattuman aiheuttama, johti ehyempään

jatkoon. Jonni heittäysi koko innollaan pikku esitelmiä pitämään,

puhuen kuulijoilleen Kalevalasta ja Kantelettaresta, historiasta ja

luonnonopista, tähdistä ja muurahaisista, sanalla sanoen kaikesta,

josta hän vain itsekin tiesi. Siten hän oppi suullisen esiintymisen

alkeet, aineen hallitsemisen ja keskittämisen. Näin aika vieri

keskitalveen. Kaislan iltamat pölyyttelivät pikku tuulispään tavoin

kylän uneliasta ilmaa ja kylvivät tiedon kipinöitä moneen nuoreen

rintaan.

Mutta jopa soraäänetkin alkoivat pirahdella. Jullu ilmaantui muutamana

kevättalven sunnuntai-iltana Kaislan renkitupaan, mukanaan renttuileva

nahkurinsälli. Molemmat olivat nauttineet tilkan toisellekin jalalle.

Jonni piti pareillaan puhelua lieto Lemminkäisestä, Kalevalan

naissankari-ihanteesta, kokien nykyajan elämästä etsiä vastineita

Kyllikin ja Lemminkäisen luonteille. Noiden kahden ilmaantuminen

suututti häntä, esitelmän johtolangat sekaantuivat ja hänen täytyi

lopettaa. Lyhyttä äänettömyyttä, joka esitelmän katkeutumista seurasi,

käytti Jullu ja hänen toverinsa ilveilevään mielenosoitukseen.

Nähtävästi ennalta laaditun sopimuksen mukaan rupesivat nuo kaksi

lallattamaan laulua pojasta ja tytöstä, jotka tulivat pappilan pellolla

toisiaan vastaan. Rekilaulussa, kehnointa lajiaan, oli kahtakärkinen

moraali, ruokottomuus toisin säkein kuultihe esiin puti paljaana.

Joka värssyn lomaan kuului suun maiskuttelemista, jonka laulajat

esittivät mestarillisen elukkamaisesti. Kuulijoiden kevyemmissä

aineksissa synnytti laulu naurun tirskunaa. Saatu kannatus röyhistytti

esiintyjöitä, suutansa maiskutellen seisoivat he keskellä tupaa, aikoen

ehkä ryhtyä jonkun toisen numeron esittämiseen, mutta silloin kuului

Martin paksu ääni:

— Pojat, hurrataanpa näille virsiniekoille.

Ja ennenkuin kukaan kerkesi lukea edes kolmeen, oli Martti tarttunut

oikealla kädellään Julliin rintapieleksiin ja nostanut hänet ylös kuin

kynttilän. Raikuva hurra-huuto seurasi temppua, joka uudistui kolmesti.

Kolmannen hurra-huudon jälestä lennähti Jullu ovesta ulos hankeen, ja

toveri, käsittäen aseman vaarallisuuden, luikki joutuin jälessä.

Mielien tyynnyttyä nousi renkituvan loukosta seisaalleen Taivos-ukko,

kylän läkkiseppä ja raihnaisen näköinen mies, joka sairauden takia

usein kärsi puutetta. Ukko oli talven kuluessa ruvennut säännöllisesti

käymään Kaislan iltamissa, kätkeytyen tavallisesti muiden taakse

loukkoon, jossa istua kyhnötteli kuin vanha kanto vehmasten vesojen

keskellä. Ijältään ei hän ollut kuin noin viidenkymmenen seutuvilla,

mutta raihnainen ruumis ja laihat, ryppyiset kasvot loivat häneen paljo

vanhemman leiman.

Ja nyt ukko vaiteli sananvuoroa. Selkä kyyryssä ja kädet roikkuen

velttoina sivuilla, kuten mielisivät kernaimmin pudota lattiaan, kuin

pysyä asemillaan, kysyi hän, mikä on ihmisen sielu? Tuo näkymätön, joka

aina näkyy, tuo eloton, joka aina elää. Sananvuoron saanut vain kysyy,

mikä on sielu? Se on lähde, jonka vesi kuvastaa kaikessa siinä, mikä

käy suusta ulos ja mikä tekoina tutaan. Sen lähteen suonet johtuvat

luojasta, ylhäisestä isästä. Leikkaa suoni poikki tai päästä tukkeesen,

millaiseksi muuttuu sielu? Autioksi erämaaksi, jonka sameista lähteistä

juo kettu ja korppi, pukki ja susi. Suoniin tunkeutuu törkyä ylhäältä

ja alhaalta, kimmeltelevästä ja tummasta. Toisinaan ne sukissa

sipsuttaen hiljaa hiipivät oman poven pimentoloista, toisinaan

julkeasti, kuten tuonottain, ryntäävät päälle sameavetisistä sieluista,

pukkien ja kettujen tyyssijoilta. Kuulijat älkööt pistäkö pahaksi

vanhan miehen suoraa sanaa. Paljo on sielujen vesisuonia tukkeessa, ja

silloin nauretaan sellaiselle, jolle pitäisi häveten painaa pää alas.

Vanhana miehenä oli puhujalla oikeus sekä velvollisuus sanoa totuus.

Lopetettuaan painautui ukko jälleen loukkoonsa muiden taakse, mutta

Jonnin huomio ei ukosta enää erinnyt koko iltana. Hän alkoi aavistaa

että tuossa raihnaisessa, kärsimysten ja puutteiden muokkaamassa

ruumiissa elostihe harvinaisen rikas sielu ja samalla hän tunsi että he

joutuvat enempiin tekemisiin keskenään. Sydämmellinen tapa, jolla ukko

rankaisi äskeisiä naurajia, todisti syvempää elämänkäsitystä ja samalla

kirkasta luonnetta, joka sopi ikäänkuin seuran omaksitunnoksi.

Mutta uhmakkaampiakin pilviä ilmausi jo. Kaislan iltamien mainetta

alettiin polkea, ruvettiin jo suuriäänisesti huutamaan tuomiota niiden

yli. Väitettiin tyttöjen ja poikien vallan eri syistä tuppautuvan

noihin iltamiin eikä läheskään tiedon halusta. Todistuksen tapaisia

löydettiin ja niitä pidettiin musertavina. Eräänä päivänä tuli Kaislaan

kellonsoittaja Taulan vaimo, eukko, joka yleensä kykeni pitämään

huolen, ettei hänen arvoisa henkilönsä joutunut unhotuksiin. Jo

vuosikymmenisen aikaa oli muija hartaasti julistanut maailmanlopun

olevan lähellä, vakuutellen samalla, ettei koko seurakunnassa löytynyt,

häntä itseä ja Taulaa lukuunottamatta, muuta kuin pari talonemäntää,

joilla oli pääsyliput kunnossa parempaan elämään. Tämä kunnon eukko

ilmaantui Kaislan tupaan, alkaen itku kurkussa kertoa, että hänen

velivainaansa tytär Aliisa, jota hän oli hoivannut ja kasvattanut kuin

kukkaa ikkunalla, oli edellisestä syksystä saakka horjahtanut kaidalta

tieltä leveälle. Pakanalliset kirjat ja luvut, joita Kaislan iltamissa

oli joskus läksyksikin pantu, olivat pimittäneet poloisen järjen.

— Noinkohan ovat? rohkeni Kaislan emäntä väittää. Tapasin eilen

Aliisan, mutta enpä keksinyt tytön järjessä pimeätä pilkkuakaan.

— On se raukka pimitetty. Nähkääs, kun tukistelee siltavoudin Kaunoa.

— Mittaisiaan kukin. Varpunen laulaa toiselle varpuselle, voikukka

nyökkää toiselle voikukalle, niin on aina ollut

— Mikä se on Kauno, mukama? Nappiherran alku, isänsä elätti, pennitön

pakana.

— Ei ole köyhyys häpeä kahdenkymmenen vuotiaalle.

— Minä vartioitsen tyttöä, kuin muinoin keruupi elämänpuuta.

— Vaikea tehtävä. Silmä pettää, äly jättää.

— Mutta täällä Kaislan iltamissa ne yllättävät.

— Ja jos ei täällä, niin sitte muualla.

— Tyttöni, paratiisin ruusun, on paha lumonnut.

— Nuoruus on lumous.

— Kaunon syy kaikki.

Ja akka taasen sättimään Kaunoa, jotta suu pirskui. Kesken sättimistä

osui Kaislan isäntä saapuville.

— No, mikä hätä? Joko maailman loppu joutuu?

— Kyllä maarkin se jo on kynnyksellä. Ihmisten pahuus on kohonnut

kukkuloille asti.

— Jokohan on?

— Onkin varmaan. Nuoret irstailevat julki Jumalan, ilmi ihmisten.

— Kutka nuoret?

— Ka tämän kirkonkylän. Syntiset seurat ovat vallan päällä, koulun

käyneet miehet opettavat ymmärtämättömille tyttönupukoille herrojen

Eevaa, ja semmoisien lukujen jatkoksi päästetään syntiset himot

valloille. Se on tosi, totinen tosi. Minä en ole mikään kylän koira,

mutta sen minä sanon, että joka pahentaa yhden näistä...

— Jo riittää. Uskokaa minua, meillä ei enää tästä puoleen pahenneta.

— Oikein, hyvä isäntä, paljo kiitoksia, hyvä isäntä. Jumalattomuus

pitää kukistettaman jo ituunsa. Viimeiset ajat ovat lähellä. Minä näin

merkillistä unta toissa yönä. Maitolan emäntä, Ohralan emäntä, mieheni

ja minä...

— Summa neljä henkilöä.

— Niin, me neljä, jotka maailman silmissä olemme pieniä, me seisoimme

jossakin korkeudessa. Ja me näimme tuulimyllyn, jossa oli viisi siipeä.

— Muistatte väärin, siipiä oli seitsemän.

— Yhden tekevä, olkoon niin, että oli siipiä seitsemän, mutta

tuulimylly muuttui tulipatsaaksi, jonka huipulla seisoi viisi enkeliä,

tai seitsemän enkeliä. Ja koko kirkonkylä oli pimeydessä.

— Ei toki vallan, olihan enkeleillä uudet tuohikontit selässä, ja

niistä kumotti valo, jotta meillä nähtiin sukkiakin parsia. Olitte

tuhmia, kun ette kurkistaneet tuohikontteihin.

Isäntä poistui tuvasta, hänen jälessään poistuivat Inni, Anni ja

emäntäkin, palvelustyttö Maija jäi yksin tupaan.

— Mitenkä sen Maijan sielun laita on?

— Reilassa on kuin silinterikello, tuiskahutti Maija vastineeksi,

jouduttaen navettaan Innin ja Annin jälessä.

Akan käynnin jälestä ei Kaislan renkituvan ovi enää avautunut nuorille.

Isku kyllä sattui kipeästi Jonniin, mutta hän tointui pian, arvellen

että aika tuo neuvon ja hätä keksii keinon. Jättää kaikki silleen ja

peräytyä ei pystynyt häneen sivumennenkään, siksi monta sidettä oli

jo kasvanut hänen ja nuorison välillä, siksi monta hiljaista riemun

hetkeä hän jo oli ehtinyt nauttia renkituvan iltamissa. Monta luonnetta

oli hän jo löytänyt, monta taipumusta keksinyt ja hänen itsensä siitä

tietämättä oli työ häntä kasvattanut ja näyttänyt hänelle tien, jonka

päämäärä tosin ei vielä näkynyt eikä tuskin kangastanutkaan, mutta

joka lyhyydessäänkö oli jo selvästi viitoitettu ja tarjosi sellaisen

toiminnan, joka paraiten tyydytti nuorukaismieltä vehreimpänä

nuoruusaikana.

Iltamien jatkamiseen oli siis keino keksittävä.