Uutinen Kaislan pojan kotiintulosta levisi makupalana nopeaan yli
koko kirkonkylän, aiheuttaen mitä järjettömämpiä juoruja ja arveluja.
Kaikkien juorujen ja arvelujen päätekohta oli sama: kirkonkylään oli
lahjoitettu käräjäkirjuri numero toinen, ja kaksi on aina komeampaa
kuin yksi. Pahansuoville tarjoutui mainio tilaisuus ilmaista
vahingoniloaan. Moinen paukaus oli muka terveellinen kaislalaisillekin,
jotteivät pilviä ylemmä siivittele. Kyllä köyhän polulla aina koira
haukkuu, onpa paikallaan, että joskus rikkaankin ryytimaassa korppi
pitää kirkonmenoja.
Vaikka Jonni oli juorujen varalle valmistautunutkin ja vaikka hän
niitä kuunteli vain puolella korvalla, raapivat ne toisinaan hyvinkin
kipeästi. Eikä niitä vastaan mahtanut mitään, sillä ne olivat
monipäisiä ja monihäntäisiä. Mennä huutamaan jokaisen juoruajan
korvaan, ettei asia olekaan niin, olisi ollut narrin työtä ja
tuulen pieksämistä. Parasta oli antaa juorujen aikansa elää niihin
puhaltamatta, kunnes kuolevat omaan onttouteensa.
Se olikin Jullu raukka, jonka asema pahensi ja mustasi Jonninkin
aseman. Samalla lailla oli Jullukin eräänä kauniina päivänä puksahtanut
kotiinsa. Aiottiinpa pojasta sitte apteekkaria, asemapäällikköä tai
jotakin muuta suurta herraa, mutta miten lie päivät vaienneet ja
pimenneet, mutta toipa tie toisen kerran kotiin. Toisen kotiintulon
jälestä pysyttelihe poika viikkokausia poissa ihmisten ilmoilta,
hoiperrellakseen sitte eräänä sunnuntaina kievarin rappuja alas
täyshumalaisena.
Kuultuaan että kylässä odotettiin häntäkin samallaisen ohjelman
suoritukseen, päätti Jonni seuraavana pyhänä lähteä kirkkoon. Toinenkin
syy oli. Vanha kirkkoherra oli tuonottain saanut apulaisen, jota Jonni
halusi nähdä ja kuulla.
Kaislan talo sijaitsi pienen koivikon suojassa kirkonkylän laiteella,
noin puolentoista tai parin kilometrin matkalla itse kylästä.
Kesäinen kirkkopolku kulki ensin Kaislan pellon äyränteitä ja putosi
sitte naapurien vainioille, yhtyen maantiehen hautuumaan kulmassa.
Rajusadetta seuranneet äkkinäiset kylmät olivat jäätäneet maan,
joten polkukin oli käyntikuntoinen, mutta Jonni valitsi kuitenkin
maantiematkan, vaikka taival siten venähti ainakin kolmanneksella.
Kylässä kohtasi hän melkein pelkkiä tuttuja kasvoja. Kauppapuodeissa
oli vilkas liike, ihmisiä kulki ristiin rastiin pikkuasioitaan
toimittelemassa. Jonniin luotiin toisinaan hyvinkin kummastelevia
silmäyksiä, varsinkin kirkonkyläläisten osalta, jotka olivat olevinaan
asiain perillä juuria myöten. Jullu, seisoen muutamien nuorien isäntien
ryhmässä, jotka puhelivat ja nauroivat suuriäänisesti, tervehti Jonnia
äitelän kohteliaasti, vaikka he eivät olleet keskenään enempää kuin
hyvän päivän tuttuja.
Kirkon kentälle saavuttuaan hipuili Jonni tovin aikaa ihmisryhmissä.
Pitäjän asukkaat olivat ainakin ulkonäöltä melkein poikkeuksetta
hänelle tuttuja, samoin hän pitäjäläisille. Yhätettyään pari
sukulaistaan, astui Jonni niiden kanssa kirkkoon, mutta jättäytyi
ovipuoleen, siirtyen vain oikeaan niin paljo, että hänelle jäi
syrjäinen paikka ja siitä vapaa näköala saarnatuoliin päin.
Kirkonmenojen alkutoimituksiin ei hänen huomionsa kiintynyt muuta kuin
silmänräpäyksittäin. Ovista kirkkoon verkalleen valuva ihmisjoukko
kasvonmuotoineen, ilmeineen ja pukineineen tarjosi aina uutta ja
vaihettelevaa näkemistä. Naisten parveke, joka oli Jonnista katsoen
vasemmalla, täyttyi ripeämmin. Pian ilmaantui aivan saarnatuolin ääreen
pienet, lapsekkaat kasvot. Valkoisen silkkiliinan alta näkyivät vaaleat
hiukset, tehden iloisen vaikutuksen, mutta suukuopissa asusteleva
vakava ilme ei ottanut oikein sopiakseen yhteen niiden sekä vallattoman
näköisen nenänykerön kanssa. Kasvot eivät kertaakaan aamuvirren ja
alkutoimituksien aikana kääntäneet katsettaan valtaoveen päin, vaikka
Jonni ajatusvoimien sähköittämisellä kuinkakin koetti niiden omistajaan
vaikuttaa.
— Tyttö on tänään houkka, mutisi Jonni itsekseen, luopuen
kokeiluistaan, mutta samassa lapsekkaiden kasvojen katse ohjautui häntä
kohti, suukuoppien vakava ilme särkyi sekunniksi ja pikku pää teki
tuskin huomattavan, iloisen nyökäyksen.
Tällöin olivat alkutoimitukset jo edistyneeet niin pitkälle, että
saarnatuoliin nousi apulainen, jonka lahjoista ja esiintymiskyvystä
oltiin pitäjällä jyrkästi erimielisiä. Toiset sanoivat apulaista
parhaaksi saarnamieheksi, mitä olivat milloinkaan kuulleet, toiset
asettivat hänet kehnoimpien tasalle.
Hänen ulkomuotonsa oli vähäpätöinen. Vartalo oli lyhyt, aivan kuin
keskenkasvuinen, mutta kasvot olivat syväilmeiset. Tuo vaikutti, että
hän ensi silmäyksellä näytti jonkinlaiselta pikku vanhukselta, jossa
kaikki oli puolitiehen jäänyttä, heikkoa ja osapuilleen kehittynyttä ja
jossa puuttui sanojen takaa mies.
Saarnaa alettaessa tuntui hänen äänensä vakaantumattomalta ja
persoonattomalta. Jonninkin korvien ohi menivät moniaat lauseet
minkäänlaista vaikutusta tekemättä, mutta sitä ei kestänyt monta
tuokiota. Apulainen ei ollut puhunut tuskin viittä minuuttia, kun
Jonni jo tunsi joutuneensa vireesen, ja silloin kaikki se, mikä oli
ollut epäedullista, muuttui edulliseksi. Voimakas persoona kasvoi
apulaisen saarnatessa aste asteelta yhä selväpiirteisemmäksi. Se mikä
tuonoin oli kuulostanut epäröivältä ja vakaantumattomalta, olikin itse
asiassa persoonallista, varmaa ja kypsynyttä. Sivuuttaen kokonaan
tekstin sisällön, ihmetyön, alkoi apulainen puhua uuden testamentin
farisealaisuudesta ja nykyajan farisealaisuudesta. Takertumatta
kuiviin sanaselityksiin, mutta silti välttäen liiallista intoilemista
ja tunteitten hivelemistä, iski saarnaaja suoraan asian ytimiin,
pettämiseen, oman itsen ja muiden pettämiseen. Hän puhui koruttomasti,
mutta lämpöisesti, yhtä aikaa järjelle ja sydämmelle. Yhtymiskohdissa
löysi kuulijoiden enemmistö itsensä näyttelemässä jotakin nykyajan
farisealaisuusnäytelmän osaa, joko hienompaa tai karkeampaa,
julkisempaa tai salaisempaa.
Jonniin teki saarna rohkaisevan vaikutuksen. Edellisinä päivinä yhäti
uudistuneet, milloin hiljaisemmat, milloin voimakkaammat mielenpuuskat
olivat ahkeraan leikinneethänen kanssaan, milloin painaen ja sulloen
syvyyksiin, milloin taas nostaen ja kohottaen korkeuksiin eikä hän
ollut kyennyt sovittamaan mielenpuuskista johtuneita ristiriitaisuuksia
eikä sitä masennusta, joka syntyy oman vakaumuksen epäilemisestä.
Mutta lämpöisestä sydämmestä lähtenyt, henkivoimainen saarna ikäänkuin
paljasti hänen sydämmensä sisimmät valot, ajoi varjot pakoon ja löi
sinetin hänen mielilauseensa alle: ole etupäässä rehellinen itseäsi
kohtaan, siitä seuraa rehellisyys elämää ja ihmisiä kohtaan.
Väen hiljalleen soluessa ovista ulos kirkonmenojen päätyttyä, piti
Jonni silmällä pieniä, lapsekkaita kasvoja, keksien ne väkivirran
keskellä solumassa pääkäytävän ovea kohti Martin ja Innin jälessä.
Jonni antoi siskonsa ja Martin edetä ja meloutui sitte tyttöön päin,
saavuttaen hänet eteisessä.
— Eliina, virkkoi hän jokseenkin kovaäänisesti, sillä askeleiden kaiku
hämmensi äänet. Eliina, odota, pysähdy.
Lapsekkaiden kasvojen somat suukuopat muuttuivat peräti hauskan ja
iloisen näköisiksi.
— Kummitus, virkkoi hän äänellä, josta hillitty riemu väreili.
— Ei mikään kummitus, Klaus Kurki vain ilmi elävänä.
He liukuivat yhdessä ulos.
Syksyinen, kirkas päivä tuntui raikkaalta. Sinitaivas, kun se sateitten
ja hämärien lomasta yllättäen pääsi näyttäytymään aurinkoineen, näytti
nuortealta ja hymyilevältä.
Jonnin ennättäessä kotiin, olivat muut jo ehtineet lopettaa
päivällisen, isä oli vetäytynyt ruokalevolle, äiti, siskot ja Martti
istuivat tuvassa.
— Eellimäisenä läksit, perimmäisenä palasit, huomautti äiti.
— Sehän se onkin oikea järjestys.
Jonnin äänessä kuului seitsemän kevätpuron porina.