Satoi rankasti ja herkeämättä, satoi vallan vimmatusti. Pitkän
yön vaiheilla ja aamupuolla oli väliin lepuutellut, mutta hämärän
vitkalleen vaietessa päiväksi yltyi vedentulo vuolaammaksi ja
raivommaksi. Suuret, raskaat pisarat syöksyivät kohisten pohjatuulen
painamina alas tuhanharmaalta taivaalta.
Kesken kiihtyneintä sadetta juosta hilkkasi Kaislan riihiväki ruualle.
Nuori renki, kankearaajainen Martti, teki tanhualla roiman pylläkän,
josta sekä sateen silmittömästä ropinasta yleni vain riihiväen rattoisa
mieliala. Semmoinen läiskäys joutikin arkanahkaiselle. Kuka käski
niskaansa koristamaan riihiriekaleilla? Olisi ottanut pilven viljan
vapaasti vastaan, olisi nähnyt hoitaa sorkkansa. Taisi läiskäyksessä
unhottua oman kullan nimi ja vaihtua seitsemän sepän kummin kaimaan.
Naurettiin Martin laskuun vielä syödessäkin.
Riihiväen noustessa ruualta ja hankkiutuessa jälleen työhön, kuului
tanhualla rattaiden kolina ja Tarkan hurja haukunta. Haukunta kuitenkin
lauhtui ja herkesi tuokiossa, sitte avautui tuvan ovi ja sisään työntyi
Kaislan poika Jonni.
— Soo nyt, olehan nyt, puheli hän koiralle, joka iloissaan vinkui ja
ponnahteli hänen rinnoilleen. Tarkka, soo nyt.
Riihiväki poistui työhönsä kummastellen ja keskenään hiljaa supattaen,
mutta Jonnin siskot Inni ja Anni jättäysivät tahallaan jälkeen ja
silmittelivät veljeään niinkuin mitäkin haudantakaista olentoa.
— Hyvää päivää, äiti, hyvää päivää, Inni ja Anni.
Jonni, joka koetti tekeytyä keveämielisen ja iloisen näköiseksi, oli
saanut riisutuksi likomärät päällysvaatteet yltään. Kun äiti ja siskot
yhä vaikenivat, jatkoi hän aivan välinpitämättömin äänin:
— Sitä on vasta vedenanti, putoo kuin pillistä. Mutta tehän katselette
minua niinkuin kummitusta. Kaislan Jonnihan minä olen joka tuumalta.
Vai ettekö usko käräjiin haastamatta?
Silloin kuuluivat raskaat askeleet tupakamarin oven takaa, tuokio vielä
ja Jonni seisoi isänsä edessä silmä vasten silmää.
Kaislan isäntä, entinen kihlakunnan lautamies, oli varreltaan
keskikokoinen ja aimo lailla kyyryniskainen. Kasvojen hipiä oli tumma
ja hieman kellahtavakin, tukka oli musta, silmien ja suupielien
ilme päättäväinen, ehkäpä vähän tylykin, kuten toimintakykyisen ja
lujatahtoisen miehen ainakin.
— Mitä tämä merkitsee?
Kaislan isäntä loi poikaansa musertavan katseen ja astui askeleen
lähemmäksi. Jonni yritti vastata, mutta ääni sortui epäselväksi
änköttelyksi.
— Mitä tämä merkitsee?
Uudistettua kysymystä seurasi tuima jalan polenta, joka pani
ikkunalasit helähtämään. Inni ja Anni hiipivät ulos, Kaislan emäntä
hervahti istumaan pöydän ääreen, jonka siivoamisessa hän oli hääräillyt
pojan ilmaantuessa tupaan.
— Se merkitsee, että minun koulunkäyntini on loppunut.
Jonnin äänessä oli outo sointu, sanat tuntuivat lyijynpainoisilta
eivätkä tahtoneet voiman väelläkään työntyä kurkusta ilmoille. Vaikka
hän oli valmistautunut tähän kohtaukseen koko edellisen unettoman yön
ja koko taipaleen koulukaupungista Kaislaan saakka. Vielä äsken, äidin
ja siskojen kanssa piloja lasketellessa, oli pilojen alla urheillut
ajatus, ettei hän raukkana esiinny isän edessä...
— Koulunkäyntisi loppunut, toisti Kaislan isäntä, leuan tärähdellessä
ja katseen yhä tiukentuessa.
— Loppunut on.
Jonnin kävi yhä vaikeammaksi kestää musertavaa katsetta. Hän tunsi
vapistuksen väreitä koko ruumiissaan ja vähälle veti, ettei hän
polvistunut anteeksipyyntiin.
— Ja loppunut varmaankin häpeällä, kuten...
— Ei, isä, mitään häpeällistä en ole tehnyt.
— Sano tuo kerta vielä.
— Kyllä sanon. En ole häpeän kelkassa lähtenyt, lähdin omasta halustani.
Jonnin ääni alkoi jo varmentua. Outo sointu katosi ja sen mukana
väristyksetkin.
— Miten? Kuulinko oikein? Eikö sinun tekojasi määrää kukaan muu kuin
sinä itse?
— Ei näin tärkeässä asiassa. Eihän minulla ole koskaan ollut intoa
lukumieheksi. Monesti olen sen sanonut, mutta sanojani ei ole otettu
huomioon.
— Ne eivät ole olleet huomion arvoisia.
— Mutta onhan kysymyksessä koko minun elämäni, tulevaisuuteni ja...
— Niin juuri onkin. Ja ne ovat niin tärkeitä kysymyksiä, ettei riitä
yksin se, että sinä pohdit niitä, vaan niitä pohtii eräs toinenkin.
Arvaahan kuka?
Itse olen lähinnä itseäni.
— Hauskaa kuulla, erinomaisen hauskaa. Et ole kenenkään nenästä
vedettävä, et varsinkaan isäsi, joka on tollo talonpoika.
Suuttumuksen kiihdyttämässä äänessä pursui terävä ja pisteliäs iva.
Jonni tunsi ohimonsa kuumenevan. Silmänräpäyksellinen turtuminen
valtasi hänet. Avuttomana ja masentuneena seisoi hän tuokion ääneti ja
virkkoi sitte melkein rukoilevasti:
Isä, minä pyydän, jätetään iva pois.
— Sitähän minäkin pyydän ja ainoastaan sitä. Ettet tekisi käytökselläsi
isääsi ivanalaiseksi. Olisit muistellut neljättä käskyä ennenkuin
lähdit.
— Kyllä muistin.
— Etkä kuitenkaan pyörtänyt.
— Minä en voinut.
— Lähdit siis lopultakin pakosta, vaikka tuonoin sanoit...
— Lähdin pakosta ja lähdin vapaehtoisesti.
— Viisaasti lausuttu. Ja pelkäsit kohtausta isän kanssa etkä pelännyt.
— Aivan niin, pelkäsin enkä pelännyt.
— Sillä olet syyllinen ja syytön.
— Vallan niin, olen molempia. Meitä oli puoli luokkaa, teimme
mielenosoituksen. Johtajat rangaistiin, minä kuuluin johtajiin. Muut
tekivät konttirukouksen ja välttivät rangaistuksen, mutta minä en
tehnyt.
Kaislan isännän kellahtaville kasvoille levisi lauhempi ilme, joka ei
jäänyt Jonnilta huomaamatta.
— Asia on siis vielä autettavissa.
— On, mutta minä en tahdo.
— Mutta minäpä tahdon ja minun tahdostani et pääse yli etkä ali. Pane
mieleesi, minä pysyn sanassani.
Kaislan isännän suuttumus terästyi tuokiossa, hän oli jälleen ankara
isä, joka ei mistään hinnasta aikonut luopua isänoikeuksistaan pojan
yli.
— Sanassani minäkin pysyn, herraa ei minusta tule vuolemallakaan.
Jonnin äänessä kaikui jotakin järkähtämätöntä, joka pani Kaislan
isännän miettimään. Hänen omassa elämässään siinti tapauksia, jotka
ikäänkuin poreilivat eloon pojan niskoittelemisessa ja kuvastivat
häntä itseään, vaikka hän tähän saakka oli luullut, että poika oli
äidin maitohipiän ohessa myöskin perinyt äidin taipuisan ja mukautuvan
luonteen. Mutta toisaalta ajatus nähdä poikansa tuomarina lautakunnan
kera ratkaisemassa ihmisten riitoja ja ylläpitämässä oikeutta ja
järjestystä yhteiskunnassa, oli niin syvälti syöpynyt häneen, ettei hän
siitä voinut äkkiä irtautua. Mikä olikaan sitte pojan teossa liikkeelle
paneva pohjavoima? Pälkähdyskö, vaiko joku odottamattomuus, johon hän
ei ole arvannut valmistautuakaan.
— Miksi sitte mielesi kytee?
— Talonpojaksi.
Tuo oli aimo ropsaus alas käsin, aimompi kuin Kaislan isäntä oli
osannut odottaakaan. Liikemies tai jotakin muuta sen korkuista,
sitä olisi voinut toki mainita, mutta talonpojaksi lyseon ylimmältä
luokalta, se ei enää ollut miehen miete, se oli lapsen loru.
— Mutta jos sattuukin kiertymään käräjäkirjuriksi. Jullu, esimerkki, ei
ole kaukana.
Jullu, käräjäkirjuri ja kirkonkylän surullinen henkilö, oli nimismiehen
poika, jonka koulunkäynti oli keskeytynyt. Aste asteelta oli poika
painunut renkien viinaveikoksi.
— Jos ei pätevämpiä syitä löydy kuin Jullu, niin...
— Syy se on sekin. Pätevämpiäkin kyllä löytyy, mutta niistä puhutaan
toiste. Sinä palaat koreesti jatkamaan koulunkäyntiäsi, se on minun
sanani, ja sen sanan takana ei ole tyhjää, sen sinä hyvin tiedät.
Äänessä, vaikka se vielä oli ankara, ei enää kuohunut silmitön
suuttumus, samoin katseenkin tiukkuus oli lievennyt, molemmat
luonnollisia seurauksia liiallisesta jännityksestä.
— Kas, lepuuttelee vähän.
Niska kumarassa lähti Kaislan isäntä ulos, ohjaten askeleensa riihtä
kohti. Jonnilta pääsi helpoituksen huokaus. Tuntui että vaikein
oli ohitse mennyttä, alkutaival tehty, yhtä vankkaa jatkoa vain.
Taipumattomuutta loppuotteluissakin, jotka kyllä aikoinaan koituvat, ja
hän voittaa elämänsä tärkeimmän voiton.
— Äiti, minun on nälkä.
Kantoi äiti ruokaa pöytään ja asettui istumaan kylitysten pojan
rinnalle.
— Mikähän kumma tästä lopuksi tulee?
— Ei tule mikään kumma. Se vain, että minä jään kotiin.
— Voisit sentään noudattaa isän mieltä.
— Ja lukea tuomariksi. Enkö kelpaa pojaksesi muuten?
— Kyllä, kyllä kelpaat. Olitpa tuomari tai talonpoika, yhtä valkea olet
minusta.
— Kiitos, äiti. Me ymmärrämme toisemme helposti. Ja tulee kerran aika,
jolloin isäkin ymmärtää minua.
— Kunpa tulisi lauhan tuulen mukana eikä myrskyjen teitä.
Jonnin mieli oli asettunut, maa tuntui jalkojen alla. Syötyään
asteli hän pihan laidassa olevaan renkitupaan. Se oli kuin seppien
paja ainakin. Orsilla raaka-aineita ja monellaisia tekeleitä, toiset
alulla, toiset puolivalmiiksi kyhättyjä. Seinillä rippui työaseita,
kuten sahoja, visapääpuukkoja, omenapuusta tehtyjä höyliä, näveriä ja
sen tuotakin. Kaikki ne olivat omituisia ja vaatimattoman näkösiä,
mutta silti monessa mestarityössä koetuksen kestäneitä. Varsinkin
Martin nimikkokapineet olivat erikoisempia ja ehytpiirteisiä. Martti
olikin puumies ja puumiehen sukua. Kaikkea yritteli, sommitteli nähtyä
ja näkemätöntä, laati tekeleisiinsä uutta ja vanhaa kuosia, mutta
puolitiehen ei koskaan tekelettään heittänyt. Orvoksi oli Martti
jäänyt jo kymmenvuotisena. Kaislassa oli kasvanut Jonnin kera ja oli
kuin omahinen ainakin. Neljäntoista vanhaan saakka oli Jonni kyennyt
pysyttelemään voimissa kasvinkumppaninsa tasalla, mutta parina kolmena
viimeksi kuluneena vuotena oli Martti ruvennut ajamaan ohi. Sen hartiat
ja niska alkoivat paisua, posket pyöristyivät, kämmenet olivat kuin
nuoren karhun ja painissa se jo paiskeli nurmeen täysimittaisia miehiä
kuin pajupehkoja.
Renkituvan perällä oli pienen reen tekele alulla. Mallin olivat Martti
ja Jonni yhdessä keksineet edellisenä jouluna. Kaplojen asennosta
oli sittemmin aiheutunut väittely. Tekeleessä näkyi Martti kuitenkin
seuranneen omaa päätään ja asettaneen kaplat päinvastaiseen asentoon,
kuin Jonni muisti mallissa olleen. Tekele siten näytti siltä, kuin joku
yrittäisi toisella jalalla käydä, toisen jalan haratessa vastaan kaikin
voimin.
Tekelettä katsellessa valtasi Jonnin väsymys, tulos kahdesta
unettomasta yöstä ja monista mielen vihureista. Hän kellahti
kasvinkumppaninsa sijalle ja nukkui, heräten vasta illalla, kun Martti
riihipölyisenä astui sisään ja otti tulen.
— Mitä kuuluu? Yksi hyvä, kaksi pahaa, kolme rahaa. Kuumat on
kerraltaan kestetty ja kuitattu. Heräähän jo, peikkojen nimessä,
saunaan ja iltaselle. Näin unta viime yönä, että oli häät, rotta piteli
viulua ja kissa kihnutteli rokaa. Häät ennustavat lystiä. So, ylös,
herrassöötinki.
Anna minun nukkua.
Jonni kääntyi vain toiselle kylelleen, ruveten vetämään lisää unia.