»Voi turkin punainen, nyt olen keksitty», mutisi mies juostessaan.
»Teidän kynsiinkö antaisin itseni? — oho, olisipa sekin viisaasti
tehty. — — Eivätpä sen sissit kumminkaan tunteneet minua, eivätpä,
koska eivät sanoneet nimeäni.» Tuo viimeinen ajatus rauhoitti kokonaan
pahantekijän; tyyneellä mielellä juoksi hän eteenpäin hongikon
monimutkaisia polkuja pitkin.
Tuskin neljännestunnin verran kului, kun hätäkellot alkoivat kiivaalla,
säännöttömällä melullaan kutsua kansaa apuun tulipalopaikalle. Kohta
alkoikin väkeä virtailemaan oikein tulvimalla kaikilta haaroilta,
kaikenlaisten sammutusaseiden kanssa. Hätäillen ja ihmetellen tulen
äkkinäistä syntymistä, tuli Mäkelän Kaarlokin muiden mukana paikalle.
Kun mökki oli jo melkein kaikki poroksi palanut, alkoi kirkolta päin
tulevalta tieltä kuulua porokellon helinää, joka läheni lähenemistään.
Kaikki tunsivat heti kellonäänen ja samassa tulijan.
»Mitähän nimismieskin nyt enään... kun kaikki alkaa kohta olla porona»,
sanoi muuan ukko, kuullessaan kellon äänen.
»Ei tiedä mitä tuo tullee», tuumi toinen.
Samalla ajoi nimismies kahden muun miehen seuraamana pihaan. Heti
rattailta alas astuttuaan alkoi hän kulkemaan väkijoukossa juuri kuin
jotakin hakien. Mäkelän Kaarlo näytti ikäänkuin pakenevan tuota etsivää
ruunun palveliaa, mutta viimeinkin pääsi nimismies hänen eteensä.
»Täälläpäs sinut tapasin; minä panen sinut köysiin», sanoi nimismies,
luoden vihaisen ja läpitunkevan katseen Kaarloon.
»Mi-mi-inun? — ja mi-in-kä vuoksi? — jos sa-aan lu-lu-va-an ky-sy-ä»,
sopersi Kaarlo hätäyksissään.
»Kysymättäkin tiedät asian yhtä hyvin kuin minäkin», sanoi nimismies
tuimasti.
Kaikki katsoivat ällistyneinä Kaarloon ja vuoroon nimismiestä.
»E-en-hän mi-minä ti-tie-dä mi-mi-itään te-ehneeni, jost-a kö-köysiin
ta-arvit-sis pa-anna», koki Kaarlo inttää vastaan.
»Minä tiedän: sinä olet syypää tähän tulipaloon, vai kuinka?
»E-en, he-her-ra va-valle-esma-anni, e-en ol-leen-kaan, — ku-kuka
si-sitä o-on sa-sano-nut?» änkytti Kaarlo.
»Tässä ovat ne miehet, jotka ovat sinun nähneet tupaa sytyttämässä»,
sanoi nimismies, osottaen miehiä, joiden kanssa hän oli tullut.
»Anna nyt koreasti kätesi tänne, että saadaan niihin hamppu-kintaat nyt
ensi hätiin; pian saat paremmatkin», sanoi nimismies.
»En to-todellakaan mi-nä o-le mit-ään te-ehnyt: yht'-aikaa me
o-ole-emme tä-tänne tu-tul-leet kaikk-i me-ei-dän vä-äki — ky-ysy-kää
nii-iltä», koetti Kaarlo sanoa nähtyänsä, että nimismies alkaa
nuorittamaan.
»Jaha. — Tässä on teidän renki», sanoi nimismies Kaarlolle. —
»Niinkuin näjet, Kalle — se oli Mäkelän rengin nimi — syyttävät nämät
minua tämän tulipalon sytyttäjäksi; — mutta eikö me jokainen tullut
yhdessä tänne?» kysyi Kaarlo rengiltänsä.
»Joo; yhdessä me tultiin», vakuutti renki, »mutta vähän ennen kun
hätäkelloja aljettiin soittamaan, tuli isäntä kotiin täältä päin»,
jatkoi hän vielä, katsoen suoraan nimismiehen silmiin.
»Tiesinhän minä sen, että sinun työtäsi tämä on», sanoi nimismies ja
sitten jatkoi:
»So, annapas nyt kätesi sitoa, sillä sinua ei uskalla muuten
kuljetella.»
Ei ollut enään Kaarlolla sanaa suuhun tulevaa; täytyi antaa kätensä
karkeilla hamppunuorilla sidottaviksi.
»Nyt kärryille, mars», sanoi nimismies, saatuansa Kaarlon köysiin.
Estelemättä astuikin vanki hänen viereensä ja pian oltiin matkalla.
Juuri kuin Kaarloa lähdettiin viemään, saapui hänen äitinsä paikalle.
Nähtyänsä, missä pelissä poikansa on, ja kuultuansa, minkä tähden
se on siihen joutunut, alkoi tuo toivossaan pettynyt äiti itkemään
ja surkuttelemaan poikansa kovaa kohtaloa, mutta noita äitinsä
vaikerruksia ei Kaarlon tarvinnut kauvan kuulla; sillä ratasten pärinä
ja matkan yhä enenevä pituus esti sen.