On kulunut viikko. Pitkäksi on se tullut Mäkelän Kaarlolle, pitemmäksi
kuin seitsemän nälkävuotta. Levottomalla mielellä odotteli hän
kirkonaikaa sivu meneväksi, sillä silloin ei hän olisi viitsinyt
lähteä matkaan. Viimeinkin alkoi kellon soittoa kuulumaan ja ihmisiä
virtailemaan kirkosta kaikille haaroille. Kun väen tulo taukosi tiellä,
lähti Kaarlo kävelemään Ojalaa kohden.
Kun hän oli mennyt muutamia satoja syliä kotiveräjältä, tuli Takamäen
muori häntä vastaan tiellä. Kovin oli mummo parka lääpästyksissään, kun
sanoi Kaarlolle hyvän päivän.
»Nyt on mailma aivan mullin mallin», sanoi mummo, päästyänsä Kaarlon
likelle.
»Miten niin?» kysyi Kaarlo.
»No, kun suutarin Vilho ja Ojalan Aino kuulutettiin», sanoi mummo.
Tuota mummon puhetta ei Kaarlo ottanut oikein uskoaksensa, sillä
yleensä sanottiin häntä vähän heikkopäiseksi, joten hän pian horajaa
mitä sattuu. — Eihän siihen ollut luottamista.
»Jopa ollakaan, vai jo kuulutettiin... Te kaiketi näitte kuulutuskirjan
sakaristossa, koska tiedätte kertoa», sanoi Kaarlo nauraen.
»Äläpäs poika teekään leikkiä, ihan totinen tosi se on... Männikön
muori minulle sanoi, joka ei milloinkaan valehtele», vakuutti mummo.
»No, täytyyhän minun nyt uskoa tuo teidän puheenne ainakin — valeeksi,
ettei olisi kovin paha mielenne», sanoi Kaarlo ja lähti kävelemään
eteen päin.
Kerran vielä katsahti mummo Kaarlon jälkeen ja mutisi jotakin epäselviä
sanoja, joita ei Kaarlo voinut erottaa.
Kummallisia tunteita liikkui Kaarlon mielessä mennessään uudestaan
kosioretkelle Ojalaan, josta viikko takaperin oli tullut rukkasnippu
osaksi. Toivon ja pelvon vaihella astui hän Ojalan tupaan, jossa isäntä
pöydän päässä jotakin kirjaa lueskeli. Kuivasti vastasi hän tulijan
tervehdykseen nostamatta silmiäänkään ylös kirjasta. Kaarlo alkoi jo
uskomaan Takamäen muorin puheen todeksi; mutta kun hänen mieleensä
johtuivat nuot isännän sanat, jotka hän oli Ainolle lausunut: »parasta,
että heität pois tuon lapsimaisen touhusi, siitä kumminkaan ei tule
koskaan mitään», niin haihtuivat hänen mielestänsä nuot epätoivoiset,
mieltä rasittavat aatelmat ja rohkeana uskalsi hän kysyä:
»Joko olette saanut tyttärenne mielen muuttumaan?»
»Minulla ei enään olekaan tytärtä», sanoi isäntä surullisen kolkosti,
nostamatta vieläkään silmiänsä kirjasta.
»Mitä? — ei olekaan tytärtä?»
»Ei.»
»Mitä tämä nyt on: ei olekaan koko tyttöä ja kumminkin on hän
kuulutettu Vilhon kanssa», mutisi Kaarlo itsekseen. Hän ei voinut
käsittää koko asiaa, ihmeissään kysyi hän taas: »Missä sitten Aino on?»
»Minä olen ajanut hänet pois luotani», sanoi isäntä, painaen kirjan
kiinni.
»Nyt olet, tiedän mä, saanut kuulla minulta kylläkseni, tiedustele
muualta tarkemmin», lisäsi hän vielä.
»Voi, vaivainen narri, sanansa syöjä...» sanoi Kaarlo kiukussaan.
Kiivaasti nousi isäntä pöydän päässä seisaalleen; mutta tavallista
kiivaammin lähti Kaarlokin ulos, sillä sen hän katsoi parhaaksi.
Kotiinpäin kävellessään täyttyi hänen rintansa katkeralla kiukulla.
Kostoa, veristä kostoa Vilholle, mietti hän kaiken aikaa. Kun hän
kotiveräjästä astui pihaan ja katsahti vielä suutarin viheliäisen
näköistä mökkiä, nousi synkeä kirous hänen rinnastansa.
* * * * *
Oli ilta, saman sunnuntain ilta, jona Kaarlo viimeksi Ojalassa
kävi. Luonto oli hiljainen ja rauhaisa. Ei kuulunut enään lintujen
viserrystä, ei ihmisten ääniä, eikä mitään, joka olisi hiljaisuutta
häirinnyt; tuulen huhahtelevat henkäyksetkin honkain latvoissa olivat
jo tauonneet, koko luonto näytti uinailevan.
Hongikossa likellä suutarin mökkiä piileili mies. Tuon tuostakin
kävi hän mökin oven takana, tarkoin kuuntelemassa, josko siellä
vielä oltaisiin valveella, mutta poistui jälleen honkain varjoon.
— Pirullinen hanke näytti hänellä olevan mielessä. — Kaikki oli jo
mökissä hiljaista, ei kuulunut muuta kuin nukkuvain raskaat henkäykset
ja seinäkellon yksitoikkoinen, taaja naksutus. Honkain varjosta hiipi
taaskin mies niin hiljaa kuin suinkin taisi ja asettui seisomaan
mökin seinustalle. Siinä otti hän taskustaan tuohen palasen, jonka
sytytti palamaan. Palavana pisti hän sen mökin kuivaan kattoon, joka
nuolen nopeudella oli ilmitulessa. Tuota tehdessään mutisi mies puoli
kuuluvasti: »ähä, suden pentu, nyt taitaakin karvasi kärvähtää.» —
Nähtyänsä, että työnsä kaikin puolin onnistui hyvästi, lähti hän
juoksemaan metsikköön, josta oli tullutkin. Mutta monta harppausta ei
mies ehtinyt ottaa, kun hän aivan likeltä takaansa kuuli äänen: