Vankien kulettajan avara pirtti tuli nyt Kaarlon asumaksi. Kahlittuna
seinään kuin kartanokoira sai hän maata pirtin kovalla penkillä. Siinä
mietti hän nykyistä kohtaloansa; mietti entisiä vapautensa päiviä,
jolloin oli ollut omassa varassaan. Aina lapsuutensa ajoista asti
muistui mennyt elämä hänen mieleensä yhtenä suurena rikoksena, jota
ei milloinkaan voisi sovittaa. Vaikka omatuntonsa julisti hänen niin
paljon pahaa tehneen, ei hän sittenkään voinut tunnustaa itseänsä
kohtaloonsa syypääksi; isävainajaansa syytti hän siitä. Miksi hän oli
häntä niin hellitellen kasvattanut, miks'ei hän ollut häntä aikanansa
kurittanut. — Niin, miks'ei?
Kauan valvoi Kaarlo, vaikka kaikki muut jo nukkuivat. Hänen sydämensä
oli levoton, sillä synkät ajatukset tulevista elämän kohtaloista saivat
hänet suremaan. Linnut lehtikoissa ja huoneiden räystäissä lauloivat
jo aamuvirttänsä ja aurinko metsän takaa alkoi heittämään ensimäisiä
säteitään. Silloin vasta sai vanki unta. Kauvan ei hän saanut nauttia
lepoansa, sillä kahleitten kolkko kalskahteleminen herätti hänet. Hän
rupesi istumaan penkille, jossa alkoi muistelemaan äskeistä untansa,
joka sai hänet entistäkin levottomammaksi.
Hän oli ollut olevinansa jossakin kaukana kotoansa... ehkäpä poissa
Suomestakin, sillä kaikki oli siellä aivan toisenlaista ja ihmisetkin
puhuivat outoa kieltä... Sitten tuli muuan herrasmies, joka osasi samaa
kieltä kuin hänkin. Hän tuli Kaarlon tykö ja sanoi lempeällä äänellä:
»Nyt lähdetään katsomaan työpaikkaasi.»
Sanaakaan puhumatta seurasi Kaarlo pitkän matkaa oppaansa perässä
vuorista seutua, kunnes saapuivat ison aukon partaalle... Sinne
pimeään, ammottavaan syvyyteen alkoi opas astumaan, mutta Kaarlo ei
olisi uskaltanut häntä sinne seurata; vasta sitten kuin opas vakuutti,
ettei siellä mitään peljättävää ole, uskalsi Kaarlokin lähteä perässä.
Kauan viipyi, ennenkuin he ehtivät aukon pohjalle, niin kau'an, että
olisi luullut maan läpi mentävän. — Siellä pohjassa oli avarampi;
siellä työskenteli suuri joukko ihmisiä, niiden seurassa paljon Kaarlon
omia kansalaisiakin, jotka niin ahkerasti olivat toimessaan, että
tuskin joutivat huomaamaankaan vasta tullutta. Kaarlollekin annettiin
työ-ase käteen ja muiden mukana sai hänkin alkaa työnsä. Kun hän
oli hetken aikaa työskennellyt ison kivilohkareen vieressä, alkoi
se vyörymään hänen päällensä. Kaarlo koetti paeta pois alta, mutta
se ei onnistunut. Joka kerta kun hän ponnisti viimeisetkin voimansa
lähteäksensä juoksuun, kaatui hän aina paikalleen. Kivi oli jo niin
likellä että oli allensa rusentamaisillaan Kaarlon, mutta siihen hän
heräsi.
Kummallinen oli hänen mielestänsä tuo uni, niin kummallinen, että se
pani hänet miettimään kurjaa tilaansa, miettimään niin syvästi, ettei
hän enään voinut uneen ummistaa silmiänsä.
Pari viikkoa oli Kaarlo kulutellut aikaansa vankien kuljettajan tarkan
peräänkatsannon alla; sitten lähdettiin häntä viemään oikeuspaikalle,
vastaamaan teoistansa. Kaiken välin satoi vettä taivaan täydeltä, että
perille päästyä oli vanki, samoin kyytimieskin läpimärkänä. — Vilun ja
pelonväreet tunkivat hänen sydämensä lävitse, odotellessaan lakituvan
eteisessä sisäänkäskyä. — Viimeinkin tuli rättäri ovelle ja käski
sisälle. Vanginkuljettajan saattamana käveli vanki tuomarin eteen, joka
jotakin suuremmoista kirjaa selaillen kysyi häneltä:
»Tämä nimismies N——ä syyttää sinua murhapoltosta, joka on tapahtunut
suutarin, Mikko Kankaan torpassa, kesäkuun ensimäisenä päivänä; mitä
sinulla on sanomista puolustukseksi?»
»Että olen mainitusta syytöksestä yhtä puhdas kuin aurinko taivaalla»,
sanoi Kaarlo jäykästi.
»Sinä siis kiellät sen tehneesi?» sanoi tuomari.
»Kiellän, kun en kuitenkaan ole sitä tehnyt», sanoi Kaarlo entiseen
tapaansa, mutta sitä sanoessaan hänen äänensä vapisi.
Vieraatmiehet käskettiin sisälle kuulusteltaviksi. Molemmat sanoivat
nähneensä Kaarlon sytyttämässä huoneen kattoa tuleen, josta se heti
leveni joka paikkaan.
»Nämät todistavat vihasta ja vainosta», sanoi Kaarlo, kun toinen
todistajista oli sanonut, mitä tiesi.
»No, mitä vääryyttä sinä heillekin olet tehnyt, että ne nyt vihasta
sinun päällesi todistavat?» kysyi tuomari nauraen.
»En mitään.»
»Ei tietystikään ne sitten vihasta todista», sanoi tuomari.
Kun molemmat vieraatmiehet saatiin kuulustelluksi, saivat kaikki
asianomaiset astua ulos.
Vapisevin sydämin odotti Kaarlo tuomiotansa. Hänen kasvonsa kävivät
välistä tulipunaisiksi, välistä lumivalkeaksi. Sieltä täältä,
väkijoukosta kuului tuon tuostakin tuo Kaarlolle hirveä, sydäntä
tärisyttävä sana »Siperia», joka yhä enemmän sai hänet vapisemaan.
Tovin aikaa oltuansa ulkona, sai vanki astua lakitupaan kuulemaan
tuomiotansa. Tuomari otti nyt oikein arvokkaan näköisen aseman ja alkoi:
»Rikoskaaren yhdennentoista luvun, toisen pykälän nojalla, tuomitaan
Kaarlo Matinpoika Mäkelä kahden vieraanmiehen todistuksen mukaan
murhapoltosta elinkautiseen pakko-työhön Siperiaan.»
Pahalla on paha palkka, sanotaan, niinpä tässäkin, Kaarlo oli ollut
kaiken ikänsä paha, pahempi kuin muut saman ikäisensä. Hän oli elänyt
isävainajansa väärän kasvatuksen mukaan, jotka jo nuorena ohjasivat
hänet väärälle polulle, polulle jolta on vaikea palata, jos ei ole
taitavaa ja valpasta opasta. Kaarlolla oli ollut sekin — oma äitinsä,
joka häntä koetti ohjata oikealle tielle; mutta tuon oppaansa hyvät
neuvot hän ylpeästi hyljäsi, vaeltaen vaan omaa, väärää polkuansa, joka
johti auttamattomasti hukkaan.
* * * * *
Oli Juhannus, tuo keski-kesän ihanin aika, kun Mäkelän Kaarloa
lähdettiin viemään kotoansa — kotoansa, sanoin, sillä kotonansa sai
hän vielä käydä viimeisen kerran, mutta sitten ei enään milloinkaan.
Kaikkein silmissä kiilsi kirkkaita kyyneliä, kun tuo kovasti
raudoitettu vanki antoi heille ikuiset jäähyväisensä; mutta kaikkein
enimmän kuitenkin suri vangin oma äiti poikansa kovaa kohtaloa; hän
itki niin kovasti, ettei voinut sanaakaan puhua. — Kauvan ei Kaarlo
saanut viipyä kotonansa, sillä kyytimiehensä kärryille täytyi taas
istua, joka heti lähti ajelemaan kirkolle päin. —
Kun matkue saapui Ohkalan kohdalle, oli siinä iso joukko kansaa pihalla.
»Mitkähän markkinat tuolla on, koska on noin paljon väkeä?» kysyi
Kaarlo kolkosti.
»Siellä vietetään Ojalan Ainon ja suutarin Vilhon häitä», sanoi
kyytimies yksitoikkoisesti.
Kaarlo hämmästyi tuon puheen kuultuansa, ettei tahtonut olla mitä
sanoa. Hän ei ollut kuullut puhuttavankaan Vilhon ja Ainon kaupoista
muuta kuin sen, mitä Takamäen muori oli tiellä hänelle kertonut.
»Minun pitäisi saada puhutella morsiusparia; olisitteko hyvä ja
ajaisitte sinne», pyysi Kaarlo.
»No, saahan tuota nyt... näyttääpä tätä päivää vielä olevan», sanoi
kyytimies, tirkistäen aurinkoon.
Kun Kaarlo astui tupaan, hiljeni heti hälisevä joukko. Kaikki
katselivat häntä kuin lehmä uutta konttia; koettipa muutamat päissään
olevat poikaviikarit puhua kaikenlaisia pisto- ja kompa-sanojakin,
mutta niistäkös vanki viisi veisasi; suoraan kamariin hän vaan käveli,
jossa juuri Vilho sattui olemaan. Saatuansa häneltä kynän, mustetta
ja paperiliuskan, alkoi hän kirjoittamaan. Sanat tulivat melkein kuin
itsestään, vaikka hänen kätensä hieman vapisi. — Kun kirjoitus tuli
valmiiksi, meni hän Vilhon luo ja kysyi, josko tämä voi antaa hänelle
anteeksi.
»Minulla ei ole enään mitään anteeksi antamista, kaikki olen jo ennen
antanut», sanoi Vilho puristaen vangin tarjoamaa kättä hellästi.
»Minä onneton olen kaiken ikäni rikkonut sinua vastaan, muuta en ole
tehnytkään; mutta nyt tahdon sinua niistä palkita», sanoi Kaarlo
samalla ojentaen äsken kirjoittamansa paperin Vilholle.
Tuo paperi ei ollut suuri, mutta se sisälsi paljon. Se oli testamentti.
Siinä määräsi Kaarlo Vilhon kaiken kiinteän ja irtaimensa ainaiseksi
omistajaksi, sillä ehdolla, että Vilho antaisi hänen äidilleen
murheettoman elinkautisen eläkkeen.
Silmäiltyänsä paperin sisällön, ojensi Vilho sen takaisin Kaarlolle ja
sanoi, ettei hän ota mitään palkkiota.
»Ota edes lahjaksi, Vilho hyvä, ota, se on minun viimeinen pyyntöni,
jos et sitä täytä, en saata uskoa, että sydämestäsi olet antanut
anteeksi», sanoi Kaarlo, tarjoten uudestaan paperin Vilholle.
»Lahjaksi on tämä liijaksi iso, mutta koska sen noin sydämestäsi tahdot
antaa, otan sen suurimmalla kiitollisuudella vastaan», sanoi Vilho
tarttuen Kaarlon käteen.
»Ei, se ei ole kylläksikään, sovittamaan kaikkia niitä rikoksia, mitä
olen sinulle tehnyt», sanoi Kaarlo.
Vilho riensi tupaan, mutta palasi heti takaisin, tuoden Ainoa mukanaan,
jolle heti ilmoitti, minkä hyvän työn Kaarlo oli heille tehnyt.
Sovinnon lämmintä kättä, joka samalla oli hyvästijätön merkki, löivät
he nyt kaikin. Sitten itkien ja halaillen erkanivat he kuten veljekset,
jotka ijäksi eroavat toisiatansa.
Kyytimies lähti vangin kanssa ajaa kitkuttelemaan eteenpäin. Ensin
kulki tie aukeata niittyä, mutta sitten kääntyi se synkkään metsään...
Kirkonkellot soivat niin surullisesti, juurikuin hyvästi-jätöksi tuolle
onnettomalle, maanpakoon tuomitulle ja elämän myrskyissä sortuneelle
nuorukaiselle... Metsän laidasta katsahti Kaarlo vielä kerran armaita
synnyinseutujansa, jotka hänen nyt täytyi ainaiseksi jättää...