Eräänä sunnuntaina, ennen Juhannusta, laitti Kaarlo itsensä mitä
parhaaseen asuun. Mustat trikoovaatteet puki hän yllensä, kiiltävät
anturasaappaat veti jalkaansa, pani sievän nalli-hatun päähänsä;
pistipä vielä taskukellon komeine perineen liivinsä taskuun ja
komean letkavarsi-piipun hampaisiinsa. — Semmoisena lähti hän sitten
kävelemään Ojalaan päin.
Mennessänsä koetti hän hyräillä jotakin tutunomaista laulua, mutta se
ei tahtonut onnistua, sillä ajatuksensa liitelivät Ojalassa. Ojalan
kamarissa oli hän istuvinaan, haastellen Ainon kanssa lemmen asioista.
Mutta noista lempeistä aatelmistaan herätti hänet suuri, musta käärme,
joka aivan hänen jalkainsa juuresta lähti loikeroimaan metsään. Tuota
häiritsiäänsä lähti hän tavottamaan kiinni, mutta ei monta askelta
ehtinyt astumaan, kun kuuli aivan läheltänsä jotakin puhetta. Hän
koetti hiipiä niin hiljaa kuin suinkin taisi sinne päin, josta oli
ääntä kuulevinaan, mutta ei kuulunut enää mitään, ei hiiskaustakaan.
Aikomuksessa mennä tarkemmin tutkimaan astui hän jo askeleen eteenpäin,
mutta samalla kuului taaskin ääntä, joka sai Kaarlon seisahtumaan. Nyt
seisoi hän yhdessä kohti hiljaa kuin hiiri jauhoropeessa, teroittaen
kaiken kuuloaistinsa niin tarkaksi kuin voi ja kohta kuulikin hän tutun
äänen, joka sanoi:
»Ei se ollut mikää... tuuli tai joku muu ratisutti puita.»
»Niinpä taisi vaan ollakin, mutta minä säikähdin niin kovasti... hyi,
oikein vilun väreet raastelevat ruumistani...» sanoi toinen, jonka ääni
myöskin kuului tutunomaiselta.
Kaarlo koetti tirkistellä jokaisesta puun ra'osta, nähdäksensä kuka
toinen oli, sillä toisen hän tunsi aivan hyvin — se oli suutarin Vilho.
Hän koetti ottaa muutamia askeleita niin varovasti kuin suinkin taisi
päästäksensä likemmäksi puhujia. Monta askelta ei hänen tarvinnut
astuakaan, kun hän sai taaskin seisahtaa ja nytkös oli edessänsä
harmittava näky: Vilho istui sammaleisella mättäällä, erään isonlaisen
kiven takana, Ojalan Aino vieressänsä nojaten hänen rintaansa vastaan.
Siinä he haastelivat seuraavaa:
»Kummankin tulee lupauksensa pitää pyhänä ja liittomme salassa
sopivampaan aikaan... eihän meillä vielä niin vihalaisen kiirettä ole»,
sanoi Vilho hymyillen.
»Saahan tuota nyt salatakin... mutta minä luulen, ettei isäni olisikaan
vastaan puuhastamme, vaikka saisikin sen tietää», sanoi Aino hilpeästi.
»Minä luulen, että ukko lujasti vastustaisi, eikä ihmekään... minä
poloinen kun olen vaan köyhä. Mäkelän Kaarloon verraten», sanoi Vilho
surullisen leikillisesti», sillä hän tiesi, että Mäkelän isäntä vainuja
oli Ainoa Kaarlolle toivonut heidän vielä pieninä ollessaan.
»Älä sano niin, Vilhoni. Mäkelän Kaarloa kaikkine oikein ja väärin
saatuine rikkauksineen en ottaisi sinun ehdollasi, en vaikka...» sanoi
Aino lujasti.
Tuo keskustelu ei ollut Kaarlolle mieleen — tietääpä tuon. Hän oli
saanut kuulla kylläksensä. Kerran vaan kimakasti vihellettyään lähti
hän juoksemaan Ojalaan päin. »Vai ei ukko vastusta, kun tietää saa. —
Hm — vai ei — sepähän nähdään», mutisi hän mennessään.
Ojalan isäntä seisoi portailla, kun Kaarlo saapui pihaan. Vastattuaan
tulijan tervehdykseen, käski isäntä vieraansa huoneesen tupakoimaan,
ja käskyä tottelikin Kaarlo mielellänsä. Tulihan hänelle nyt hyvä
tilaisuus puhua asiansa, puhua ne mitä hän tullessaan oli nähnyt ja
kuullut ja omiaan lisäksi.
Kun isäntä oli vieraansa kanssa hetkisen aikaa istunut kamarissa,
toi emäntä kahvia. Jotakin kunnioituksen tapaista tunsi Kaarlo
rinnassansa noita Ainon vanhuksia kohtaan, joiden kanssa hän haasteli
kaikenmoisista asioista. Sykkivin sydämin odotti hän emäntää
poistuvaksi, saadaksensa pikemmin ajaa asiansa, sillä emännän aikana ei
hän olisi viitsinyt sitä tehdä. Pian lähtikin emäntä askareillensa ja
kahden jäivät miehet kamariin.
Nyt katsoi Kaarlo sopivan ajan tulleen. Hän laitti itsensä oikein
levolliseen asemaan, aukaisi takkinsa napista, että loistavat
kellonperät olisivat paremmin näkyneet, karisti kaikki pelon väreet
itsestänsä ja alkoi oikein miehevällä äänellä:
»Minä olen tullut pyytämään teiltä emäntää itselleni, sillä ilman
semmoista ei tahdo talon asuminen oikein käydä päinsä.»
»Vai niin. — Mutta minä en voi mitenkään antaa vaimoani sinulle», sanoi
isäntä, suu naurun hymyssä.
Nyt havaitsi Kaario puhuneensa tyhmästi; häntä oikein tahtoi hävettää;
mutta hän rohkasi itsensä ja sanoi taas:
»Tarkoitukseni olikin, että olen tullut pyytämään Ainoa vaimokseni.»
»Se on aivan eri asia; saadaanhan siitä nyt puhua vähän enemmänkin —
missä mennee koko tyttö?» sanoi isäntä.
»Kyllä minä tiedän missä Aino menee», ehätti Kaarlo sanomaan.
»Olette kai jo olleet kaupoissa?» sanoi isäntä nauraen veitikkamaisesti.
»En minä ole ollut varmasti, mutta kyllä joku toinen», sanoi Kaarlo
vähän kiertelevästi.
»Mitä tarkoitat, en minä ymmärrä?» sanoi isäntä vakavampana.
»Sen uskon, ett'ette ymmärrä; en minäkään olisi ymmärtänyt, mutta kun
satuin näkemään», kierteli yhä Kaarlo.
»Mitä sinä olet nähnyt? — sano nyt jo minullekin», pyysi isäntä.
»Te ette todellakaan tiedä mitään?»
»Kyllä minä tiedän yhtä ja toista, mutta en tuota sinun salaisuuttasi.»
»Niin, — Minä vaan pelkään, että saan Ainolta...»
»Rukkasetko?» keskeytti isäntä, »miten niin?»
»Niin luulen.»
»Älä usko joutavia... Onhan siinä asiassa minullakin vähäsen valtaa»,
sanoi isäntä.
»Sen uskon, mutta...»
»Mutta — mitä?»
»Ainolla on jo toinen, jota hän rakastaa», uskalsi Kaarlo viimein sanoa.
»Hm — joutavaa... Kukahan tuota on höpissyt?»
»Ei kukaan. — Minä, minä itse tiedän, kun olen omin silmin nähnyt, omin
korvin kuullut.»
»Missä?» kysyi isäntä ja kasvonsa kävivät hyvin totisiksi.
»Tuolla — kun suoraan sanon — metsässä, tien vieressä. Kun minä tulin,
näin suutarin Vilhon istuvan Ainon kanssa, haastellen vilkkaasti lemmen
asioista. Minua eivät he nähneet, mutta minä sain heitä katsella ja
kuunnella salaa mielin määrin», selitti Kaarlo.
»Jos puheesi on totta, niin silloin varjelkoon tyttö itseänsä...»
uhkaili isäntä.
»Totta se on, ihan totta... Mutta eihän se ole Ainon, vaan Vilhon syy.
Miksi hän nuorta tyttöä viekottelee», koki Kaarlo puolustaa Ainoa.
»On siinä Ainonkin syylä... on kun onkin. Miksi hän kaikkein renttuin
liverryksiä ja laverruksia uskoa? — Hm vai senlaisen miehen kanssa hän
seurustelee... hyvä, että sain tietää, ehkä siitä piankin loppu tulee,
jahka tässä ehditään...» puhua lopotteli isäntä ja suuttumuksen puna
levisi hänen kasvoillensa.
Kun isäntä lopetti puheensa, astui Aino kamariin. Hän aikoi mennä
kaapista jotakin ottamaan, mutta huomattuansa Kaarlon aikoi hän heti
lähteä takaisin.
»Äläpäs mene, minulla on vähän asiaa», sanoi isäntä, keskeyttäen Ainon
poismeno-puuhan.
»Mitä asiaa?» kysyi Aino ja hänen kasvonsa kävivät punaisiksi kuin
kesäillan rusko.
— »Missä olet näin kauvan viipynyt? — olemme saaneet sinua väsyksiin
asti odottaa», sanoi isäntä teeskennellyllä lempeydellä.
»Tuolla — metsässä olemme käy...»
»Olemme, sanoit. — Kenen kanssa? — sanoppas...»
»Yksin mi...»
»Yksin sinä», kertoi isäntä, keskeyttäen Ainon puheen. »Älä tule
minulle valehtelemaan», jatkoi hän vielä puiden nyrkkiä Ainolle.
Entistä punaisemmaksi tuli nyt Aino kasvoiltaan. Kaarloon loi hän
suurinta halveksimista osoittavan katseen. Hän tiesi nyt olevansa
pulassa, josta ei kovin hevillä selviäkään.
»Yksin todellakin minä olen ollut», sanoi Aino pelon sekaisella äänellä
kokien peitellä asian todellista laitaa.
»Minä sanoin jo, että et saa tulla minulle valehtelemaan, luuletko,
etten minä tiedä kaikkea?»
Aino paralla ei ollut sanaa suuhun tulevaa. »Noin vähän aikaako se
liittomme saikin olla salassa... Pitäisikö minun nyt hyljätä ja siten
onnettomaksi saattaa hän, joka minulle on maailmassa kalleinta...? Ei,
sitä en tee milloinkaan, ei vielä viimeisessäkään hädässä... Ennen
syöksen itseni virran pyörteisiinkin, ennenkuin hyljään armaani ja otan
toisen — paljonkin ennen teen sen», ajatteli Aino itsekseen. Sitten
voitti hänet valtava itku, joka hyrskien ja raivoisana kuin koski
tunki ulos hänen sydämensä syvyydestä. Peittäen kasvonsa esiliinaansa,
kääntyi hän seinään päin ja antoi kyyneltensä vapaasti vuotaa, ja se
lievitti paljon hänen suurta suruansa.
»Itku se on aina sinulla varana, kun vähän kovempi eteen tulee. Olisit
nytkin pysynyt kotona, niin ei olisi tullut mitään itkemisen ainetta...
Enkä minä vaadi sinua aina kotonakaan istumaan, mutta sen vaan sanon,
että suutarin Vilhon kanssa et saa enään seurustella; jos sitä vielä
teet, niin — sinä tiedät, mitä siitä seuraa», kiivaili isäntä.
»Onhan Vilho yhtä hyvä ihminen kuin muutkin... Onhan hän rehellinen
ja kunniallinen, jotka ovatkin ihmisen parhaat avut... Miksi en saisi
hänen kanssansa seurustella?» uskalsi Aino itkunsa seasta sanoa, sillä
hän oli saanut jo rohkeutta.
»Siksi, ett'et saa!... kuulitko nyt, vai...? — Vielä sinä rupeat tässä
sen hyvyyksiäkin latelemaan ja sitä puolustamaan, häh!» kirkui isäntä.
Kaarlo katsoi ajan sopivaksi pujahtaa ulos, sillä hän pelkäsi, että
isäntä rupeaa Ainoa löylyttämään ja sitä ei hän olisi viitsinyt nähdä.
»Älä nyt vielä pois lähde, Kaarlo», sanoi isäntä, kun näki hänen ulos
menevän.
»Ei, käyn vaan ulkona», sanoi Kaarlo ja lähti.
»Kyllä se on parasta, että ajoissa heität pois tuon lapsimaisen
touhusi, siitä kumminkaan ei tule koskaan mitään, ei kerrassa mitään,
sanon vieläkin, — jos nyt vähänkään ymmärrät ajatella, niin käsitäthän
tuon aivan hyvin, että se on ihan mahdotonta sinun mennä köyhälle
poikakennolle, jolla ei ole muuta omaisuutta kuin vaaterievut yllä»,
puheli isäntä.
»Köyhyys on hyvin pieni este rikkomaan välini Vilhon kanssa», sanoi
Aino.
»Uskallatko sinä sanoa minulle vastaan, häh!» kirkasi isäntä.
»Uskallan minä sanoa, että Vilholla olen kerran vainiona,
jos en hänellä, niin ainakin — Ahdilla.» [Ahti: veden jumala,
muinais-suomalaisten uskon mukaan.]
Isäntä ei puhunut enään mitään. Ainon itsensä uhraavaisuus saatti hänet
niin syvästi miettimään, että unohti kaikki ympäristönsäkin; piippukin,
joka keskustelun ajalla oli käteensä jäänyt, putosi lattialle.
Kaarlo oli oven takana kuunnellut keskustelua, mutta kun se taukosi,
lähti hänkin kävelemään kotiinsa päin. Portilla asti hän jo meni, kun
isäntä ilmestyi portaille ja kutsui hänet jälleen takaisi.
»Ei nyt tällä kertaa oikein menestynyt asiasi; tuo tyttö hupakko on
niin kiintynyt siihen viekotteliaansa, ettei häntä vähillä saakaan
siitä erkanemaan... Tule ensi sunnuntaina, siksi koetan saada hänet
mielensä muuttumaan», sanoi isäntä.
»No, kyllä minä tulen... Kiitoksia vaan nyt ja — hyvästi», sanoi Kaarlo
ja lähti.
Mennessään ajatteli hän itseksensä äskeisiä tapahtumia, joita oli
nähnyt ja kuullut; erittäinkin Ainon sanoja: »Mäkelän Kaarlosta
kaikkine oikein ja väärin saatuine rikkauksineen en huolisi sinun
ehdollasi, en vaikka», ja »Vilholla olen kerran vaimona, jos en hänellä
niin ainakin Ahdilla», ajatteli hän. Vielä silloinkin, kuin hän jo
kotinsa lähellä meni, kaikuivat nuo sanat hänen korvissaan kieltävinä
vastauksina ajatuksilleen, mutta ne haihtuivat jälleen pois mielestä,
kun hän katseli suutarin mökkiä, jonka neli-ruutuisen ikkunan illan
laskeva aurinko kultasi loistollaan ja jossa tiesi Vilhon iloitsevan
onnestansa. Tuota ajatellessaan, puristuivat hänen kätensä nyrkkiin ja
veri suonissansa alkoi virtaamaan kiivaammin. Mutta hän rauhoittui,
sillä varmana piti hän sen että Vilhon ja Ainon liiton on Ainon isä
rikki repivä.