Vähääkään ei Mäkelän Kaarlo surrut isänsä kuolemaa, eipä kummakaan,
sillä olihan hän nyt Mäkelän isäntä, joksi hän jo kauvan oli toivonut
pääsevänsä, saadaksensa elää paremmin oman mielivaltansa mukaan. Niin
kauvan kuin isäntä eli, täytyi hänen viimeiseltä totella isänsä tahtoa;
sepä tiettykin, sillä vainaja itsekin — vaikka liiaksi myöhään — oli
tullut huomaamaan, mihin väärä kasvatus vie. — Vääräksi oli isäntä
jo havainnut tuon oman kokemuksensa nojalla kasvattamisen. Hän oli
jo koettanut ohjata Kaarloa synnilliseltä polultaan oikealle tielle,
mutta se ei ollut onnistunut. Toivossa, että hänen kuolinvuoteellaan
antamat neuvonsa painuisivat pojan sydämeen, oli hän kutsuttanut hänet
luoksensa, mutta niitä neuvoja ei hän mennyt kuulemaankaan, kuten
edellä olemme nähneet. — Nyt kun ei Kaarlolla ollut enään ketään
komentajaa, sai hän elää aivan oman mielivaltansa vääräin ohjausten
mukaan, sillä äidin puheista ja varoituksista ei hän piitannut mitään.
Tuota saatua vapauttaan käyttikin hän nyt kaikin tavoin hyväksensä eli
oikeammin pahaksensa. Tavalliset talon työt jätti hän syrjään, mutta
alinomaiset kylän kulut ja renttu-retket tulivat sen sijaan hänen
varsinaisiksi toimiksensa. Joka paikassa alkoi tuo Mäkelän nuori isäntä
saamaan uusia tuttavia, joilla, jos ei yhdellä niin toisella, oli antaa
jotakin suuhun sopivaa. Heidän kanssansa kulutteli hän nuoruutensa
päiviä kaikenlaisilla huvituksilla, jotka eivät suinkaan hyvään päin
vieneet. Heidän seurassaan alkoi hän yhä enemmän ryyppimään ja muuhun
hurjaan menoon. Muutaman ajan käytyänsä tovereinsa koulua, oli hän
täysin oppinut rapajuoppo.
Usein koki hänen äitinsä saada lempeillä varoituksillansa häntä
parantamaan synnillistä elämäänsä, mutta kaikki oli turhaa. Ei
minkäänlaiset kiellot, ei minkäänlaiset neuvot eikä varoitukset
pystyneet tuohon väärinkasvatettuun ja paatuneeseen poikaan. Monta
kertaa olisi luullut äidin ijäksi vihastuvan tuohon tottelemattomaan
ja uppiniskaiseen lapseensa, mutta eipä hän sitä tehnytkään. Hänen
rinnassansa kyti vielä äidinrakkaus tuota onnetonta ja väärällä
jäljellä olevaa poikaansa kohtaan. Hän tiesi suuren tehtävänsä jota
hän nyt kaikin voiminsa koki täyttää; tiesi myöskin sen suuren
edesvastauksen, mikä hänellä on lapsensa kasvatuksesta, jonka
haltijaksi Jumala on hänet uskonut. Tuosta kaikesta lepäsi rasittava
suru äitiparan murtuneella sydämellä. — Voi kuinka mielellänsä hän
olisi ohjannut lastansa oikialle tielle, mutta puuttui voimia. »Nuorena
olisi ollut vitsa väännettävä», sen hän tiesi hyvin, mutta sitä ei
hänen silloin oltu annettu tehdä ja ei enään vesa vääntynyt. Murtunein
mielin sanoi kerran äiti pojalleen, kun olivat jääneet kahden kesken
tupaan:
»Sinä et voi arvatakaan, kuinka minun sydämeni on täynnä surua sinun
tähtesi... Kun minun pitää omin silmini nähdä sinun tuollaisena
renttuna, sinun, josta minä lapsena ollessasi niin paljon toivoin.»
»Ei teidän tarvitse minua surra, ei vähääkään», sanoi Kaarlo ylpeästi.
»Elin minä hyvin eli huonosti, itse minä asiani vastaan», jatkoi hän
laulun tapaisella nuotilla.
»Heitä edes pois tuo alinomainen juomisesi ja rupea tekemään työtä,
sillä ei yksi talo kauvan kestä tuonlaista elämää, kun ei koskaan
mitään tule, mutta menee vain joka päivä», varoitteli äiti.
Tuolle äitinsä viimeiselle puheelle nauroi Kaarlo niin imelästi kuin
suinkin osasi, katkeroittaaksensa yhä enemmän tuon hyvää tarkoittavan
äitinsä jo kylläkin katkeraa mieltä.
»Vai en minä saisi tavarallani elää kuinka haluan... Olispa siinäkin
päässä älliä, jos akkain komennon jälkeen rupeaisi elämään, hah, hah,
haa, olispa jo...» sanoi Kaarlo nauraen täynnä pirullista kiukkua.
»Vielä kerran välittäisitkin minun puheestani ja eläisit komentoni
jälkeen, jos et ennen, niin ainakin silloin, kuin keppikerjäläisenä
kuljet pitkin tietä, mutta silloin se on myöhäistä.»
»Puhukaa pesimille», sanoi Kaarlo ja lähti vihoissansa pihalle,
mennessänsä laulella remputtaen:
»Mitäs minä muuta kun
Juon ja rallaan
Omalla tavaralla ja ralla,
Nuoren pojan ei sovi olla
Akkain vallan alla ja alla.»
Sitten laitti hän hevosen valjaisiin ja lähti etsimään tovereitansa.