Kului talvi. Talven perästä alkoi kevään lauhkeat ilmat lämmittämään
pohjolankin kylmää luontoa. Oli juuri jäiden meno-aika, kun Mäkelän
isäntä kaatui tautivuoteelle, josta ei enään milloinkaan noussut.
Eräänä päivänä oli hän tavallista heikompi, että jokainen ja hän
itsekin luuli lopun olevan käsissä. Hän käsketti Kaarlon luoksensa,
mutta häntä ei löytynyt, vaikka kuinkakin tarkoin olisi haettu. Joku
sanoi aamulla nähneensä hänen valjastavan hevosta ja lähteneen ajamaan
kirkolle päin, sen enempää ei kukaan hänestä tietänyt. Päivä kului
iltaan. Sairaan tuskat yhä vaan kovenivat, kuolema näytti tekevän
tehtävänsä. Kaikki itkivät ja vaikeroitsivat sairaan kuolinvuoteen
ääressä, mutta yhtä henkilöä ei siinä näkynyt. Sairaan oma poika oli
tiellä tietämättömillä, vaikka isänsä viimeisiä hetkiänsä vietti tässä
surun ja murheen laaksossa. Oliko Kaarlolla niin kova ja paatunut
sydän, ettei hän sen enempää välittänyt isänsä kuolemasta, vai oliko se
sitä »suurta ja ylevää», jota isäntä oli Kaarlosta luvannut kasvattaa,
sen jätän lukian päätettäväksi.
Jätämme nyt sairaan kamppailemaan tuskainsa kanssa ja riennämme
etsimään Kaarloa.
On jo myöhäinen ilta. Synkät, mustat pilvet verhoavat siintävää
avaruutta. Sieltä täältä, pilven lomasta vilkuttaa vielä joku tähtönen,
mutta senkin peittää pilventönkyrä ja sitten on kaikki pimeää, niin
pimeää, ettei näkisi, vaikka toinen tikulla silmään pistäisi.
Ohkalan kamarin akkunan takana seisoskelee kaksi miestä odotellen
sydänyön lähestymistä. Toinen noista miehistä on meille hyvin tuttu
— Mäkelän Kaarlo, mutta toinen on ihan tuntematon. Mutta kun olisi
valoisampi aika, niin voisitte nähdä Kaapari-Taavetin mustat,
likaiset ja inhottavan näköiset kasvot. Tuo Kaapari-Taavetti oli
koko kyläläisten ainainen harmi ja kauhu. Ei sen vuoksi, että häntä
kukaan pelkäsi, mutta siihen oli toinen pahempi syy. Harvoin kävi
hän taloissa, ettei hän aina jotakin pientä tavaraa saanut mukaansa
— siitä tuo nimi Kaapari. — Mutta nuot näpistelemisensä osasi hän
niin sukkelasti salata, ettei koskaan tultu niiden jäljille, vaikka
hyvin tiettiin, mitä tietä ne olivat menneet. Hän oli tullut jo
niin kuuluisaksi tuossa ammatissaan, että kun hän tuli johonkuhun
taloon, laitettiin heti yksi henkilö tarkasti perään katsomaan hänen
töitänsä ja aikeitansa. Tuon oli jo Taavettikin saanut huomioonsa ja
heittänytkin päivällä näpistelemisen pois, mutta sitä ahkerammin teki
hän yön-aikana. Senlaisella retkellä oli hän nytkin, ja olipa vielä
saanut Mäkelän Kaarlonkin oppi-pojakseen.
Sydänyö läheni. Kaikki huoneessa oliat nukkuivat sikeimmässä unessaan.
Ei kuulunut huoneesta mitään, jos emme ota lukuun nukkuvien raskaita
kuorsauksia. Yht'äkkiä särkyi akkunasta ruutu vähääkään helisemättä,
ja kohta konttasi Taavetti kamariin sisälle. Kauvan ei hän siellä
viipynytkään, kuin jo tuli takaisin, pieni mytty toisessa kädessä.
Hänen yrityksensä onnistuikin kaikin puolin hyvästi, mutta tullessaan
tuli hän liijaksi varomattomasti, että akkunassa syntyi kovaa rohinaa,
jonka isäntä heti kuuli. Juuri kun Taavetti sai päänsä ulos reijästä,
pamahti pistooli, josta syöksähti kirkas tuli pimeään öiseen ilmaan.
Tulen valossa tunsi isäntä Taavetin, joka jo mennä jymysi pakoon, että
tukka suorana liehui. Kaarloa ei hän huomannut, sillä se seisoi vielä
seinän vieressä, mutta kohta lähti hänkin Taavetin perään.
Isäntä alkoi heti tarkastamaan mitä rosvot olivat vieneet.
Ensimmäiseksi meni hän katsomaan rahakirstuansa, mutta — voi hirveätä —
se oli ihan tyhjänä. Säikähdyksissään törmäsi hän tupaan, jossa kaikki
olivat jo hereillä, äskeisen ampumisen tähden. Siellä ilmoitti hän
syyn ampumiseensa, sekä sen, miten Kaapari-Taavetti on vienyt rahat.
Kun miehet saivat kuulla, mikä vahinko isännälle on tullut, pukivat he
kiireesti vaatteet yllensä ja lähtivät etsimään varkaita.
Tuli aamu. Mäkelän Kaarlo oli juuri herännyt aamu-unestaan ja
loikoili vielä sängyssään, kun yht'äkkiä aukesi tuvan ovi ja
sisään astui Ohkalan isäntä — nimismiehen kanssa. Kaarlo säikähti
noiden odottamattomain vieraiden äkkinäisestä tulosta, niin ettei
tahtonut tietää mitä tehdä. Hän veti peitettä päällensä ja koetti
olla nukkuvinaan, mutta nimismies ei siitä välittänyt. Hyvän päivän
sanottuaan, johon sairas vapisevalla äänellä vastasi, astui hän heti
Kaarlon vuoteen viereen ja sanoi:
»Nouse jo, mies, tekemään tiliä yöllisistä töistäsi.»
Kaarlo yrähti vaan kerran ja veti peitettä paremmin päällensä.
»Mitä Jumalan tähden hän on tehnyt?» kysyi isäntä ja emäntä yhteen
ääneen.
»Kohta saatte kuulla», sanoi nimismies.
»Soh! nouse ylös», sanoi hän Kaarlolle, pukaten häntä samalla kylkeen.
»Mi-mi-mitä minusta ta-tah-dotte», örisi hän ja alkoi kuorsaamaan.
»Nouse ylös», ärjäsi nimismies uudestaan.
»Mitä nyt?» kysyi Kaarlo noustessaan istumaan samalla tuhrien silmiänsä.
»Mitä yöllä on pitänyt tehdä, kun nyt noin nukuttaa?» kysyi nimismies
ivallisesti.
»E-ei-hän ne yö-ty-öt niin su-uria ole, ti-etäähän sen», sanoi Kaarlo,
tehden itseänsä niin levolliseksi kuin suinkin taisi, vaikka pelotti,
että sanat kurkkuun takertuivat.
»Mutta sinullahan ne nyt ovat olleet tavallista suuremmat.»
»Kuinka niin?»
»Etkös sinä ole ollut Kaapari-Taavetilla renkinä ja palvellut häntä
niin uskollisesti, että hän on korottanut sinun 'kasööriksensä?'»
»Mi-mitä? — Kaa-a-pari-Taa-a-ve-tilla?» änkytti Kaarlo punaisena
kasvoiltaan kuin keitetty rapu.
»Aivan niin.»
»E-en mi-inä ti-e-dä mi-mitä ta-arkoi-itattekaan.»
»Et tiedä», kertoi nimismies. — »Sinähän juuri sen tiedätkin, jonka
hallussa kerran ovat tämän Ohkalaisen rahat.»
»Minun ha-al-lus-sani?»
»Juuri sinun.»
»Ei ne mi-inun ha-allus-sa-ani...»
»Kenen sitten, jos ei sinun?»
»Mi-inä e-en ti-ti-e-dä ni-iistä mi-tään.»
»Sinä tiedät; parasta on että annat ne hyvällä pois, sillä muutoin
otamme ne väkivallalla.»
»Kuka si-itä on sa-ano-nut, että minulla on Ohkalaisen rahoja?» kysyi
Kaarlo kiivaasti, vaikka pelonsekaisella äänellä.
»Sen on sanonut se, joka ne sinun haltuusi on antanut ja ilman
sanomattakin sen jo tiedän: sinun kalpeat kasvosi ovat kyllin riittävä
todistaja», sanoi nimismies päättävästi.
»Voi hyvä Jumala!» huudahti sairas vapisevalla äänellä. »Tuonlainen
roistoko pojastani tulikin, josta niin paljon hyvää olen toivonut.»
»Niin. Hae nyt rahat tänne, niin pääset vähemmällä», sanoi nimismies
vähäisen vaitiolon perästä.
»Ottakaa ne minulta, jos löydätte», sanoi Kaarlo ylpeästi, sillä hän
oli saanut äsken kadottaman rohkeutensa takaisin.
»Missä on sinun kaappisi? Siellä kai ovat rahatkin.»
»Sitä ette tarvitse tietää.»
»Minun se tuleekin nyt tietää — sano paikalla, missä se on, muutoin...»
ärjäsi nimismies.
»Se on vinttikamarissa», sanoi sairas.
Kiireesti lähtivät miehet osotettuun paikkaan, Kaarlo perässä.
»Te ette saa mennä minun kamariini, ette, vaikka s——na olis...
Kuulitteko: ette saa mennä», kirkui Kaarlo.
»Me emme nyt aiokaan kysyä sinulta lupaa, me menemme luvatta», sanoi
nimismies.
Kirkuen, parkuen ja synkeästi kiroten meni Kaarlo perässä.
»Missä ovat kaappisi avaimet? kysyi nimismies kamariin päästyä.»
»Ne ovat pöytälaatikossa, mutta ette te kaapista, ettekä mistään minun
hallustani löydä niitä rahoja, ette vaikka kuinka tarkoin etsitte»,
sanoi Kaarlo voittoriemulla.
»Missä ovat sitten rahat?»
»Äsken sanoin jo, etten tiedä niistä mitään.»
Nimismies tarkasteli kaapin jokaista laatikkoa ja soppea, mutta sieltä
ei löytynyt sitä, jota etsittiin, kaikenlaista roskaa ja romua tuli
vaan käsiin. Kaarlo seisoi nimismiehen takana tyyneenä ja pelotonna,
suu imelässä naurun hymyssä.
Mikä saatti tuon äsken niin rauhattoman ja pelon valtaaman Kaarlon
jälleen niin tyyneksi ja levolliseksi? Kaarlolla oli ennenkin
varastettua tavaraa, muun muassa pappilan iso hopeamalja, jota myöskin
aikoinaan oli ankarasti etsitty. Tuon maljan muisti hän olevan
piironkinsa päällä, josta se ensimäiseksi olisi tullut nimismiehen
käsiin. Mutta kun kamariin tultiin, huomasi hän iloksensa maljan
olevankin poissa koko kamarista; nyt vasta muisti hän sen vieneensä
toiseen — parempaan talteen. Tämä seikka se oli, joka niin äkkinäisen
muutoksen teki Kaarlossa.
»Täältä emme löydä rahojanne», sanoi nimismies Ohkalaiselle, »mutta
ehkä ne kerran vielä tulevatkin ilmi, vaikka ne nyt noin kavalasti
osataan peittää», jatkoi hän sitten.
»Ei koskaan niitä löydy minun hallustani», sanoi Kaarlo yhä enenevällä
voittoriemulla.
»Harvoinpa onnistuvat noin rumat rikokset ilmitulematta; ainakin
ajanpitkään käy useinkin niin», sanoi Ohkalainen surullisesti.
»Meidän täytyy jättää tämä mies rauhaan, koska emme löytäneet häneltä
sitä, mitä etsimme, vaikka hyvin tiedän, että sinulla rahat ovat.»
Viimeisen osan lauseestaan sanoi nimismies kääntyen Kaarlon puoleen,
luoden samalla ankaran, läpitunkevan silmäyksen häneen.
Sitten he lähtivät.
Juuri kuin vieraat lähtivät ja Kaarlo seisoi vielä pihallaan katsellen
tyyneesti heidän jälkeensä, tuli talon palvelustyttö portaille ja sanoi
hätäisesti:
»Isäntä kuolee kohta... Tulkaa kiireesti tupaan, hän käskee teitä.»
»Mitäpä minä kuolemalle teen; sen se vie, jonka vie, siinä ei auta»,
sanoi Kaarlo kylmästi.
»Voi, voi. Tulkaa nyt kiireesti... hän kuolee kohta... hän käskee
teitä. — Joutukaa, joutukaa», hätäili tyttö.
»Mene nyt jo sinä, minä tulen kohta.»
Tyttö riensi tupaan, mutta ennenkuin hän ehti sairaan vuoteen viereen,
oli isäntä — kylmänä. Kuolema oli tehnyt tehtävänsä.
Noin kivikova, noin syvästi paatunut oli jo Kaarlo paran nuori sydän,
että hän voi iloita mustan ja törkeän rikoksensa onnistumisesta silloin
kuin isänsä temmattiin pois ajallisesta elämästä, Kaikkivaltiaan
vanhurskaan tuomioistuimen eteen, tekemään tiliä niistä leivisköistä,
jotka hänen käytettävänänsä olivat olleet. Niin paatunut ja kylmä oli
hänen sydämensä, ettei täyttänyt kuolevan isänsä viimeistä pyyntöäkään,
että olisi mennyt kuulemaan hänen viimeisiä sanojansa, vaan vartoi
ulkona, kunnes sai kuulla isänsä kuolleeksi.
Ensi sunnuntaina saatettiin Mäkelän isäntävainajan maalliset jäännökset
maan mustiin multiin.