Kului se kesä. Alin-omaa olivat nuo entiset lapsuudentoverit kiivaassa
riidassa, mutta Vilho ei koskaan enään satuttanut kättään sortajaansa,
vaikka se hävyttömästikin häntä kohteli. Mäkelän isännän suutarilla
käyntikö sen vaikutti, vai mikä, on vaikea päättää.
Eräänä aamuna lähti Mäkelän isäntä poikansa kanssa noutamaan heiniä
joki-luhdalta, joka oli noin pari virstaa kylästä alaspäin. Molemmat
olivat he samalla hevosella. Jäätä myöden he menivät ja pääsivätkin
onnellisesti perille. — Kun kuorma oli valmiina ja ajamaan piti lähteä,
tuumi isäntä:
»Uskaltaisikohan ajaa kuorman kanssa jäälle?» — »Soh, miksei uskalla
kun ajaa vaan, että kerran rymähtää. Huonollainenhan se keli tahtoo
olla maallakin», sanoi Kaarlo.
Näin puhellen ajoivat he ladon tyköä töyrälle. Siinä he vielä
seisattivat hevosen ja isäntä sanoi epäillen:
»Mutta, jos putoaa.» —
»Eihän se tullessa paljon rutissutkaan», huomautti Kaarlo.
»Mitäpä tullessa, kun ei ollut kuormaakaan.»
»No, jos putoaa, nostetaan ylös», sanoi Kaarlo miehevästi.
»Ei, miesparka, ei se olekaan niin pian nostettu kuin sanottu»,
tuumi isäntä ja ajoi jäälle että karahti. Pitkältä eivät he ehtineet
ajaa, ennenkuin heikko jää murtui ja nuot rohkeat ajajat kuorminensa
hevosinensa suistuivat suin päin sulaan. Nyt ei ollut miehillä mitään
pelastuksen toivoakaan, sillä omat voimat eivät riittäneet, että
olisivat voineet ylös päästä, ja muuta apua ei näkynyt ei kuulunut.
Useampia minuutteja olivat pudonneet pysytelleet itsiänsä jään
laidassa kiinni, mutta kun viimeisetkin voimat alkoivat loppua, ei
heillä ollut enään paljon toivoakaan. Puoleksi tarmotonna kokivat
he kuitenkin ikäänkuin vaistomaisesti pitää kiinni jään laidasta.
Tietäähän sen, että henkensä pelastamiseksi jokainen uhraa viimeisetkin
voimansa. — Heittäytyä virran mustaan hautaan, vetisen Vellamon
saaliiksi, oli ainoa ajatus minkä nuot kuoleman kanssa kamppailevat
voivat enää tajuta. Mutta olihan sekin hirveätä, niin äkkiä, keskeltä
elämänsä rakkaimpain pyrintöjen, astua kaikkivaltiaan vanhurskaalle
tuomiolle, jossa ei auta rikkaus, eikä mikään muu voima tahi valta.
Todellakin hirveä kohtalo. Mutta silloin juuri, kun hätä on suurin,
on apukin lähin. — Suutarin Vilho sattui olemaan linnunpaulojansa
kokemassa likellä Mäkelän luhtaa olevassa korvessa. Hän oli huomannut
naapureinsa uhkarohkean hankkeen. Arvellen siitä tuhon tulevan, oli
hän lähtenyt heitä seuraamaan Ullankanteella. Juuri kuin isäntä teki
viimeisen onnistumattoman yrityksensä pelastuaksensa, alkaen heti sen
jälkeen solumaan jään alle, tarttui Vilho voimakkailla käsillänsä
häntä niskasta kiinni ja nosti jään päälle; samalla tavalla pelastui
Kaarlokin.
Nyt ryhtyivät nuot läpimärjät, vilusta värisevät ja melkein
kangistuneet miehetkin ankaralla innolla Vilhon kanssa hevosen ja
kuorman pelastamiseen, jotka viimeinkin suurella vaivalla saatiin jään
päälle. Kun kaikki oli saatu kelpaavaan kuntoon, istuivat he kaikin
kuorman päälle ja lähtivät ajamaan niin kovaa vauhtia kuin suinkin
hevoset pääsivät. Vaikka joka naulan reiästä vesi jäälle pulpahti,
pääsivät he kuitenkin onnellisesti kotiin. Tuolla kahden virstan
pituisella taipaleella jäätyivät kastuneitten miesten vaatteet koviksi
kuin puu ja siitä seurasi ankara sydäntä tärisyttävä vilu. — Kun matkue
saapui pihaan, hyppäsi Vilho pois kuormasta ja juoksi huoneeseen.
Emäntä oli tuvan ikkunasta nähnyt miesten kiivaan tulon. Samalla kun
hevonen pihaan seisahtui, ilmestyi hänkin portaille.
»Mitä Jumalan tähden nyt on tapahtunut? Oletteko ajaneet sulaan,
vai...?» tiedusteli emäntä.
»Olemme — Tulkaa nyt auttamaan isää pois reestä, hän on niin
tönkistynyt, ett'ei voi itse päästä», sanoi Kaarlo.
Äitinsä kanssa kantoi hän isänsä tupaan, jossa heti molemmilta
riisuttiin jäiset vaatteet ja pantiin kuivat ja lämmitetyt sijalle.
Vähitellen alkoi isäntäkin lämpeämään leimuavan takkavalkean edessä,
vaikka tupaan tuotaissa oli melkein kuin kuollut.
»Kyllä se oli kuolema jo niin likellä, että jos se vielä likemmäksi
tulee, niin silloin se jo kaappaa kynsiinsä», sanoi isäntä värisevin
äänin.
»Likellä se oli», myönsi Kaarlokin.
»Miten teidän on oikein käynytkään?» kysyi emäntä.
Isäntä kertoi koko tapauksen alusta loppuun saakka, aivan niinkuin
olemme nähneet, ja sanoi vielä lopuksi:
»Kyllä se on miesten parhaita tuo suutarin Vilho, vaikken minä ole
häntä koskaan pitänyt minkään veroisena. Mutta hänettä olisimme nyt
virran pohjassa, kylmän jään ja veden hautaamana.»
»Jumalan hyvyydestä se on enemmän kuin suutarin Vilhon, että vielä
hengissä olemme», sanoi Kaarlo, joka ei olisi suurin surmin sitä
tunnustanut, että Vilho heidät pelasti.
»Tietysti. — Mutta jos ei Vilho olisi apuun ehtinyt, ei Jumala ainakaan
olisi tullut meitä niskasta vetämään», huomautti isäntä.
Kaarlo ei puhunut enää mitään, mutta isäntä sanoi:
»Oletko jo lämmitellyt, että tarkenet käydä suutarin tuvassa.»
»Mitä siellä?» kysyi Kaarlo ihmeissään.
»Käyt käskemässä heidät jokaisen tänne», sanoi isäntä.
Kaarlo ei ollut kuulevinaankaan isänsä viimeistä lausetta, mutta kun
hän uudisti käskynsä ja lisäsi: »vai kuulitko vieläkään?» niin täytyi
Kaarlon lähteä, vaikka vastahakoista se oli.
Päästyään suutarin porrasten eteen, seisahtui hän miettimään, josko
menisi ensinkään sisälle, vai pyörtäiskö pois. Hetkisen mietittyään
astui hän kumminkin huoneesen.
»Isä pyysi teidät jokaisen tulla käymään meillä», sanoi Kaarlo
nypiskellen takkinsa nappia.
»No, mitä sinne nyt?» kysyi Mikko.
»En minä tiedä, mutta käski se tosiaan», sanoi Kaarlo ja lähti pois.
Hetkisen oli hän ollut kotonansa, kuin kutsumansa vieraat tulivat.
Heidän kanssansa menivät isäntä ja emäntä kamariin, mutta Kaarlo
jätettiin tupaan. Avaimen reiästä koki hän tirkistää kamariin, mutta
mitään erinomaista ei siitä voinut nähdä. Vasta sitten kuin hän asetti
korvansa oveen ja henkeänsäkään vetämättä kuunteli, kuuli hän isänsä
sanovan: »— olen ollut aina Teille paha... voitteko antaa sen meille
anteeksi?»
Kaarlon mielestä oli tuo suurinta häpeää ja ihmisarvoa alentavaa, että
isänsä tuonlaisilta pyytää anteeksi. »Tuota häpeää en milloinkaan
ottaisi päälleni, en, vaikka henki vietäisiin», tuumi hän itsekseen
niin kovasti, että läsnäolija olisi voinut kuulla hänen ajatuksensa,
jos senlaista olisi saapuvilla ollut.
Kun Kaarlo oli hetkisen istunut hiiltyneen valkean ääressä, lämmitellen
itseänsä, tuli hänen äitinsä kamarin ovelle ja käski hänenkin kamariin.
Sinne meni hän yhtä vastahakoisesti kuin kovaseppä kirkkoon, mutta meni
kuitenkin. Siellä kohtasi häntä kiusallinen ja harmittava näky: isänsä
seisoi Mikon edessä, puristaen häntä kädestä, samalla puhellen:
»Saanko nyt varmasti uskoa, ettet kanna sydämessäsi enään mitään
salaistakaan vihaa meitä kohtaan, vaan olet niinkuin ainakin veli ja
hyvä naapuri?»
»En koskaan ole vihannutkaan teitä, en koskaan, vaikka joskus
pikaisuudessani olen suuttunut. Jos tekin ne annatte minulle anteeksi,
niin sitten ei koskaan enään puhutakaan menneistä asioista, vaan
annetaan niiden olla ijäti unohduksen helmassa», sanoi Mikko.
»Sinä, Mikko, olet jalo mies. Sinä olet antanut anteeksi meille meidän
ainaisen pahuutemme, vaikka emme koskaan ole sitä ansainneet», sanoi
isäntä.
»Niin, minä ja äitisi olemme nyt ainiaksi sopineet suutarilaisten
kanssa ja sama on sinun tehtävä», sanoi isäntä hilpeästi Kaarlolle,
mutta samalla käskevästi.
Kaarlo seisoa jurotti oven pielessä niinkuin kivettynyt, jotakin
kirjoituksen tapaista raappien seinään.
»Kuulithan mitä sanoin», uudisti isäntä.
Hyvin vastenmielisesti astui Kaarlo ensin Mikon luo, jolta hän
alakuloisesti, mutta samalla kylmästi kysyi:
»Minulla ei ole enään mitään anteeksi antamista, kaikki on jo ennen
annettu», sanoi Mikko, puristaen lämpimästi Kaarlon kättä.
Samoin kävi Kaarlolle suutarin Annin kanssa, mutta sitten oli vaikein
tehtävä käsissä. Suurimmalta viholliseltansa täytyi hänen nyt pyytää
pahuuksiansa anteeksi, täytyi, muu ei auttanut. Kun hän Vilholle
tarjosi kätensä, muka sovinnon merkiksi, ajatteli hän mielessään:
»leppymättömimmän vihani merkki olkoon tämä, mutta ei sovinnon.»
Suoritettuansa nuot vaikeat tehtävänsä astui hän kamarista tupaan,
jossa odotteli suutarilaisia pois lähtemään.