V.

Sen mukaan kuin Kaarlon ikä eneni, vähenivät häneltä nuot lapsimaiset

vallattomuudet. Vähitellen tuli hän huomaamaan, että melkein kaikki

ihmiset häntä halveksivat, vieläpä vihasivatkin. Ei ollut se niin

rikkaalle, ylpeälle ja kunniastaan aralle pojalle oikein mieluista

olla ihmisten pilkan ja — vihan esineenä. Päästäksensä tuttavuuteen,

ehkäpä ystävyyteenkin kyläläistensä kanssa, koetti hän tehdä

tuttavuutta kaikkein mielestänsä parempain ihmisten kanssa. Tehdä

sitä todella pitikin, sillä ensimältä onnistui se hyvin huonosti.

Mutta alkoivatpa ihmiset vähitellen huomaamaan, että hän oli paljon

muuttunut, paljon jättänyt pois konnamaisia kujeitansa. Niin alkoi hän

saamaan kyläläisiltäkin sen verran luottamusta, että pelvotta uskalsi

kirkonkyläänkin mennä, jota ei ennen ollut uskaltanut suurin surminsa

tehdä.

Samalla kun Kaarlo alkoi miehistymään ja jättämään vähemmälle noita

lapsimaisia kujeitansa, alkoi hänessä vakaantumaan yhä se mielipide,

etteivät köyhät ole ihmisiäkään. Kaikkein enimmän hän kumminkin vihasi

entistä lapsuutensa toveria Vilhoa. Mielellänsä olisi hän saattanut

hänet pelkonsa alle, mutta eipä tuo karhun voimilla varustettu

nuorukainen ollutkaan niin helppo taipumaan ikeen alle kuin sen ensi

katsannossa olisi luullut.

Tuohon entisten toverusten ainaiseen vihaan ei ollut enää yksin Vilhon

köyhyys syynä, sillä siinä oli toinenkin paljon pätevämpi syy. Lukija

ehkä tahtoisi senkin tietää, mutta sitä kertoessa täytyy poiketa vähän

syrjä-asiaan.

Noin nykyisen virstan päässä Mäkelästä kirkolle päin oli Ojalan talo.

Ojala oli nyt, samoin kuin Mäkeläkin, vankimpia taloja paikkakunnalla,

vaikka silloin kuin nykyiset hallitsijat sen haltuunsa saivat, oli se

kurjimmassa rappio-tilassa. Kartanoa ei ollut muuta kuin rapistunut

asuinhuone, liiteri, aitta ja yksi navettaräysä, kaikista ovet ja katot

kelpaamattomiksi lahonneet ja navetasta kattokin sisälle rysähtänyt.

Pellot ja niityt olivat samanlaisessa kunnossa: puita ja pensaita

kasvoivat peltojen pientareet, sammalta ja rikkaruohoa pellot. Sanalla

sanoen: koko talo näytti ikäänkuin kuolleelta ja hävitetyltä.

Niin. Senlaisessa kunnossa oli Ojala nykyisten asukasten sinne

muuttaissa. Suurta työtä, suurta voimaa, suurta kestäväisyyttä, suurta

kärsivällisyyttä, suurta uhraavaisuutta ja luottamusta tarvittiin

siinä, ennenkuin hiellä ja vaivalla ansaitusta työstä alkoi palkkaa

tulemaan. Kaikki nuot ankarat koettelemukset kestikin Eero — se oli

isännän nimi — nurkumatta ja kun Jumala antoi runsaita ja lihavia

viljavuosia, alkoi tekijä saamaan palkkansa moninkertaisesti. Kun vielä

otamme lukuun sen, että Eero oli säästäväinen ja omaa, mutta samalla

lähimäisensäkin etua katsova mies, alkoivat hänen varansa oikein

tuntuvasti karttumaan, — Ojalaisten nykyiseen kotiinsa muutto tapahtui

samaan aikaan, jolta kertomuksemme aikaa.

Kun Ojalaiset olivat olleet noin vuoden uudessa kodissaan, syntyi

heille tyttö, joka sai nimen: Aino. Useita muitakin lapsia oli heillä

ollut, mutta kaikki kuolema korjannut heidän vielä pieninä ollessaan.

Kertomuksemme ajalla on Ainosta kasvanut kaunis, sini-silmäinen ja

solakkavartaloinen tytön hempukka; siveän käytöksensä, kainoutensa ja —

kauneutensakin puolesta olisi hän kelvannut esikuvaksi kenelle hyvänsä.

Tuohon tyttöön — ei tyttöön, vaan — noihin Ojalan rikkauksiin oli

kiintynyt Mäkelän Kaarlon huikenteleva sydän. Niillä toivoi hän

kelpolailla lisäävänsä omia tulevia aarteitaan, jotka hän isänsä

kuoleman jälkeen oli perivä. Mutta noita Ojalan rikkauksia ei Kaarlo

voinut muuten saada, jos ei hän samalla saanut Ainoa. Sen vuoksi

koetti hän saada tyttöä suostumaan itseensä, mutta vaikka kuinkakin

hän parhaan mahtinsa ja taitonsa mukaan olisi koettanut Ainon sydäntä

taivutella ja sytytellä siellä lemmen tulta, pysyi se vaan hänen

harmiksensa sammuksissa ja kylmänä häntä kohtaan.

Tuota ei Kaarlo voinut ymmärtää, miksi ei Aino häneen mieltynyt, niin

rikkaasen ja — ehkäpä uljaasenkin poikaan; mutta aikain kuluessa tuli

hän huomaamaan, että Aino lempikin suutarin Vilhoa. Tuota ei Kaarlo

voinut kärsiä ja siinä suurin syy hänen sammumattomaan vihaansa.

Oli muuan sunnuntai heinäkuun loppupuolella, kun Mäkelän kankaalle

kokousi iso joukko nuorisoa viettämään aikaansa kaikenlaisilla

huvituksilla. Siellä oli Mäkelän Kaarlokin neuvojensa ja määräystensä

kanssa ensimäisenä miehenä kuin »Esau taivaassa». Kaikki koettivatkin

noudattaa tuon rikkaan ja ylpeän pojan käskyjä ja komentoja,

pysyäksensä hänen kanssaan ystävyydessä. — Sepä nyt tietty. — Kaarlon

määräyksen mukaan oltiin juuri numero-parisilla, kun suutarin Vilho

Ojalan Ainon kanssa saapui leikkipaikalle. Heti otettiin vasta tulleet

yhteiseen leikkiin ja kummallekin sanottiin numero — noin vaan salaa,

ettei muut kuulleet.

Kun joku aika oli harjoitettu mainittua leikkiä, sattui Kaarlolta

menemään kumppani toiselle. Hän otti nyt oikein arvokkaan näköisen

aseman ja sanoi: »Numero kaksikymmentäyksi.» Totellen käskyä, lähti

Ojalan Aino Kaarlon viereen, luoden lähtiessään Vilhoon lempeän

silmäyksen. »Kaksikymmentä», sanoi Vilho, jäätyänsä yksin »So, Mäkelän

Kaarlo, lähde piirtämään», sanoi eräs tyttö, joka tiesi Kaarlon

numeron. »Olispa halpa», sanoi Kaarlo ylpeästi.

»Samahan se, vaikk'et tulekaan, onhan niitä Mattia muuallakin

maailmassa, ei vaan Kitulassa. Tulkoon sitten ensimmäinen, koska ei

'korkeammat' tule», sanoi Vilho.

Sillä ajalla kuin Aino oli ollut Vilholla parina vaihtoi hän numerosi

erään tytön kanssa, joka oli hänen vieressään. Hänellä oli nyt sama

numero, jota Vilho vast'ikään huusi; täytyi jättää Kaarlo yksin ja

mennä takaisin Viillolle pariksi.

»Lemmon pikikoura», huusi Kaarlo puoliääneen, jäätyänsä yksin. »Minä en

ole enään numero-parisilla», lisäsi hän kovemnmalla, äänellä.

»Ollaan sitten hyvävälisillä», ehdotteli muuan.

»Ollaan, ollaan, — ollaan», kuului joukosta.

Ehdotettu leikki alkoi, mutta sen menoa ei ole tarpeellinen tässä

kertoa, sillä se meni tavallista rataansa.

Leikitellessä oli päivä kulunut paljon sivu puolenpäivän, silloin

kaikki yksimielisesti päättivät, että pistetään vähän tanssiksi! Kohta

otti Pajulan Ville käsiharmoninsa, joka oli hänellä mukana, ja alkoi

vetämään polkan säveleitä, että hongikko moninkertaisesti matki pelin

kimakoita ääniä.

Kukin valitsi nyt itselleen tanssi-kumppanin ja pian meni iso piiri

hurjassa vauhdissa ympäriinsä, niin että kangas tömisi. Meni siinä

suutarin Vilhokin Ojalan Ainon kanssa, jonka hän ennen Kaarloa ehti

ottamaan. Muutaman pienen poikatolliskon kanssa seisoi Kaarlo siinä

likellä, josta parit kiersivät, ajatellen itsekseen, minkä kepposen

tekisi Vilholle, että saisi hänet yleisen pilkan ja naurun alaiseksi.

Luulipa hän jo keksineensä oikein hyvänkin keinon. Juuri kun Vilho

Ainon kanssa siitä sivu meni, pisti hän jalkansa Vilhon jalkain eteen,

mutta hän oli niin sukkela, ettei kukaan hänelle siinä vertoja vetänyt,

ei niin hevillä kaatunutkaan; entistä tanakkaampana vaan meni...

Kun sitte tanssi taukosi ja Ville siinä vaan peliänsä lumputteli, juuri

kuin jotakin uutta kappaletta muistellen, meni Vilho Kaarlon eteen ja

sanoi jotensakin pisteliäästi:

»Voi miesparka, kuinka tuo sinun kepposesi onnistui huonosti, koska

emme edes kaatuneetkaan... Jos minä olisin sinulle noin tehnyt, olisit

varmaan lentänyt kappaleen matkaa kankaalle ja lyönyt pääsi kiveen,

että olisi kai tullut sarvea kerraksi. — Älä nyt vaan enään toista

kertaa mitään yritäkään, koska tuokin noin huonosti onnistui.»

Tuo Vilhon sukkela, mutta samalla alentava puhe teki pahaa Kaarlon

ylpeälle luonnolle. Se viilsi syviä haavoja hänen sydämeensä,

jotka eivät tuntuneet paranevan terveeksi muutoin kuin suutarin

Vilhon täydellisellä häväisemisellä. Vaikka Kaarlon sanavarasto oli

tavallisesti aina valmiina, ei hänellä nyt tahtonut olla sanaa suuhun

tulevaa. Sen siaan koetti hän tyrkätä Vilhoa rintaan.

»Mikä sinä luulet olevasi? — viheliäinen vaivainen, köyhäkaula,

pikikäpälä...» sanoi hän sitten.

»Mikä sinun nyt taasenkin on, kun olet noin kummallisen näköinen?»

kysyi Mäkelän isäntä pojaltansa, kun hän jonkun aikaa oli ollut tuvassa.

»Minunko? ei mikään», koetti Kaarlo sanoa, tehden itsensä niin

levollisen näköiseksi kuin suinkin taisi.

»Eihän sinun jalkasikaan pidä vähääkään yhtä tilaa, siippailet ja

riippailet vaan kuin pääkkölammas.»

Kaarlo ei ensin aikonut ilmoittaa koko tapausta, joka leikki-kentällä

tapahtui, sillä silloinhan hän olisi kerrassaan paljastanut oman

mitättömyytensä. Mutta vähitellen alkoivat koston tuumat kiertelemään

hänen rinnassansa ja mielensä käymään karvaaksi. Toivossa, että isänsä

kostaisi hänen puolestansa, kertoi hän juurta jaksain koko tapauksen;

kokipa kelpolailla valehdellakin saadaksensa syytöksensä suuremmaksi.

Uteliaana kuuntelikin ukko poikansa kertomusta alusta loppuun asti.

Kasvonsa kävivät tulipunaisiksi, pienet silmänsä kutistuivat entistäkin

pienemmiksi kuultuansa, että Vilho oli aivan syyttä hänen poikansa niin

hirveästi kyntännyt ja niin hävyttömästi solvaissut. Kun Kaarlo lopetti

kertomuksensa, lähti isäntä jotensakin vihoissaan suutarin mökille.

»Väärin teki Kaarlo, kun syyttä rupesi käymään päällesi, mutta ei

sittenkään sinun olisi saanut häntä niin kovasti rangaista, puheli

suutari-Mikko pojalleen, kun tämä oli päässyt kertomasta tapausta

leikkipaikalla.

»Ei olisikaan... mutta miksikäs hänen tarvitsee aina sortaa minua»,

sanoi Vilho.

»Vaikka, mutta — — — mitä — tuollahan tulee Mäkelän isäntä tänne päin,

että mäki jytisee... Jokohan Kaarlo on kannellut, että sinä olet häntä

kurittanut, sitten sinä olet helisemässä», sanoi Mikko katsahtaessaan

ulos.

»Tietysti se sen kannellut on, mutta en minä ainakaan Masaa rupea

pelkäämään», sanoi Vilho miehevästi.

»Tiedätkö sinä s——nan peikko, mitä olet tehnyt, häh?» kirkasi isäntä jo

ovea avatessaan.

»Miks'en sitä tietäisi... tiedänpä hyvinkin», sanoi Vilho naurahdellen

ja lisäsi totisempana! »Miks'ei hän anna minulle rauhaa? — Miksi hän

aina minua sortaa ja edessäni aina nyrkki pystyssä pyörii?»

»Sinua sortaa», kertoi isäntä, »kuka sinua sortaa, eihän se nytkään

ole sinulle mitään tehnyt, kun olet ollut sen vähiltä tappaa... senkin

konna!» ärjyi isäntä.

»Hm. Vai ei mitään? — Kumpikahan se oli, joka ensin haukkumaan rupesi

ja päällekäymään?»

»No, niin tämä poika tässä vähän ennen Teidän tuloanne sanoi, että

Kaarlo oli ensin köyhäkaulaksi ja pikikäpäläksi haukkunut ja vieläpä

lyömäänkin alkanut», selitti Vilhon äiti.

»Se on valhe. — Meidän Kaarlo ei ole senlainen... te valehtelette

jokainen niinkuin siat!» ärjyi yhä isäntä.

»Teidän Kaarlo se niin valehtelee kuin sika, jos sika ensinkään

valehteleekaan; en minä ainakaan ole koskaan kuullut sian valehtelevan

enempää kuin tottakaan puhuvan», sanoi Vilho nauraen.

»Vieläkö sinä, sen vintiö, rupeat minusta pilkkaakin tekemään, häh?»

sanoi isäntä, läheten Vilhoa nyrkki pystyssä.

»Soh? — nyt hiljaa, Matti, taikka minä sanon sinulle, niinkuin sinä

ennen minulle: mene omaan mökkiisi meluamaan», sanoi Mikko kiivaasti.

»Tuleppas panemaan ulos, niin vinttaan kuonoosi, että muistatkin

saaneesi...» ilkkui isäntä.

»Enhän minä ole aikonutkaan sinua ulos panna, vaikka sen nyt hyvin

voisin tehdä, mutta sanon vaan, että sinun pitää olla siivolla ja puhua

ihmisittäin, sillä minä en kärsi, että sinä pidät tuonlaista meteliä

minun huoneessani.»

»Vieläpä huoneesi... mökeröhän tämä on, oikea harakanpesä», ylvästeli

isäntä.

»On tämä vaan sellainen, ett'et saa täällä mellasta, et, vaikka mikä

olisi.»

»Mitäs teet vaikka mäikkäänkin, mitä? häh!» sanoi isäntä, hypähtäen

Mikon eteen.

»Tätä minä teen, kas tätä», sanoi Vilho taluttaen niskasta isännän ulos.

Isäntä sätki, potki, kirkui ja kirosi, minkä ennätti, mutta se ei

auttanut vähääkään; ulos täytyi mennä, että koivet kolisi.

»Tuon hävyttömyytenne saatte kerran vielä katkerasti katua», sanoi

isäntä puiden nyrkkiä akkunan takana. Sitten hän lähti.

»Kummallinen mies tuo Matti, kun viitsii tuon penikkansa puolesta

noin hävyttömästi tehdä... Tuonlaisella kasvattamisella se on siitä

senlaisen pahantekijän saanutkin», puheli Mikko isännän pois mentyä.

»Sillä kai», arveli Mikon vaimo.