Kansakouluun pääsi Mäkelän Kaarlo, miten oli luvattukin. Muutamia
viikkoja oli hän jo siellä ollut. Tällä ajalla oli hän koettanut
olla niin siivo ja nöyrä kuin lampaannahkainen tuppi. Ujoudestako
tuo siivous ja nöyryys oli tullut, vai mistä, on vaikea sanoa, mutta
niin se ainakin oli. Vähitellen alkoi hän kuitenkin tutustumaan
koulun tapoihin ja silloin ei siivoutta eikä nöyryyttä näkynyt, ei
kuulunut; haihtuneet olivat ne kuin savu myrskytuuleen. Kaikenlaiset
vallattomuudet, kaikenlaiset kujeet ja konstit olivat nyt tulleet hänen
ainaisiksi töiksensä, joita hän ahkeraan harjoitteli. Ensimmältä olivat
opettajan vakavat muistutukset estäviä keinoja Kaarlon yhä kasvavaa
vallattomuutta vastaan; mutta kun hän huomasi, ettei siitä sen pahempaa
tullut, ei hän niistä liijoin suuria välittänyt, antoihan toisesta
korvasta mennä, toisesta tulla.
Kun opettaja huomasi, ettei hänen ystävälliset neuvonsa ja
varoituksensa vähääkään auttaneet, täytyi hänen ryhtyä ankarampiin
estämis-toimiin. Niinpä eräänä aamuna, kun opettaja rukouksiin alkoi
ja kaikki seisoivat tyyneinä ja rauhallisina, kädet ristissä, odottaen
veisun alkua, otti Kaarlo taskustansa palasen kuminauhaa, veti sen
käsissään niin pitkäksi kuin suinkin sai, jolla sitten ampui edessään
seisovaa poikaa niskaan. Saatuansa kirpelevän iskun, päästi poika
pahasti älähtävän äänen, jonka kuultuaan jokainen kääntyi katsomaan
sinnepäin, josta ääni kuului. Kaarlo seisoi hajalla säärin, kädet
housuntaskuissa ja suu teeskennellyssä hymyssä, odotellen, mitä
kujeestansa alkaisi seuraamaan. Ei kauan tarvinnut odottaakaan, kun
opettaja nousi seisomaan ja alkoi kiivaasti kyselemään häiritsijää.
Useasta suusta kuului yhtä aikaa: »Mäkelän Kaarlo», ja sitten epäselvää
selitystä, jota ei voinut opettajakaan ymmärtää, moni kun samalla
kertaa eri sanoilla selitti Kaarlon tekoa.
»Kaikki muut hiljan, Kaarlo vaan selittäköön mitä hän teki», sanoi
opettaja.
Kaarlo ei puhunut sanaakaan. »Mitä sinä teit? — vastaa... hävytön»,
kiivaili opettaja. Ei vastausta.
»Tuleppas tänne sanomaan, koska et saata siellä puhua.»
Kaarlo ei hievahtanutkaan paikaltaan: seisoi vaan kuin puuhevonen,
tirkistäen väliin opettajan kasvoihin, väliin lattiaan ja toisiin
koulutovereihin.
»Tule tänne!... minä sanon», ärjäsi opettaja, että kaikki huoneessa
olijat kohoksi hypähtivät säikähdyksissään, »ethän sinä sinne ole
naulattuna.»
Verkalleen lähti Kaarlo kävellä tenturoimaan opettajan eteen.
»Mitä sinä teit?» kysyi opettaja vähän lauhkeammalla äänellä, Samalla
katsoen Kaarloa kiinteästi silmiin.
»En mi-nä mi-tään teh-nyt», änkytti Kaarlo itkunsa seasta.
»Älä sano itseäsi viattomaksi, sano vaan heti mitä teit, pääset
vähemmällä.»
»Tällä vain ammuin Toi-vo-lan Mattia selkään», sanoi Kaarlo yhä itkeä
niiskuttaen, samalla vetäen housunsa taskusta, kuminauhan palasen.
»Niskaan — tänne se ampui», sanoi Toivolan Matti suu itkun kireessä,
osottaen niskaansa johon nauha oli sattunut.
Opettaja otti nauhan Kaarlolta. »Kuinka useasti olen sinua muistuttanut
näillä muutamalla viikolla — muistatko? — — — tuskimpa sitä muistaa
kukaan. — Miksi sinä aina teet tuonlaisia harmillisia rikoksia? Miksi
et sinä vähääkään tottele, vaikka minä myötäänsä koetan varoittaa ja
neuvoa sinua? — Miksi?» uteli opettaja.
Kaarlo pillahti ääneensä itkemään.
»Muista nyt, ett'et enään koskaan harjoita tuommoisia ilkeyksiä,
muutoin minä eroitan sinut pois koko koulusta. — Saat nyt mennä
paikallesi, mutta illalla täytyy sinun jäädä tänne muitten jälkeen,
että saamme puhella pitemmältä», sanoi opettaja ja aloitti virren
urku-harmonilla.
Nyyhkien meni Kaarlo paikallensa. Kului sitten se päivä ja muutamia
muitakin, ettei Kaarloa tarvinnut muistutella. Mutta eihän ne
varoitukset pitkältä auttaneet. Eräänä päivänä kun oli juuri alkanut
uskonto-tunti, aukasi Kaarlo laatikkonsa kannen ja kuiskasi jotakin
vieruskumppaninsa korvaan, joka heti kurkisti laatikkoon, samalla
pyrskähtäen hillimättömään nauruun. Opettajan tarkka silmä huomasi
heti, että heillä oli jotakin vehkeitä tekeillä. Hän alkoi kysellä:
»Mikäs sitä Saunalan Eetua niin makeasti naurattaa?»
Eetu ei puhunut mitään; muuttui vaan hyvin totisen näköiseksi.
»Mikä sinua nauratti, sano?» uudisti opettaja, kävellen Eetun luo.
»Kun tuolla Kaarlolla oli — — niin sopiva — — kuvakirja», sanoi Eetu.
»Mikä 'sopiva' sinulla taasen on siellä? — Näytäppäs minullekin», sanoi
opettaja.
»Ei minulla mitään... senlainen — — — senlainen — — oikea kuvakirja»,
sopersi Kaarlo peloissaan.
»No, näytähän nyt, kuinka sopiva kuvakirja siellä onkaan; ehkä en
minäkään ole senlaista nähnyt», sanoi opettaja.
»Kyllä Te... Ei se ole paljon minkään näköinen», puheli Kaarlo,
teeskennellyllä levollisuudella.
»Sopivaksihan Eetu sitä sanoi ja tietysti se olikin, koska se niin
makeasti nauratti. — Minä tahdon nähdä sen.» Viimeinen lauseen sanoi
opettaja päättävästi, kohottaessaan Kaarlon laatikon kantta, jota hän
koko painollaan koetti pidellä kiinni.
»Ei, hyvä lapsi, tuo nyt ole ensinkään koululaiselle sopiva, eikä
kellekään. Tuo on surkein ja pahin kuva-kirja, mikä maailmassa voi
löytyä. Se on se sama kirja, joka niin monta perhettä on säälimättä
ajanut mieron tielle, kun perheenisä on ruvennut tuommoista lukemaan.
Onneton on se, joka tuota 'kirjaa' alkaa selailemaan ja — lempimään»,
puheli opettaja, katsoessaan laatikossa olevaa, kuvakirjaa, jossa —
pata-ässä oli päällimmäisenä.
Kaikkein mieli oli jännityksessä opettajan ottaissa tuota kuvakirjaa
laatikosta.
»Tietääkö vanhempasi, että sinulla on tämänlaiset kirjat?» kysyi
opettaja, pidellen korttipakkaa kädessään.
»Ei», sanoi Kaarlo, häpeän ja vihan punan levetessä hänen kasvoilleen.
»No, mutta kuinka sinä sitten vanhemmiltasi salaa uskallat tuonlaisia
kirjoja viljellä?»
Kaarlo ei enää puhunut mitään.
»Voi poikaparka», huudahti opettaja. — »Mikähän sinustakin tulee
mailmaan, jonka jo noin nuorena sielun vihollinen on saanut pauloihinsa
kietoa. — Ei muu kuin suurin renttu ja — roisto, jos et ajoissa rupea
parantamaan synnillistä elämätäsi. Minä toivon ja pyydän sinua, että
palajaisit pois synnilliseltä tieltäsi. Minä pyydän, että pyytäisit
vanhempiasi ohjaamaan itseäsi elämän oikealle tielle ja eläisit heidän
neuvonsa jälkeen, sitten voi sinustakin vielä tulla mies, muuten ei
milloinkaan — ei milloinkaan. Muista nyt nämät viimeiset neuvoni,
muista, se on viimeinen pyyntöni. — Nyt saat ottaa kirjasi ja kapineesi
ja mennä kotiisi, sillä tästä lähin en voi sinua enään pitää muitten
lasten joukossa, syystä, että pahalla esimerkilläsi turmelet heidän
vielä viattomat sydämensä ja saatat heidät samalle turmeluksen tielle,
jolla itse jo melkein auttamattomasti olet. — Niin =— nyt saat lähteä.»
Itkien kokoili Kaarlo kapineitansa ja sitten hän lähti kävelemään
kotiinsa päin.
* * * * *
»Aina on minulla ollut se pelko, ett'ei Kaarlo kauvan menesty koulussa,
kun...»
»Miten niin?» tokasi isäntä, keskeyttäen emännän puheen.
»Kun se on saanut niin huutittomasti kasvaa, ett'ei ole koskaan ohjattu
häntä, vaikka olisi mitä tehnyt», sanoi emäntä arasti.
»Tuo ei ole koskaan ohjattu' on sinulla aina suussa... Miks'et ole
kurittanut häntä niinkuin hevosta ja kasvattanut hänestä samanlaista
nurrusunteria kuin itsekin olet, jolta ei kaikisti saisi sanaa suusta,
vaikka kuinka koettaisi.»
»Miks'et ole kurittanut»... kertoi emäntä katkerasti. — »Kuinka voit
puhua tuonlaisia?... Enkö minä olisi kurittanut, mutta sitä et ole
antanut tehdä», jatkoi hän vielä.
Isäntä ei puhunut hetkeen aikaan mitään, mutta vähän ajan päästä kysyi
vähän lauhkeammalla äänellä:
»Mistä sinulle senlainen ajatus on tullut, ett'ei Kaarlo kansakoulussa
menesty?»
»On häntä jo useita kertoja toruttu ja uhattu eroittaa pois koulusta,
jos ei hän heitä kujeilemisiansa.»
»Kukahan tuota on sanonut?»
»On sitä tuo Toivolan Mattikin... ja muutkin.»
»Toivolan Matti», kertoi isäntä ylönkatseellisesti. — »Entä miehen
puheita sinä uskotkin... Ennen Matti ajetaan kolmasti pois koulusta,
ennenkuin meidän Kaarlo yhtään kertaa», kerskui isäntä.
»Sitä toivon minäkin, että poikaparka saisi olla siellä oppimassa
ihmisten tapoja, sillä kotona ei hän niitä saa oppia koskaan.»
Isäntää alkoi nukuttamaan lämpöisellä takkakivellä; eikä kauan
viipynytkään, kun hän jo veteli »hirsiä», että seinät jyrisi.
Emäntää ei nukuttanut vähääkään. Hänellä oli niin paljon miettimistä,
niin paljon surua poikansa tähden, ett'ei unta ollut kuuluvissakaan.
Hän otti neulomuksen käteensä, istui penkille ja alkoi sukkelaan
pistellä neulaansa lumivalkeaan palttinaan. Tuon tuostakin katsahti
hän kirkolle menevälle tielle, jossa ihmisiä ahkeraan liikkui. Erään
tienmutkan takaa tuli näkyviin vähäinen poika, valkea nyytti kädessä.
Tuon nähtyään tuli emäntä hyvin levottomaksi. Hetkisen oli hänen
katseensa teroitettuna tielle päin, mutta sitten pääsi häneltä sydäntä
särkevä parahdus: »voi hyvä Jumala, tuollahan tulee poika kirjat
pussissa... Voi, voi tuotahan minä olen peljännytkin.»
»Mi-mitä si-si-inä sa-noit?» örisi isäntä, kuultuansa emännän puheen.
»Sanoin vaan, että Kaarlo on kohta kotona — voih», vaikeroitsi tuo
poikaansa sureva äiti.
»Mitä sinä voihkaat?» kysyi isäntä, joka jo oli täydellisesti toipunut.
Vastaukseksi isännän kysymykseen astui Kaarlo huoneesen.
»No, mitäs varten nyt pois tullaan?» kysyi isäntä, »saatiinko lupa,
vai...?» Hän ei voinut arvellakaan, että Kaarlolla on »eropassi»
koulusta.
Kaarlo näytti hyvin surullisen näköiseltä, eikä tahtonut mitään vastata.
»Onko sinulle oltu siellä pahoja?» uteli isäntä.
»On. — Opettaja ajoi minut pois koulusta», sanoi Kaarlo nyyhkien.
»Ja minkä vuoksi?»
»En minä tiedä.»
»Tottahan tuon nyt tiedät, kuitenkin sinä olet jotakin tehnyt, syyttä
ei opettaja ole sinua pois ajanut», sanoi Kaarlon äiti.
»Ei se senlainen äkäpussi suuria tarvitse, kun se lapsia koulusta pois
ajaa, — sen olen kuullut monen sanovan. Eikä se tuonlainen mies
suuria rikoksia pysty tekemäänkään... ymmärtäähän sen jokainen», koetti
isäntä puoltaa poikaansa.
»Pahaa tekemään Kaarlo kelpaakin, muuhun ei mihinkään. Se on ainoa ja
varmin oppi, minkä hän on sinulta saanut», sanoi emäntä, vihan ja surun
sekaisella tunteella.
»Heitä nyt jo tuo jarnuttamisesi, sitä olen tänä päivänä kylläkseni
saanut kuulla», sanoi isäntä.
»Voi hyvä Matti! Sinä et tiedäkään, kuinka vaikea minun on kuulla ja
nähdä, miten poika päivä päivältä edistyy ja varttuu pahuudessa, ja se
kaikki on väärän kasvatuksen hedelmiä, hedelmiä, jotka kerran vielä
ovat sinullekin karvaita. — Tuota kaikkea nähdessäni ja kuullessani
pitäisi minun vaan olla vaiti kuin mykkä ja katkerimmatkin surut kätkeä
sydämeni syvimpään soppeen», puheli emäntä murtunein mielin.
»Paljon parempi olisikin, kun pitäisit jolloinkin leipäreikäsi kiini,
ettei se olisi joka asiaa varten auki kuin tarhaportti», sanoi isäntä
raa'asti.
»Niinhän se on... Mutta minun sydämeni on katkeamaisillaan tuon
poikaparan tähden, kun ei hän saanut koulussakaan olla oppimassa
ihmisten tapoja.»
»Ihmisten tapoja», kertoi isäntä. — »Laiskaksihan siellä oppii, ei
muuksi miksikään. Parempi se vaan nyt on, kun poika ei ole koulussa...
Opettelee kotona lukemaan ja kirjoittamaan, koska on jo hyvällä
alulla ja aikaa on kyllä. Pahinta vaan oli se, kun tuli poika sinne
pannuksikaan, mokomankin äkäpussin kiusattavaksi», puhua lopotteli
isäntä niin levollisena kuin ei olisi mitään tapahtunut. § »Noin sinä
puhelet, mutta tiedätkö mitä nuo puheesi vaikuttavat poikaan? — Eikö
ne ole sytykettä tuleen? Eivätkö ne lisää sisua ja pahaa luontoa pojan
sydämeen, joka kaikelle on altisna, vai mitä luulet?»
»Ole nyt tuossa jo saarnaamatta, muutoin minä näytän, mistä on tie
pihalle», ärjäsi isäntä.
Emäntä ei puhunut enään mitään, mutta kirkkaat kyyneleet, jotka
silmistänsä tihuilivat, todistivat hänen surunsa suuruutta.