Vieri muutamia vuosia ajan virtaan. Nuot nuoret ystävykset olivat jo
tuossa kuuden tai seitsemän vuoden paikkeilla. Silloin tapahtui Kaarlon
elämässä käänne, joka ei milloinkaan ollut hänelle hyödyksi. Kauvan oli
Mäkelän isäntä nurpealla mielin katsellut poikansa ja suutarin Vilhon
keskinäistä ystävyyttä tuumien tehdä siitä kerrassaan lopun, mutta aina
oli hän kumminkin jättänyt aikeensa toimeen panemisen sikseen, tuumien:
»ehtiihän tuon nyt vielä...» Mutta kun Kaarlo eräänä kertana tuli
taasenkin suutarin tuvasta, sanoi hänen isänsä jyrkästi:
»Kaarlo ei saa enää koskaan mennä käymäänkään suutarin tuvassa. —
Muistatko nyt sen?»
»Miks' en saa? — onhan Vilho ja hänen äitinsä ja isänsä aina, hyviä
minulle», sanoi Kaarlo hilpeällä lapsen viattomuudella kuultuansa
isänsä ankaran kiellon.
»Onhan se sinulle, rikkaan talon pojalle, aivan sopimatonta, että
seurustelet tuonlaisen töllin pojan kanssa, joka on köyhä ja...» sanoi
tuo rikas ja ylpeä isäntä.
»Eihän se mitään tee asiaan. — Antaa vaan poikain leikitellä yksissä,
paremmin kuluu heidän aikansa», sanoi Kaarlon äiti, joka kovin pelkäsi,
että isän väärät mielipiteet juurtuvat pian pojan nuoreen sydämeen.
»Ei. — Se ei käy päinsä», äyhkäsi isä. »Eihän poika tule milloinkaan
tuntemaan arvoansa, jos hän elämän ikänsä saa tuonlaisten kanssa
seurustella», jatkoi hän vielä.
»Enkö enään lukemassakaan saa käydä suutarin tuvassa Vilhon kanssa?»
kysyi Kaarlo surullisesti.
»Hyi, kuka tuolla tuonlaisessa harakanpesässä... Ensi syksynä pääset
lasten kouluun ja sitten kun kasvat isommaksi ja lukemaan opit...
kansakouluun... Eikö se ole mahtavampaa ja arvollesi sopivampaa?»
puheli tuo lapsestaan suurta ja ylevää huolta pitävä isä.
Kaarlo ei puhunut enää mitään, mutta tuo isänsä sana »köyhä» antoi
hänelle miettimisen ainetta. Tähän asti ei hän ollut huomannut
köyhyyttä ihmis-ystävyyden estäjäksi eli rikkojaksi.
Tuo keskustelu isän ja pojan välillä — vaikka niin lyhyt, on alku
kaikkeen Kaarlon luonteen kehittymiseen, sillä siitä alkain alkoi hänen
sydämeensä vähitellen juurtua tunne, että kaikki ihmiset ovat häntä
huonompia. Muutamia aikoja noita päätelmiä mielessään kypsytettyään,
oli hän mielipiteissään isänsä kanssa aivan yhtä pitävä. — Isän
kylvämä siemen lankesi hyvään maahan; nyt oli myöskin isä päässyt
tarkoituksensa perille.
Niin. Nyt tunsi jo Mäkelän Kaarlokin arvonsa; tunsi niin tarkoin,
ett'ei köyhät olleet hänen mielestään enään koirankaan veroisia. Heitä
haukkui hän missä vaan tapasi, nimitellen heitä kaikilla hävyttömillä
herjaussanoilla, joita hän oli kuullut oman isänsä suusta. Menipä hän
tuossa kasvavassa pahuudessaan jo niinkin pitkälle, että kivitteli ja
paiskoi turvattomia sivuitse kulkioita, niinkuin vanhoja vaimo-ihmisiä
ja lapsia, jotka eivät voineet itsiänsä puolustaa. Tuota raakaa
ja hävytöntä tapaa, joka jo oli tullut tuon ennen niin siivon ja
ystävällisen pojan mielityöksi, sai hän harjoittaa aivan pelvotta.
Sillä isänsä ei koskaan kieltänyt eikä nuhdellut niistä poikaansa,
vaikka usein itsekin sattui näkemään ja kuulemaan hänen töitään ja
puheitaan. Äidin puheesta, joka kaikin voiminsa koetti estää pojan
kasvavaa vallattomuutta, ei pojan tarvinnut mitään välittää, sillä sen
oli isä sanonut. _Itse_ tahtoi isä kasvattaa pojastansa jonkun kelpo
miehen.
Kaarlon kauvan uinaillut ystävyys suutarin Vilhoonkin oli nyt saanut
loppunsa. Häntä ja vielä enemmän hänen kurjan näköistä kotiansa
halveksi Kaarlo sydämestänsä. Vallattomuudessaan juoksi hän usein mökin
luo, paiskasi kiven akkunasta sisään ja sitten lähti juosta kapistamaan
kotinsa pihalle, että mäki tömisi. Suutarin Mikko hyvin tiesi, ken
pahantekijä oli; mutta ei ollut siitä mitään välittävinään, vaikka
Kaarlo useita ruutuja oli sillä lailla särkenyt.
Kyllästyipä viimein Mikkokin Kaarlon alinomaiseen pahuuteen. Eräänä
kertana, kun Kaarlo oli taaskin särkenyt Mikon akkunanruutuja, tuli hän
jokseenkin vihoissaan Mäkelään. Isännälle, joka pöydän luona penkillä
istui, sanoi hän tuimasti:
»Kyllä teidän pitäisi ohjata tuota poikaanne edes sen verran, että hän
antaisi ihmisten akkunain olla kivittämättä!»
»No, onko hän sitten kivittänyt sinun akkunoitasi?» kysyi isäntä,
vaikka hyvin tiesi, että poikansa oli sitä tehnyt, usein kuin itsekin
sattui näkemään.
»On. — Hän on paiskannut jo useampiakin ruutuja rikki, vaikk'en ole
viitsinyt mitään puhua. Aina olen toivonut, että se loppuisi, mutta
mitä vielä», sanoi Mikko kiivaasti.
»Älä huoli pitää tuonlaista meteliä minun huoneessani, taikka minä...
Ota makso ruuduistasi ja lapa sitten omaan mökeröösi meluamaan...
lurjus!» sanoi isäntä, hänkin suuttuneena.
»En minä ole tullut niistä maksoa vaatimaankaan; vaan olen tullut
sanomaan, että estäisit kakarasi senlaisesta ilki-työstä», sanoi Mikko
ja lähti pois.
»... Estäisit... ilki-työstä», kertoi isäntä halveksivalla äänellä
Mikon pois mentyä. — »Kaikkipa tässä nyt rupeavatkin komentamaan, kuin
tuonlaisetkin, joita ei kukaan pidä ihmisten arvoisinakaan», lisäsi hän
vielä.
Ovi aukesi ja sisään astui jälleen Mikko. Hän oli kuullut porstuaan
mitä isäntä sanoi. Tuon isännän hävyttömän parjauksen vuoksi astui hän
takaisin tupaan.
»Aina minä olen ollut yhtä hyvin ihminen kuin sinäkin ja olen vielä
nytkin sen verran, että kotini puolesta saan puhua mitä mä tahdon. —
Tulkoompa poikanne vaan kerrankaan vielä särkemään akkunoitani niin...
Ei minulla ole varoja joka päivä uusia ruutuja laittaa», sanoi Mikko.
»Mitähän luuletkaan sitten tekeväsi?» kysyi isäntä välittämättä Mikon
viimeisestä lauseesta.
»Paiskaan kintut poikki», uhkasi Mikko.
»Mene, mene nyt hyvin äkkiä pois täältä, muutoin minä...» kirkasi
isäntä.
»Sen olisin tehnyt käskemättäsikin ja teenkin kohta, mutta — muista
nyt, mitä olen sanonut», sanoi Mikko ja lähti.
Tuonlaisia monenmoisia muitakin kanteita tuli Kaarlon töistä myötäänsä,
mutta sen sijaan kuin olisi pitänyt häntä niistä varata, kirosi ja
meuhasi isäntä lopettaen tavallisesti: »meidän poikako on aina halvin
sorrettavaksi... Eihän se nyt kaikkiin pahuuksiin ehtisikään.»
Eihän ne tuollaiset puheet ja puolustelemiset vähääkään hämmentäneet
pojan kiihkeää pahantekohalua, ei, päinvastoin lisäsivät hirmuisella
vauhdilla, varsinkin kuin poika sai aina itse olla niitä kuulemassa.
Suutari-Mikolla oli hänen Mäkelässä käyntinsä monen hiellä ja työllä
ansaitun markan pelastaja, miten hän itse sanoi, sillä siitä alkain
ei Kaarlo enään uskaltanut lähestyäkään Mikon asuntoa, sitä vähemmin
akkunoita kivittää. Jos hän joskus sattumalta sitä läheni, muisti
hän heti Mikon uhkauksen, ja silloin aina tiesi poika, mistä kotiin
mennään. — Mutta sitä enemmän saivat muut tästä lähin kärsiä Kaarlon
ainaisesta vallattomuudesta. Harvat olivat ne talot kylässä, joiden
kauniita viljavainioita ei Mäkelän Kaarlon päästelemät eläinlaumat
olisi raastaneet melkein puti puhtaaksi. Harvat olivat ne isät ja
äidit, joiden lapset eivät olisi saaneet pahoja vammoja Kaarlon
heittelemistä kivistä. Noin syvästi paatunut ja kaikkea ihmisellistä
kohtaan kylmennyt oli poika paran pieni sydän jo noin nuorena.