Vähän enemmän kuin vuosi, jälkeen kertomuksen alkua, muutti eräs
kolmihenkinen perhe etelästäpäin L—n pitäjää. Ensin olivat he
huonemiehinä Ojalassa, mutta sittemmin ostivat mainitun talon maalta,
aivan Mäkelän kartanon aidan takaa muutamia aikoinaan viljeltyjä
peltotilkkuja. Niiden keskelle kohosi pian vähänen, lautaetehisellä
varustettu mökki, jota ruvettiin nimittämään suutarin tuvaksi, syystä
kun perheen isä, Mikko, oli suutari. — Siihen aikaan kuin he omaan
tupaansa muuttivat asumaan, oli heidän poikansa Vilho, joka oli
kolmas henkilö perheessä — noin vuoden ikäinen. Vasta hiljan oli
suutari-Mikkokin Anninsa kanssa alottanut oman elämänsä — tyhjästä
miten monet muutkin. Mutta väsymättömällä ahkeruudellaan ja ankaralla
säästäväisyydellään olivat he elämän tarpeittensa menojen ohessa
saaneet kokoon vähäisen summan rahojakin, joilla he saivat oman katon
päällensä. Vaikka olivatkin niin vähävaraisia, olivat he sittenkin
onnellisia, sillä heillä oli täydellinen luottamus toisiinsa ja
Jumalaan ja tämä heidät niin onnellisiksi ja tyytyväisiksi teki.
Samaan aikaan kuin »suutarilaiset» omaan tupaansa muuttivat asumaan,
synnytti Mäkelän emäntä pojan, jolle annettiin nimeksi Kaarlo.
Vanhemmille oli tuo kauvan odotettu tapaus niin mieluinen ja
suuriarvoinen, että sen johdosta pidettiin isot kemut Mäkelässä, jotka
muuten siellä olivat niin harvinaisia. Noihin kemuihin oli isäntä
kutsunut lukuisan joukon vieraita — rikkaita — tiettypä se, sillä
rakkaathan vaan Mäkelän isännän mielestä olivat ihmisiä. Siellä piti
isäntä vieraillensa vähäisen puheen, jonka lopetti sanoilla: »jos
Jumala suo lapsemme elää, toivon hänestä tulevan kelpomiehen.»
Niin, kelpomiehen tahtoi Mäkelän isäntä kasvattaa pojastansa, sillä
hänen mielipiteensä lastenkasvatuksenkin suhteen oli aivan erilaatua
kuin muilla ihmisillä. Kasvattaa lapsiansa kurituksessa ja Herran
nuhteessa ei ollut hänen mielestään ensinkään tarpeellista, »sillä»,
sanoi hän, »ei minuakaan ole lapsena peitottu eikä pyntätty ja
miespähän vaan on tullut.» Hän oli saanut itse kokea tuon pykälän
lasten kasvatuksessa ja sen nojalla tahtoi hän kasvattaa pojastansakin
ylevän ja kelpomiehen, samanlaisen kuin hän itsekin: rikkaan,
tavaroittensa tähden ylpeilevän pohatan.
Äitille oli tuo lapsi kallein maailmassa. Hän hoiti ja vaali sitä
niinkuin silmäteräänsä. Jos lapsi vähänkin sattui ääntelemään tahi
itkeä vikisemään, koetti hän sitä parhaan taitonsa ja kykynsä mukaan
viihdytellä ja asetella.
Kun Kaarlo kasvoi isommaksi, että kävelemään ja puhumaan varttui, alkoi
hän, miten lapset ainakin, hakemaan toverien seuraa. Mutta kun Mäkelä
oli vähän erillään muista taloista, ei Kaarlolla ollut muita tovereita
kuin suutarin Vilho, häneen hän hyvin tyytyikin ja hänen kanssaan
Kaarlo parhaiten viihtyi, vaikka Vilho olikin vuotta vanhempi. Pian
tuli lapsukaisista hyvät ystävät, jopa niin hyvät, etteivät voineet
toisittaan ollakaan. — Alituisena vieraina oli nyt Kaarlo suutarin
tuvassa, jossa häntäkin kohdeltiin lempeydellä. Mäkelässä saivat nuo
nuoret ystävykset olla ani harvoin, sillä Vilhon vanhemmat olivat
tulleet huomaamaan sen, ett'ei heidän poikaansa Mäkelässä oikein
hyvin suvaittu, sen vuoksi kokivat he estää Vilhoa siellä liika usein
käymästä.
Niin viettivät toverit yhdessä lapsuutensa ensimmäiset päivät, jolloin
heidän pieni sydämensä oli vielä puhdas maailman saastasta, jolloin
heillä vielä oli puhdas tunto ja jolloin heidän sydämmensä vielä uhkui
täynnä uskollista lapsen rakkautta kaikkia kohtaan. Ilot, surut, itkut
ja naurut olivat heillä yhteiset. Yhdessä he juoksentelivat ympäri
mäkilöitä poimimassa mehuisia marjoja. Yhdessä istuivat he suutarin
tuvassa, jossa Vilhon äiti opetti heille ensimmäisiä kirjaimia vanhasta
paksulehtisestä aapisesta.