Kauniin mäen rinteellä sijaitsi muhkea Mäkelän talo, noin puolitoista
nykyistä virstaa kirkonkylästä. Kartanon aidan takana oli tuuhea
humiseva hongikko, mutta se puoli, josta kylä näkyi, oli hakattu puista
paljaaksi; sileä, kalteva kangas oli vaan jäänyt sijalle. Tuvan
akkunasta voi katsella avaraa viljeltyä seutua, niuhkeine kylineen,
joiden keskellä kirkko tapulineen kohosi.
Talon isäntä, Matti, oli keskikokoinen, harvalla leukaparralla ja
pienillä mustilla silmillä varustettu mies. Hän oli yksivaltias
hallitsia talossaan, sillä emännänkin puhevallan oli hän supistanut
hyvin pieneksi, varsinkin taloutta ja perhettä koskevissa asioissa.
Jos emäntä, joka viisaudessa oli paljon etevämpi miestänsä, koetti
joskus esitellä oman mielipiteensä mukaan miehensä päättämiä asioita,
jotka useinkin olivat vääriä ja hyvin pintapuolisesti mietittyjä,
sanoi isäntä tavallisesti: »mitähän akatkin miesten asioihin...
luuletko etten minä tuota yhtä hyviä ymmärrä kuin sinäkin... ja vähän
paremminkin?» Siihen sai emäntä aina tyytyä, jos ei mielinyt riitaa
alottaa, sillä isäntä ei kärsinyt sitä, että hänen mielipiteitään kovin
kauan vastusteltiin, olipa se missä asiassa tahansa.
Likemmä parikymmentä vuotta olivat nykyiset haltiat Mäkelässä isäntänä
olleet. Tällä ajalla oli Matti kelpolailla lisännyt isävainajaltaan
perittyä omaisuuttaan ankaralla koron kiskomisellaan. Tarvitseville
naapureilleen lainasi hän rahoja ja jyviä sekä kaikkea muutakin, mitä
he vaan tarvitsivat. Antaissansa oli hän niin ystävällinen ja kohtelias
kaikkia tarvitsioita kohtaan, että olisi hänen luullut ilmaiseksi nuo
antimensa antaneen. Mutta sitten kuin tuli maksun aika, oli aivan
toisenlainen ääni kellossa. Joka ei määräpäivänä voinut suorittaa
velkaansa tuolle julmurille, sai pian vasara-kaupan kartanollensa.
Jos taas joku tuli pyytämään sitä, että velan maksu saisi jäädä
toistaiseksi, sanoi isäntä korvallistaan raappien: »ei mitenkään minun
nyt sovi... on niin vähät rahat ja nyt pian tarvitsen niin ja niin
paljon rahoja.» Mutta jos armon-ajan pyytäjällä oli pistää vähäinen
tukko rahoja isännän kouraan »odottajaista», sai hän vähäksi aikaa
siirretyksi maksuajan.
Tuonlaisella laittomalla julmuudellaan oli Mäkelän isäntä jo monelta
perheeltä kodin riistänyt, anastaen heidän tavaransa itselleen ja
saattaen siten heidät armotta mieron tielle.
Niin. Mäkelän isäntä oli täydellisesti joutunut mammonan orjaksi,
sillä maallinen rikkaus, olipa se oikein tai väärin saatua, oli hänen
mielipiteensä mukaan ihmiselämän pää-elinehto; oikeaa rehellistä
ihmistä, jos nim. ei se ollut rikas — ja puhdasta sydäntä ei hän
osannut pitää missään arvossa.
Kaikkia mukavuuksia, mitä suinkin elämä voi tarjota, oli Mäkeläisillä
yltäkyllin; mutta sittenkin kaipasivat he jotakin. — Mitä kaipasivat
he? — Kaiken elämänsä ajan olivat he toivoneet sitä, että he saisivat
lapsia, mutta tuo toivomus ei ollut toteentunut. Tosin oli heillä ollut
ensi vuosina naimisensa jälkeen yksi poika, mutta sen heti pienenä oli
kuolema korjannut. Olihan heillä siis kaipaamista.
Niin, Mäkelän vanhukset toivoivat lapsia, mutta tuohon heidän
toivomiseensakin oli heillä aivan erinkaltaiset syyt. Isäntä tiesi sen,
että ellei heille synny lapsia, jää hänen suuret aarteensa vieraan
hyväksi. Tuo ajatus se oli, joka oli isännän mielen saattanut niin
äreäksi ja milt'ei vähän synkeäksikin.
Emännän tarkoitusperä oli aivan toista laatua. Hän toivoi lapsia sen
vuoksi, että saisi osottaa hellää äidinrakkauttansa heitä kohtaan,
vieläpä toivoi hän saavansa kasvattaa heistä kelpoihmisiä ja kunnon
kansalaisia armaalle synnyinmaallensa; vieläpä niinkin että hänellä
olisi heistä jotakin tukea ja turvaa vanhuutensa päivinä ja silloin
saisi nauttia onnistuneen työnsä hedelmiä. — Noin erilaiset mielipiteet
saattaa olla pariskunnallakin samassa asiassa.