Vielä kerran me astumme presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldin
työhuoneeseen. Vierashuone on täynnä ulkomaisia valtiomiehiä,
hovimiehiä, sotaherroja ja ylhäisiä virkamiehiä, jotka odottavat
puheille pääsyä vuorolleen. Kaikki kääntyvät nousevaa aurinkoa kohti.
Kaikki he kilpailevat kerjätäkseen armon silmäyksiä siltä mieheltä,
joka nyt on ottava valtakunnan ohjat käsiinsä ja voittaneiden hattujen
kantamana johtava Ruotsin kohtalot uusille poluille säätyjen ja
vapauden nimessä.
Ollaan nyt keskellä Ruotsin niin sanottua vapauden aikakautta.
Tuolla huoneessaan istuu tuo kohta kaikkivaltias mies, Ruotsin
todellinen kuningas, vaikka toinen sitä nimeä kantaa. Hän on ehkä
vanhentunut ja kuihtunut kaikkien niiden juonien painosta, joiden
avulla hän on valtaan päässyt; mutta sitä ei kukaan huomaa.
Kirjo-ompeleinen samettitakki peittää taitavasti hänen laihtuneen
vartalonsa; erinomaisen hyvin käherretty tekotukka kätkee hänen harmaat
hiuksensa; hienosti sivelty, melkein huomaamaton ihonväri luopi
nuoruuden ja terveyden värityksen ryppyiselle otsalle ja näivettyneille
poskille. Ainoastaan viheriä, silmien suojaksi pantu verhostin
heikentää hiukan tuon ennen niin tuiman katseen voimaa, joka tunkee
kaikkien läpi, mutta jonka läpi ainoastaan hyvin harvat voivat tunkea.
Mutta se ei mitään merkitse; se on vain satunnaista heikkoutta, joka on
syntynyt ankarasta yötyöstä. Kreivi istuu suorana ja reippaana kuin
nuorukainen norsunluulla ja simpukan kuorilla koristetussa
nojatuolissaan, lämmitellen itseään tulevan valtansa paisteessa. Hän on
nyt päässyt koko elämänsä tarkoitusten perille. Sanomattomia vaivoja,
monivuotisia ponnistuksia hän on saanut kokea näin pitkälle
päästäkseen! Mutta nyt on voitto voitettuna, nyt hän on astuva sille
sijalle, josta hän on sysännyt pois suuren mestarinsa kreivi Hornin.
Mitäpä hän, jälkeläinen, huolii siitä, että tämä valtaistuin on
perustettu kansansuosion ja puolueiden lainehtivalle aallokolle! Onhan
hän oppinut hallitsemaan noita epävakaisia elementtejä; nyt hän on
paremmin kuin koskaan ennen ymmärtävä niitä hillitä.
Hänen sihteerinsä ei ollut vielä lopettanut huomispäivän monien ja
tärkeiden asiain esitystä, kun kamaripalvelija ilmoitti nuo
vastaleivotut valtakunnanneuvokset toisensa perästä: kreivi Possen,
parooni Löwenin, hovioikeudenneuvos Ehrenpreussin ja valtiosihteeri
Cederströmin sekä lähettiläs kreivi de Lynarin.
-- Pyydä heidän ylhäisyyksiään tekemään hyvin ja astumaan pieneen
salonkiin, -- oli vastaus.
-- Kamariherra, _monsieur_ de Broman...
-- Sano, että odottakoon vierashuoneessa.
-- Viskaali Spolin...
-- Aja se hävytön lurjus ulos ovesta.
Sihteeri jatkoi: -- Nöyrä kirjelmä kruunun käskynhaltijalta Isokyröstä,
Suomesta: Perttilän taloa koskeva perintöriita, toistaiseksi lykätty
vastaajan poissaolon tähden laillisen esteen vuoksi, koska hän on
valtiopäivämies.
-- Tila on siitä huolimatta menetetty. Jatkakaa.
-- Armonhakemus koskeva tappoa ja verivammaa kaksintaistelussa: hänen
majesteettinsa on sattuneesta syystä nähnyt hyväksi armossa lieventää
sotaoikeuden tuomion, koskeva luutnanttia, vapaasukuista kreivi Kaarle
Viktor...
-- Vaiti. Jo tiedän: vuoden virkaero ja puolen vuoden maanpako.
Jotakinhan täytyy tehdä kelvottomien veljenpoikiensakin hyväksi. Entä
sitten!
-- Kansliakollegioon asetetaan virkamiehet teidän ylhäisyytenne
ehdotuksen mukaan. Hovikansleri, parooni von Kochen, kanslianeuvokset
Nerés ja Bahr pyytävät virkaeroa...
-- Lisätkää kreivi Bonde ynnä muut. Jatkakaa.
-- Kreivi Tessin anoo Parisin lähettilään tointa.
-- Vai niin? Vai anoo? No niin, kun ilveily on loppuun suoritettu
Tukholmassa on aika aloittaa huvinäytelmää Parisissa. Hän saa viran.
Entä sitten?
-- Hänen majesteettinsa ehdottaa _monsieur_ de Bromanin välityksellä
koroitettua eläkettä valtakunnanneuvos, kreivi Taubelle...
-- Hylätään. Hänen majesteettinsa ei ole aina nähnyt hyväksi mukautua
valtakunnan tarpeiden ja isänmaan ystäväin mielen mukaan. Ja koska
hänen majesteettinsa kuningatar lienee toista mieltä, niin olisi
koroitus loukkaus häntä kohtaan.
-- Hänen majesteettinsa kuningatar tekee kamarijunkkarinsa, parooni
Höökin välityksellä ehdotuksen saksalaisista kamarirouvista.
Tarpeettomina sopisi heidän virkansa lakkauttaa ja siirtää palkkarahat
muiden hovinaisten palkkain lisäämiseksi.
-- Hänen majesteettinsa kuningatar osoittaa kiitettävää
säästäväisyyttä. Mutta koska hänen majesteettinsa kuningas lienee
toista mieltä, niin kirjoittakaa, että saksalaisten hovinaisten palkat
koroitetaan. Onko mitään muuta?
-- Ei muuta kuin että sotamiehen leski Flinta anoo uutta avustusta. Hän
sanoo teidän ylhäisyytenne siihen valalla sitoutuneen silloin, kun
hänen mies vainajansa oli kuljettanut teidän ylhäisyyttänne
vahingoittumatonna edestakaisin Kaarle-kuningas vainajan luo
Stralsundin piirityksessä.
-- Flinta! Falkbyssä asuva, eikö niin?
-- Falkbyn kartanossa.
-- Hylätään. Nyt voitte lopettaa.
-- Saan siis vastata, ettei teidän ylhäisyytenne sitä valaa muista...
-- Te ette vastaa mitään. Onko minulla aikaa puuttua akkain kujeisiin
ja valoihin, joita en koskaan ole vannonut. Jo riittää. Saatte mennä.
Sihteeri meni syvään kumartaen.
Kreivi jäi vähäksi aikaa yksin. Hän oli oikeassa: kuka voi tällä
hetkellä vaatia häntä ajattelemaan köyhiä leskiä ja kauan sitten
unohdettuja valoja? Hän oikein riemuitsi nähdessään Ruotsin kuninkaan
ja kuningattaren muiden armonanojain joukossa rukoilevan häneltä ja
rukoilevan turhaan toimenpiteitä, jotka olivat mitä läheisimmässä
yhteydessä heidän yksityisten mielihalujensa kanssa. Kuinka nauttikaan
hän nyt nähdessään tämän kuninkaallisen parikunnan, joka kerran oli
niin syvästi häväissyt ja nöyryyttänyt häntä,[20] nyt vuorostaan
häväistynä ja nöyryytettynä kumartuvan hänen vaikutusvaltansa edessä!
Eikä ainoastaan heidän, vaan kaikkien hänen vihamiestensä, ylhäisten ja
alhaisten, tuli nyt saada tuntea hänen kätensä painoa, kun hän heidän
hartioiltaan nyt valtaansa kiipesi. Hatutkin, jotka luulivat hänestä
saavansa hankkeittensa toimeenpanijan, tulisivat huomaamaan
erehdyksensä; hän oli heitä hillitsevä myssyjen avulla, samoin kuin
myssyjä heidän avullaan; hän oli totuttuun tapaansa perustava
kumoamattoman valtansa juuri sille eripuraisuudelle, joka jakoi
valtakunnan kahtia. Ja kaiken tämän ohessa oli hän nyt, nyt vasta,
toteuttava sen aatteen, jonka hän oli perintönä vastaanottanut, mutta
toteuttava sen paljon perinpohjaisemmin kuin hänen isänsä oli rohjennut
uneksiakaan: hän tahtoi kohottaa aateliston sekä kuninkaan että kansan
yläpuolelle, ja kun se olisi onnistunut, silloin hän muodostaisi
Ruotsin tasavallaksi Puolan mallin mukaan, niin että siinä olisi vain
kaikkivaltiaita herroja ja maaorjiksi tehtyjä talonpoikia; pysyttäen
kuitenkin kaiken tämän onnen perustajan sinä mahtimiehenä, jonka edessä
kaikki muut mahtavat nöyrästi maahan kumartaisivat.
Näiden kopeiden, itsekkäiden, korkealle tähtäävien ajatusten
valtaamana, jotka saattoivat hänet unohtamaan koko tuon tuolla ulkona
odottavan joukon, ojensi kreivi koneentapaisesti nyrkkiin puristamansa
käden, ikäänkuin olisi tahtonut sillä kouristaen yhdellä kertaa
musertaa murskaksi koko Ruotsin. Samalla hän tunsi sormessaan sen
sormuksen, jonka hän niin omituisella tavalla oli saanut takaisin ja
josta hän ei sitten koskaan enää ollut luopunut.
Se oli kuninkaan sormus.
Pirullinen ajatus välähti hänen mielessään. -- Voi teitä, katalat,
kurjat ihmisraukat! -- sanoi hän itsekseen. -- Te puhutte Jumalasta,
sallimuksesta, ja tuo mitätön vaskikappale pitää niitä pilkkanaan. Mitä
on Jumala, mitä on sallimus minun hyväkseni tehnyt? Ei mitään! Mutta
tähän sormukseen -- se on naurettavaa, mutta niin se kuitenkin on --
tähän sormukseen on ainainen onni kätkettynä. Sen hukattuani kävi
kaikki minua vastaan: työ, viisaus, kavaluus, kaikki oli turhaa. Mutta
saatuani sen takaisin onnistui minulle kaikki. Niinpä tosiaan, kaikki!
Minulle ei ole enää mikään mahdotonta. Minä voisin pyytää vaikka
kruunun päähäni, elleivät kruunut tässä maassa tätä nykyä olisi niin
polkuhinnassa... Mutta entä jos nostaisin ne taas entiseen
arvoonsa?....
Bertelsköld naurahti, miettiessään liikauttaen tuota puristavaa
rengasta.
-- Miksipä ei kruunuakin? -- mutisi hän.
Tietämättä, kuinka se oli tapahtunut, oli hänellä yht'äkkiä sormus
irrallaan kädessä, sormus, joka 18 vuoden kuluessa oli miltei kasvanut
kiinni hänen sormeensa. Kummallinen tunne, puoleksi pilkkaa puoleksi
pelkoa, valtasi hänet. Hän piti sormusta päivää vasten, nähdäkseen,
voisiko hän vielä siinä erottaa nuo salaperäiset kirjaimet R.R.R. --
Rex Regi Rebellis. -- Sano minulle, -- sanoi hän, -- sano minulle sinä:
tuleeko minun tavoitella kruunua?
Kenties vapisi hänen kätensä hänen näitä sanoja lausuessaan, sillä
sormus luiskahti sormesta ja helähti lattialle pudotessaan omituisen
oudosti; ainakin kuului kreivin korvissa siltä kuin olisi kantelen
kieli katkennut.
Kreivi Bertelsköld hypähti ylös nojatuolistaan ottamaan sormusta ylös.
Hänen silmissään musteni niin oudosti. Vaivoin löysi hän soittokellon.
Valkeata! huusi hän kamaripalvelijalle, -- sytytä kynttilät! Yöhän nyt
on!
Palvelija katseli oudoksuen herraansa, sillä kello oli 10 aamupäivällä,
ja huoneessa oli aivan valoisa.
Mutta kreivi haparoi lattialla niinkuin pilkkopimeässä ja huusi
ehtimiseen kynttilää, sillä hän oli kadottanut jotakin, sanoi hän,
mutta mitä, sitä hän ei sanonut. Hän luultavasti pelkäsi, että hänen
kallein kapineensa vielä kerran häneltä varastettaisiin.
Kamaripalvelija teki niinkuin hän oli käskenyt, ja sytytti kaksi
vahakynttilää. Turha vaiva; kreivi valitti vihaisella äänellä, että
hänet jätettiin yksin pimeään. Palvelijat juoksivat päättöminä
edestakaisin, ja tieto tapauksesta kulki jo kuiskeina puheille
pyrkijäin kesken, joiden kärsivällisyys alkoi loppua. Huhu levisi, että
kreivi Bertelsköld äkkiä oli tullut mielipuoleksi.
Haettiin hänen lääkärinsä; puheille pyrkijät tunkeutuivat uteliaina
ovelle. He tahtoivat nähdä sen miehen, jonka juuri oli ruvettava
valtakuntaa hallitsemaan ja joka nyt ei voinut itseäänkään hallita.
Lääkäri tuli ja tapasi Bertelsköldin nojatuolissa istumassa. Kylmä hiki
oli peittänyt otsan ja posket, vienyt ihomaalin pois ja paljastanut
kaikkien nähtäväksi kalpeat, kuihtuneet ja laihtuneet kasvot. Oli
erehdytty: hän ei ollut mielipuoli -- ei ainakaan vielä.
-- Tekö se olette, hyvä tohtori! -- sanoi hän hiukan vielä entiseen
mahtavaan tapaansa. -- Sanokaa minulle, mitä merkitsee tuo ilkeä
kuiskina ympärilläni, ja mitä merkitsee tämä pilkkoisen pimeä, joka
minua ympäröi?
Lääkäri tutki hänen silmiään ja vastasi vakavasti: -- Se merkitsee,
herra kreivi, että te olette sokea!
-- Mitä? Sokea? Oletteko hullu, herra! Tosin ovat silmäni olleet
heikot, mutta vähän aikaa sitten näin vielä jotenkin hyvin.
-- Ei se ole tavallista heikkoutta, herra kreivi; teillä on kaihi
silmissänne. Se on vähitellen kehittynyt, ja minä olen jo kauan sitä
pelännyt. Teidän mielenne on varmaankin äsken ollut jollakin tavalla
kuohuksissa ja se on jouduttanut taudin puhkeamista.
-- On -- on ollut, -- jatkoi kreivi hämmennyksissään ja katkonaisesti.
-- Tiedättekö, hyvä tohtori -- minä satuin kadottamaan jotakin --
vähäpätöisen kapineen -- joka ei ole kupariäyrin arvoinen -- erään
isävainajaltani saamani muiston. Semmoinen suututtaa, ja -- mutta
sanokaa: eihän kestäne kauan, ennenkuin saan näköni jälleen?
Kuuletteko, tohtori: minun täytyy saada näköni jälleen, ja saada se
pian, pian, sanon minä. Ikäänkuin minulla olisi aikaa odottaa!
Luuletteko vihamiesteni minua odottavan?
-- Herra kreivi, minä pettäisin teidät, jos uskottelisin teillä olevan
toivoa taudissa, jolle lääketiede ei mitään mahda. Kaikki viittaa
siihen, että te valitettavasti kaikeksi elinajaksenne olette menettänyt
näkönne.
-- Mitä, katala puoskari! Ja te rohkenette sanoa sen minulle; ettekö
tiedä, että panette henkenne alttiiksi! Tohtori -- teidän täytyy antaa
minulle näköni takaisin, kuuletteko sen? Tohtori hyvä -- te tiedätte,
että minä kykenen kuninkaallisesti teidät palkitsemaan. Sanokaa, mitä
haluatte? Kunniavirkojako? Arvonimiäkö? Kultaako? Kaikki on teidän,
teillä on valta valita, sillä te tiedätte, että Ruotsi odottaa minua.
Mutta silloin teidän täytyy myös antaa minulle näköni. Taivaan pyhät!
Hallita valtakuntaa ja olla sokea, sehän on naurettavaa, eikö ole? No,
mutta naurakaahan, tohtori: myöntäkää, että se olisi mielettömyyttä,
hullutusta!
-- Vielä kerran, teidän ylhäisyytenne: käskekää minua mihin hyvänsä,
mutta näköänne en voi palauttaa.
Kreivi hypähti ylös nojatuolistaan. -- Ah, -- huudahti hän, -- minut on
petetty, minut on petetty! Nuo katalat rohkenevat vastustaa minua ja
minä en voi heitä rangaista. Missä on sormukseni? Antakaa minulle
sormukseni... Ei, pois, kaikki pois! Te saattaisitte varastaa onneni.
Voi aikojani! Voi päiviäni! Halvin palvelijani voi löytää kruunun!
Pahin viholliseni voi valloittaa maailman! Ja minä olen sokea,
kykenemätön ja sokea! -- Nyt muistan, niin se oli: kuninkaan sormusta
ei koskaan kadoteta ilman väärää valaa! Ja noin mitätön vala! Enkö ole
kalliimpiakin valoja rikkonut! Kuulkaa, ystäväni, jos minulla on yksi
ainoakaan ystävä, niin menköön hän sen Flintan lesken luo Falkbyhyn ja
luvatkoon hänelle koko omaisuuteni, jos hän hankkii minulle sormukseni
takaisin! Mutta hänen täytyy tehdä se pian, muuten olen hukassa, sillä
minulla ei ole onnea ei taivaassa eikä maan päällä ilman kuninkaan
sormusta!
Ja näin haparoi ja raivosi tämä onneton yhä edelleen sillaikaa, kun
läsnäolijat peloissaan siirtyivät pois ja hattujen päämiehet jo
kuiskailivat keskenään, että tässä ei auttanut enää mikään, valta oli
heti paikalla tarjottava Gyllenborgille.
Silloin astui sisään mustiinpuettu olento, joka oli lempeä kuin enkeli,
läheni kukistunutta valtiomiestä, talutti hänet nojatuoliin ja
kuiskasi: -- Torsten, tunnetko minut?
-- Ebba! -- huudahti Bertelsköld, kovasti puristaen kreivittären kättä.
-- Voitko vielä kerran antaa minulle sormukseni takaisin?
-- En, -- sanoi kreivitär. -- Mutta rukoilkaamme, että voisin antaa
sinulle Jumalasi takaisin! Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken
maailman voittaa ja kuitenkin saa sielullensa vahingon?