Seuraavana aamuna oli tuisku muuttunut suojaksi. Kello 8 aikana astui
Larsson jäykkänä ja komeana Falkbyn saliin, jossa kreivitär otti hänet
vastaan vankan aamiaispöydän ääressä. Ester oli varhemmin aamulla
puhellut kauan isänsä kanssa kahdenkesken.
Kreivitär ja Larsson tervehtivät toisiaan jonkinlaisella
juhlallisuudella, virkkoivat jotakin yön levosta ja ilmasta ja istuivat
sitten pöytään. Vanhukselle maistui ruoka hyvin, mutta Esterin lautanen
pysyi koskematonna, ja hänen silmänsä olivat itkettyneet.
Aterian loputtua nousi Larsson ylös, kumarsi kohteliaasti emännälle ja
kiitti omasta ja tyttärensä puolesta. Heidän oli nyt lähdettävä,
hevoset oli jo tilattu.
Tämä kaikki tuntui kreivittärestä vähän kylmältä. Hän ei huolinut
ruveta turhia puhumaan, mutta hänen sydämensä lämpeni, kun hän ajatteli
Esterin tulevaa kohtaloa. Nyt vasta, kun heidän oli iäksi toisistaan
erottava, huomasi hän tämän kovanonnen lapsen käyneen hänelle
rakkaammaksi kuin hän itse oli luullutkaan. Heidän välillään oli
jotakin hengenheimolaisuutta, joka nyt vasta hänelle selveni: sama
hehkuva sielu, sama tarmokas tahto, sama jyrkkä, uljas, itsenäinen
luonne. Erotus oli vain eri iän, erilaisen kasvatuksen, erilaisen
yhteiskunnallisen aseman; pohja oli sama, sillä se perustui
elämänkohtaloihin.
Kreivitär mietti mielessään, pitäisikö hänen olla vaiti vaiko puhua.
Mutta kun jäähyväiset oli heitettävä, ja Ester kallistui hänen
rintaansa vasten, silloin tuntui hänestä niinkuin hänen eiliset sanansa
olisivat toteutuneet ja niinkuin hän olisi äiti, joka lähettää lapsensa
tuntemattomia kohtaloita kohti kylmään talvipakkaseen. Hän päätti puhua
ja pyysi kahdenkeskistä keskustelua vieraansa kanssa.
Larsson seurasi häntä sivuhuoneeseen. Kreivitär sanoi nyt sillä
varovaisuudella, mitä hän katsoi olevan syytä noudattaa, että hän oli
velvollinen tekemään tiliä hänen tyttärensä olosta Falkbyssä. Hän oli
vastaanottanut Esterin hairahtaneena lapsena, jonka ajattelematonta
karkuretkeä puolusti se häväistys, jota hän oli kärsinyt ja ne
herjaukset, joita hän Tukholmaan tultuaan pelkäsi. Ester oli tuo nuori
puu, jota kenties ei ollut tarpeeksi varovasti hoidettu ja jota
pakkanen oli purrut, mutta joka hellästi hoidettaessa taas oli
kukoistava ja kantava hyviä hedelmiä. Hänen isänsä olkoon huoletta;
kreivitär jätti hänelle hänen tyttärensä kovan koettelemuksen
parantamana ja puhdistamana. Kreivitär toivoi siis, että tyttären
kaikki hairahdukset oli unohdettu ja täydellisesti anteeksiannettu.
Larsson vastasi yksikantaan olevansa kiitollinen kreivittären
suojeluksesta eikä tahtovansa enää muistella tyttärensä hairahdusta,
kun hän vain tästälähin osoittaisi hänelle ehdotonta kuuliaisuutta,
mikä olisi hänen lapsenvelvollisuutensa.
-- No hyvä, -- jatkoi kreivitär, innostuen siitä ajatuksesta, että hän
vielä voisi tehdä jotakin Esterin onneksi -- jos teillä nyt olisi
todistus siitä, ettei tyttärenne maine ole vahingoittunut -- jos
esimerkiksi joku rehellinen mies, joka on hänen arvoisensa, pyytäisi
teiltä tytärtänne vaimoksensa -- mitä siihen vastaisitte?
Larsson oli vähän aikaa vaiti; epäluulo täytti hänen ylpeän rintansa,
ja hän kysyi otsa rypyssä, mitä hänen armonsa tarkoitti.
-- Sitä vain, -- vastasi kreivitär pelkäämättä, -- että minun talossani
on eräs nuori, kelpo mies, joka tuntisi itsensä onnelliseksi, jos te
antaisitte Esterin hänelle vaimoksi. Puuttuu vain teidän
suostumuksenne, ja Esteristä on tuleva arvossa pidetty, kunnioitettu,
onnellinen puoliso.
Larsson sai näistä sanoista vahvistusta epäluulolleen. Hän nousi ylös,
hänen katsantonsa synkistyi peloittavasti.
-- Minun suostumukseni! -- huudahti hän. -- Jo riittää; nyt ymmärrän
kaikki. Nyt tiedän, minkätähden lähetitte poikanne Suomeen, minkätähden
hän hiipi sukulaiseni perheeseen Tukholmassa, minkätähden Ester oli
häväistävä ja houkuteltava karkaamaan, ja minkätähden hänelle oli
hankittava turvapaikka teidän luotanne. Tahdotteko, että sanon
minkätähden? Sentähden, että poikanne oli köyhä ja tarvitsi rahojani!
Niin, teidän armonne, niin se oli! Minun rahani painoivat sittenkin
enemmän kuin koko teidän aatelisylpeytenne, ettekä te hävennyt
alentumasta niin syvälle, että kutsuitte porvarin tyttöä tyttäreksenne,
jotta poikanne saisi syödä ja mässätä ja kiilloittaa lahonneen
vaakunakilpensä halvan kauppiaan vaivalloisesti ansaitsemalla kullalla.
Semmoisia te olette, te korkeasukuiset herrat ja rouvat, jotka tätä
nykyä vallitsette Ruotsin valtakunnassa. Te ylenkatsotte meitä, ja me
kelpaamme tuskin harjaamaan teidän kenkiänne ja kantamaan teidän
hameittenne laahuksia; mutta annapas olla, että te tarvitsette meidän
kultaamme, kyllä te silloin olette niin armollisia, että pidätte sen
hyvänänne ja viette lapsemmekin kaupantekijäisiksi. Minun
suostumukseni! Mihinkä sitä tarvittaisiin? En enää ole rikas; olen
köyhä, teidän armonne, köyhempi kuin te itse. Peruuttakaa siis sananne.
Mitäpä te enää tyttärestäni huolitte, kun ei häntä enää voi kullalla
punnita.
-- Te ymmärrätte väärin tarkoitukseni, -- vastasi kreivitär
hämmästyneenä ja suuttuneena hänkin siitä, että hänen vilpitöntä
ehdotustansa noin odottamattomalla tavalla tulkittiin.
Mutta Larsson jatkoi vain häntä kuulematta:
-- Tahdon sanoa teille jotakin, mitä ette kenties tiedä, tai minkä jo
olette unohtanut. Minunkin sukuni on vanha; sen juuret ulottuvat yhtä
kauas menneisyyteen kuin Bertelsköldinkin suvun. Ja meidän sukujemme
välillä on ollut olemassa vihollisuus aina alusta alkaen sentähden,
että toinen on pitänyt sortajain ja toinen sorrettujen puolta.
Muistanpa vielä sen ajan, jolloin teidän miehenne isä kerjäten rukoili
isääni hänelle armosta myymään muutamia tynnyrejä jyviä, kun koko hänen
väkensä oli nälkään kuolemaisillaan. Muistan vielä senkin päivän,
jolloin kuusi Larssonia, kaikki nuoria uljaita miehiä, asettautui
teidän miehenne komentoon eikä yksikään heistä palannut, sillä se
kunnia maksoi heille heidän sydänverensä. Muistan vielä teidän
lankonne, tuon katalan juonittelijan, joka nyt on noussut valtakuntaa
hallitsemaan; hän se on, joka on turmellut rauhan ja sovinnon maassa,
joka kahdesti on häväissyt sukuni tyttäriä ja kohta on tekevä
minustakin kerjäläisen. Ja te pyydätte minun suostumustani poikanne ja
tyttäreni väliseen avioliittoon!
Vaikka kreivittären arinta kohtaa oli loukattu, oli hän jo ehtinyt
rauhoittua.
-- Valtiopäivämies Larsson, -- sanoi hän ylhäisesti ja arvokkaasti, --
olkaa vakuutettu siitä, että minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin
minun poikani ja teidän tyttärenne yhtymisestä. Siitä ei koskaan
olekaan ollut kysymystä. Tarkoitukseni oli pyytää Esteriä puutarhurini
vaimoksi; katson tämän avioliiton molemmille sopivaksi. Ja kun nyt
tiedätte tarkoitukseni, niin luulen teidän huomaavan omat arvelunne
ainakin liian aikaisiksi.
Larsson jatkoi: -- Teidän armollanne on oikeus selittää tarkoituksenne;
minä olen kenties liian paljon vanhoja asioita muistellut. Mutta koska
minä nyt, niinkuin sanoin, olen köyhä, niin en voi ottaa pitääkseni
huolta edes puutarhurinne toimeentulosta, ja sentähden lienee parasta,
että lopetamme tämän keskustelumme tähän. Mutta -- vielä yksi sana!
Koska kuulen, että olemme samaa mieltä lastemme suhteen, mutta kun
mahdollisesti voi tapahtua, että heillä olisi oma päänsä heilläkin --
niin, ken tietää, kreivitkin voivat joskus ruveta hulluttelemaan --
niin luvatkaamme tässä kaikkinäkevän Jumalan edessä, te minulle
ja minä teille, ettemme ikipäivinä sanalla tai teolla suostu
lastemme yhtymiseen! Älköön kumpikaan meistä horjuko määrätystä
tarkoitusperästä. Pysykööt sukumme iäti kahdessa en leirissä, käsi
kättä ja sydän sydäntä vastaan, niin ettei mitään pelkurimaista
sovintoa meidän välillämme tule syntymään, ennenkuin ajat ovat
täytetyt, ja jälkimaailman tuomio on julistettu siitä asiasta, josta
molemmat taistelemme.
Ylevämielinen kreivitär Bertelsköld käsitti täydellisesti sen ajatuksen
suuruuden, joka oli kätkettynä vanhan porvariskuninkaan perinnölliseen
vihaan. Ollen synnyltään ja luonteeltaan ylimys, oli hän yhtä lujasti
vakuutettu aatelisvallan olemassaolon oikeudesta kuin Larsson oli
kansanvallan, ja hänen yksityiset toivomuksensa olivat sopusoinnussa
sen kanssa, minkä hän katsoi isänmaallensa hyödylliseksi. Hän oli
sentähden aikeissa ehdottomasti antaa häneltä vaaditun lupauksen, kun
eräs heille molemmille aivan odottamaton tapaus keskeytti hänet.
Salin aukinaisen oven kautta näki hän oman poikansa, jonka hän luuli
olevan kaukana Norjassa, seisovan Ester Larssonin vieressä, jota hän
piteli kädestä, näyttäen kuulumattomin sanoin kehoittavan häntä
rohkeuteen ja toivoon.
-- Sinäkö täällä! -- huudahti kreivitär, unohtaen kaiken muun ja
luullen näkyjä näkevänsä.
-- Niin, äitiseni, täällä olen ja parhaaseen aikaan tulin, mistä kiitän
teidän kertomustanne eräästä kilpailijasta! -- huudahti Kaarle Viktor
Bertelsköld iloisesti astuen huoneeseen. -- Vasta silloin, kun Norjan
tunturit kohottivat korkeat muurinsa meidän välillemme, ja minä seisoin
siellä isäni tuntemattomalla, lumisella haudalla -- vasta silloin
selveni minulle, ettei elämä ole minulle minkään arvoinen ilman Esterin
rakkautta. Valtiopäivämies Larsson! Minä anon nöyrästi ja kunnioittaen
tytärtänne omakseni. Äitiseni! Minä pyydän, että sanotte Ester
Larssonia tyttäreksenne!
Larsson ja kreivitär katsahtivat toisiinsa. Siinä kohosivat nyt korkeat
muurit, paljon korkeammat kuin Norjan tunturit molempia nuoria
erottamaan -- vuosisatain vihan ja perittyjen ennakkoluulojen
kaksinkertaiset vaskiset muurit. Kreivitär ei virkkanut mitään; hän
tiesi, millainen vastaus oli odotettavissa toiselta puolen, eikä se
jäänytkään tulematta.
Jäykkä, ankara, harmaapäinen ukko astui esiin, tarttui tytärtään
kovasti käteen ja tempasi hänet mukaansa.
-- Tule! -- sanoi hän. -- Kiitän kreiviä tarjouksestanne;
tarkoituksenne ei liene paha. Mutta tuli ja vesi eivät sovi yhteen.
Larsson ja Bertelsköld eivät saata ikänä olla toistensa omat. Herra
kreivi tietää nyt vastaukseni: en tarvinne sanoa, että se on
peruuttamaton. Hyvästi, rouva kreivitär. Tule, Ester; hevoset ovat
valjaissa.
Ester totteli. Hän ei itkenyt. Hän ei rukoillut. Hän tiesi kyllä, että
vuosisatain perintö oli heidät erottanut. Mutta hänen silmissään hehkui
himmeä tuli, ja hän kuiskasi hämmästyneelle nuorukaiselle, joka turhaan
koki häntä pidättää: -- Älä seuraa minua! Isäni on oikeassa. Me emme
voi olla toistemme omat. Mutta rakastaa toisiamme, Kaarle, -- sitä
voimme vaikka meret ja tunturit erottaisivat meidät kaikeksi
elinajaksemme toisistamme.
Ja hän kiskaisihe irti isästään, kietoi kätensä nuorukaisen kaulaan ja
suuteli häntä. -- Jää hyvästi! -- sanoi hän.
-- Ja nyt, isäni, nyt olen teidän. Tehkää minulle, mitä tahdotte.
Kohta sen jälkeen kiiti reki pois Falkbyn kartanolta, ja kreivitär
Bertelsköld seisoi siinä yksin kotiin palanneen poikansa kanssa.