Eräänä päivänä syyskuussa vuonna 1740 oli syksyn ensimmäistä pakkasyötä
seurannut kaunis päiväpaisteinen aamu. Nopeasti astuen palasi eräs
nuori tyttö Vaasan ulkopuolella olevilta puutarhoilta kaupunkiin. Hän
kantoi kummassakin kädessään vasua, joista toinen oli täynnä nauriita,
toinen kupukaalia, ja päässä hänellä oli raitainen villahuivi, vähän
otsalle vedettynä, ikäänkuin hän olisi tahtonut peittää kauniita mustia
silmiään ja mustaa tukkaansa. Astuessaan Korsholman ohi loi hän
ikäänkuin vanhasta tottumuksesta pikaisen silmäyksen valleille, mutta
jatkoi vaellustaan ja poikkesi valtakadulta erääseen vähäpätöiseen
kujaan, josta hän pistäytyi vanhaan, matalaan ja vähäpätöiseen taloon.
Siellä hän laski vasunsa tupaan, joka myös oli keittiö, ja sanoi
eräälle vanhemmalle naiselle, joka juuri asetti pataa tulelle:
-- Tiedätkö, että tänään on minulla ollut oikein hyvä onni. Kauniimpia
nauriita ja komeampia kaaleja et saa mistään, Veronika! Parempia ei ole
maistraatillakaan. Sano, luuletko saavani puhutella isää?
-- Hän istuu Grenmanin kanssa tuolla kamarissa kauppa-asioita
päättämässä. Luulen, että hän aikoo avata puodin tämän kujan varrelle.
Voi, Ester, Ester, kun isä toki muuttaisi Blomin luo, joka otti hänen
ison kartanonsa viime keväänä, kun meidän täytyi myydä melkein kaikki,
mitä meillä oli, ja muuttaa tähän vanhaan hökkeliin! Sensijaan, että
taistelee köyhyyden ja huolien kanssa, voisi isä vielä elää varakkaana
vanhoilla päivillään, eikä sinun, Ester-parka, tarvitsisi kulkea
penikulmaa joka päivä ostoksilla kylissä.
-- Elää toisten armoilla, vai kuinka? -- vastasi Ester ylpeästi. -- Ei,
sisareni, ennenkuin kerjäämme leipämme itaralta langoltamme, joka huusi
itselleen isän parhaat tavarat polkuhinnasta, ennen lähdemme Isokyröön
ja anomme suojaa päämme päälle unkarilaiselta orpanaltamme, joka vei
sen palan suustamme. Se voisi käydä hyvin kyllä päinsä, -- lisäsi Ester
naurahtaen; -- onhan hän kosinut minua.
-- Mutta ethän toki aikone ottaa miestä, joka on puoleksi turkkilainen?
-- muistutti Veronika hämmästyen.
-- Aion kyllä, sittenkun olen oikein hyvästi unohtanut _sen toisen_,
mutta kun se ei tulle minun elinaikanani tapahtumaan, niin saa Istvan
-- eli Penna, niinkuin ne nyt häntä nimittävät -- hakea emännän mistä
tahtoo Perttilän taloon. Maltas, minä vähän raotan isän kamarin ovea.
Näin sanottuaan avasi Ester hiljaa tämän talon ainoan sivuhuoneen oven
ja tirkisti sisään. Kamarissa istui maalaamattomalla tuolilla, ja yhtä
yksinkertaisen pöydän ääressä tuo vanha, varansa ja arvonsa menettänyt
porvariskuningas, hänestä eriämättömän, kovinakin päivinä uskollisena
pysyneen palvelijansa, vanhan Grenmanin kanssa tuumimassa, miten taas
pääsisi uusiin varoihin. Larsson oli vanhentunut, ja onnettomuus oli
köyristänyt hänen jäykkää niskaansa; mutta samalla kuin hänen harmaat
silmänsä näyttivät tunkevan läpi aikojen, mietti hänen kekseliäs päänsä
yhä edelleen, niinkuin ennenkin, parhaita keinoja, miten aikaa ja
olosuhteita olisi edullisimmin hyväksi käytettävä.
-- Sen sanon sinulle, Grenman, -- virkkoi hän, -- että joka tahtoo olla
mukana silloin, kun puuroa sataa, pitäköön kauhan aikanaan valmiina.
Se, että tässä sota syttyy, ennenkuin tulevan vuoden kuhilaat
korjataan, on yhtä varmaa kuin se, ettei itä lakkaa tuulemasta
ennenkuin sataa. Mutta Blom ja muut perustavat laskunsa kauniisiin
ilmoihin. Sen sanon sinulle, Grenman, että ryöppy tästä vielä nousee ja
ennen kahden vuoden kuluttua maksaa tynnyri suoloja kaksi tynnyriä
rukiita, ja Venäjän hamppua on vain hirsipuissa. Meidän täytyy saada
rahaa ja koota varastoon.
Kirjanpitäjä pudisti syvään huoaten harmaata päätänsä. Hän ei tahtonut
tunnustaa, että luotto oli loppunut.
Kauppatuumistaan innostuneena jatkoi Larsson: -- Minä kirjoitan
Tukholmaan: hollantilaisten täytyy toki kerran antaa vahingonkorvaus
ryöstetyistä laivoistamme. Entiset talonpoikani antavat minulle
tervansa ja rukiinsa velkakaupalla. Jos ei se menesty, niin minä
vannehdin saaveja, sinä kiskot päreitä, poikani hakkaavat halkoja, ja
tyttäreni kutovat sukkaa. Rahaa, Grenman, rahaa meidän täytyy saada
suoloihin ja hamppuihin. Tulevana kesänä hakkaamme kamarin ikkunan
oveksi ja teemme kauppapuodin.
-- Sepä joltakin näyttäisi, -- nyökäytti Ester päätänsä ovesta: -- Te
saaveja vannehtimaan! Ei, isäni, minä annan teille paremman neuvon.
Huomenna olette te valtiopäivämies, ja valtiopäivämiehellä on aina
luottoa.
-- Sen asian laita on niin ja näin, -- sanoi vanhus naurahtaen.
Huolimatta kaikista kovista kohtaloista näkyi heissä vielä jälkiä
heikosta isästä ja hemmoitellusta lapsesta.
-- Uskokaa pois, -- jatkoi Ester. -- Kuulin sanottavan, että täällä on
suuri puolue, joka äänestää isää sentähden, että toiset äänestävät
Blomia.
-- Mene tiehesi! Äläpäs -- tulehan ensin tänne, että saan syleillä
sinua, surunlapseni, josta kumminkin tuli viimeinen iloni tässä
maailmassa! Kas niin, nyt saat mennä. Ja sentähden, Grenman, minä
ajattelen niin, että annamme kolmentuhannen talarin vekselin Merlades &
Pojille Cadiziin ja tilaamme suolat Fribergin & Winkelmanin
välityksellä Tukholmasta.
-- Mutta se ei käy päinsä, ei käy päinsä, -- vaikeroi kirjanpitäjä
tuskissaan, kun hänen luultavasti ensi kerran elämässään täytyi sanoa
isäntäänsä vastaan.
-- Eikö käy päinsä? Minkätähden ei?
-- Sentähden, että -- änkytti Grenman, kun ei muukaan auttanut, --
sentähden, ettei meillä ole mitään luottoa! Tervat, jyvät, kaikki
menevät Blomille, ohi porttimme, ja jos kysyn, mitä tynnyri maksaa,
ovat he ylpeän näköisiä ja vastaavat: rahaa. -- Kolmetuhatta talaria!
Eikä meillä ole kolmeakymmentäkään!
Larsson ei virkkanut mitään, vaan vaipui synkkiin ajatuksiin. Ilman
rahaa täytyy kauppiaan usein tulla toimeen: ilman luottoa hän on
hukassa.
-- Ehkä ei olisi mahdotonta keksiä jotakin keinoa, -- jatkoi Grenman,
nokkelan näköisenä näpäyttäen tuohesta tehtyä kapinetta, joka oli
olevinaan nuuskarasia.
-- Mitä tarkoitat, mies? Uskallapas vain kerta vielä puhua
kumppanuudesta Blomin kanssa.
-- Minä tarkoitan, -- vastasi kirjanpitäjä viattomasti, -- että
sittenkun nyt presidentti Bertelsköld on tullut hulluksi ja hänen
veljensä poika perii kaiken omaisuuden, joka taitaa nousta viiteen tai
kuuteen kultatynnyriin, niin riippuu vain isäkullan omasta tahdosta...
Larsson iski häneen silmänsä, tuikeat ja terävät kuin kolmen
tuuman naulat. Mutta Grenman huomasi kummityttärensä Esterin
seisovan ovessa ja sai nyt uuden tavattoman rohkeuden puuskan ja
jatkoi pelkäämättä: ... niin riippuu vain isäkullan tahdosta, että
saadaan kaikki tyydytetyiksi ja samalla vahvistetuksi kauppahuoneen
luottoa. Merlades & Pojat lähettävät toukokuussa suolalastin Friberg &
Winkelmanille; Friberg & Winkelman lähettävät lastin kesäkuussa Larsson
& Kumppanille; Larsson & Kumpp. hyväksyvät seuraavassa tammikuussa
Merlades & Poikain vekselin; puhdas voitto 100 prosenttia.
Vanha kauppias näpäytti sormiaan ja astui muutamia kertoja edestakaisin
huoneessaan. Kiusaus oli suuri, mutta ei kyllin suuri murtaakseen hänen
rautaista tahtoaan. -- Bertelsköld & Larsson! -- mutisi hän. -- Ei, se
on firma, jonka kanssa taivaan Herralla ei ole mitään asioita.
-- Mutta patruuna on itse sanonut, että tästä vielä ryöppy nousee, --
jatkoi Grenman, joka niinkuin hidaskulkuiset konit lönkytteli vanhaa
vauhtia kerran alkuun päästyään. -- Kuka on oleva tyttärenne turva, kun
kerran täältä lähdette?
-- Esterillä on veljiä.
-- Ja pitääkö hänen kaiken elinaikansa syödä heidän leipäänsä?
Ei, patruuna. Hänessä on paljon teidän omaa luonnettanne. Te ette
suostu yhtiökumppanuuteen oman vävynne kanssa; Ester ei suostu
yhtiökumppanuuteen veljiensä ja kälyjensä kanssa; se on kaikki samaa
sotkuista vyyhteä, ukko Larsson, ja sentähden olisi hyvä, että sen
ajoissa selvittäisitte.
-- On hitunen totta siinä, mitä sanot, -- vastasi Larsson, jonka täytyi
myöntää muistutus oikeaksi. -- Toivon vielä eläväni sinä päivänä,
jolloin rajuilma puhkeaa. Silloin saan nähdä, mille puolelle tuo nuori
mies on asettunut. Ester, kirjoittaako hän sinulle vieläkin, niinkuin
teki ensimmäisenä vuonna?
-- Kirjoittaa, isäseni. Sinä olet antanut siihen luvan.
-- Kirjoita siis hänelle, että hän rupeaa kansan puolelle, ja minä olen
ajatteleva yhtymistänne.
-- Isä hyvä, -- vastasi Ester. -- Kaarle Bertelsköld on mies niinkuin
tekin, eikä myy periaatteitaan. En voi kirjoittaa hänelle, mitä
pyydätte.
-- No niin, älkäämme siitä enää puhuko. -- Mitähän Grönbergillä ja
Saloviuksella on minulle asiaa?
Nämä kunnianarvoiset Vaasan porvarit astuivat sisään nähtävästi hiukan
hämillään huoneessa vallitsevasta köyhyydestä, ja ilmaisivat monen
mutkan perästä asiansa, joka oli semmoinen, että Blomin vastapuolue
aikoi taas valita kaupungin entisen korkeasti kunnioitetun
valtiopäivämiehen; ja he toivoivat, ettei hän kieltäytyisi tästä
vaivalloisesta toimesta; mutta tähän tahtoivat he kumminkin liittää
pienoisen ehdon, nimittäin sen, että heidän edusmiehensä tulisi
äänestää hattupuolueen kanssa, ettei kaupunki tulisi kärsimään
vallanpitäjäin epäsuosiosta.
Niska jäykkänä nousi porvariskuningas seisomaan ja viittasi kädellään
ulos aukinaisesta ikkunasta, josta Korsholman vallit näkyivät. --
Menkää -- sanoi hän, -- menkää tuonne noille valleille ja käskekää
niiden muuttua nurmilavoiksi, että ylhäiset ja mahtavat herrat voisivat
mukavasti niillä istua. Mitähän vallit siihen vastaisivat? Ne
sanoisivat teille: ei meitä mitattu tämänpäiväisen mitan mukaan, eikä
meitä tehty selkätueksi hetken röyhkeydelle. Meidät mitattiin
semmoisiksi, että voisimme kestää läpi aikojen, ja meidät luotiin
synnyinmaata puolustamaan. Sama on minunkin vastaukseni teidän
ehtoonne. Hattujen ystävää ette ikinä minusta saa, vaikka vielä eläisin
kaksienkymmenien valtiopäivien ajan. Ja jos Vaasa niin suuresti haluaa
vallanpitäjäin suosiota, niin lähettäköön notkeampia miehiä kuin minä
olen. Mutta silloin Vaasa katsokoonkin, mitä sillä vielä on omasta
itsestään jäljellä.
Grenman ja nuo kaksi porvaria katsahtivat toisiinsa. Ensinmainittu ei
ymmärtänyt, kuinka oli mahdollista olla köyhä, ilman ystäviä, ilman
luottoa, ilman mahdollisuutta jälleen aloittaa toimeliasta elämää, ja
kuitenkin halveksia yhtymistä rikkaan ja ylhäisen suvun kanssa, joka
voi avata tien vaikka mihinkä yritykseen. Jälkimmäiset taas eivät
käsittäneet, kuinka oli mahdollista, että nöyryytetty, halveksittu,
jopa läheisten sukulaistenkin pilkkaama mies voi hylätä tilaisuuden
loistavan hyvityksen saamiseen, ainoastaan vanhoissa ennakkoluuloissa
itsepintaisesti kiinni pysyäkseen. Kaikki he kuitenkin olivat vaiti;
tuo kookas, harmaapäinen ukko tukki heiltä suun tuolla muinaisia aikoja
muistuttavalla totisuudellaan ja järkähtämättömällä ryhdillään.
Mutta Ester Larsson ymmärsi isänsä. Hän tuli luo, kavahti häntä kaulaan
ja kuiskasi: -- Isä, sinä olet mies, ja minä olen ylpeä siitä, että
saan olla sinun tyttäresi!