Tunnettu on totuus, että juuri jaloimpiin ihmisluonteisiin, jotka
muuten katsovat elämää korkeammalta kannalta, aikakauden ennakkoluulot
usein pystyvät helpommin kuin muihin. Tämän kertomuksen ajalta oli
vielä puoli vuosisataa tuohon merkilliseen vuoteen 1789. Kummako siis,
jos vielä vuonna 1739, jolloin ylimystö hallitsi Ruotsia vapauden
nimessä, ylhäinen nainen, sellainen kuin kreivitär Bertelsköld, luuli
tekevänsä hyvän työn, kun toimitti panetellun ja herjatun porvaristytön
sopiviin naimisiin. Tämä onnellinen sattumus oli hänen mielestään niin
taivaan sallima, ettei hän luultavasti huomannut, kuinka läheisessä
yhteydessä hänen omat äidilliset puuhansa pojan hyväksi olivat tämän
aiotun avioliiton kanssa. Ne kovat kokemukset, joita kreivitär oli
saanut kärsiä, olivat vaikuttaneet hänen vilkkaaseen, voimakkaaseen
sieluunsa, jonka ulkokuori niistä oli kovettunut, ja senpätähden hän
nyt sekä hämmästyi että vihastui kuullessaan Ester Larssonin puhuvan
isänsä tavoin ja ylpeydellä, jota kreivitär ei ollut odottanut nuorelta
naiselta, joka hänen mielestään oli vain kamarineitsyen ja ottotyttären
välinen olento.
Kun kulkusten kilinä kuului pihalta, lähetti hän sentähden Bergflyktin
katsomaan, kuka oli uskaltanut lähteä liikkeelle tässä hirveässä
pyryilmassa. Sitten hän kääntyi Esterin puoleen, joka vielä seisoi
hänen edessään punaisena ja jäykkänä, nuo rohkeat sanat vielä
huulillaan, ja puhutteli häntä emännän komentavalla äänellä. -- Mitä
tämä merkitsee? -- kysyi hän. -- Olenko sinua kasvattaessani niin
huonosti onnistunut, että unohdat, ketä puhuttelet?
Mutta Ester oli nyt taas hurjalla tuulellaan ja vastasi, silmiään
maahan luomatta: -- Minä en ole sitä unohtanut. Teidän armonne itse on
unohtanut, että matokin kiemurtelee, kun sitä poljetaan. Minä olen
kaiken ikäni teille kiitollinen suojeluksestanne, mutta se ei oikeutta
teidän armoanne loukkaamaan minua sopimattomilla epäluuloilla. Teidän
armonne pelkää, että minulla on joitakin oikeuksia kreivi Kaarleen.
Mutta minä pyydän saada muistuttaa teidän armoanne siitä, minkä jo
näytte unhottaneen, että ennenkuin alentuisin niin halvaksi, että
tahtoisin tunkeutua teidän korkeaan sukuunne, ennen tahtoisin yksinäni
kuolla kinokseen maantien viereen.
Hänen vielä puhuessaan astui puutarhurin saattamana sisään pitkä,
harmaapäinen ukko, turkki päällä ja kokonaan lumessa, jota hän ei edes
huolinut pois pudistaa, jäi muutamiksi silmänräpäyksiksi oven pieleen
seisomaan ja vastasi Esterin viimeisiin sanoihin syvällä huokauksella,
puoliääneen virkkaen: -- Minä kiitän sinua, Jaakopin Jumala, että olen
jälleen löytänyt viimeksi syntyneen lapseni Egyptinmaasta ja että hän
vielä on mahdollinen lapsekseni kutsuttaa!
Ester säpsähti ja kääntyi päin. -- Isäni, -- huudahti hän ja peitti
kasvonsa käsiinsä.
Kreivitär, joka ei milloinkaan ollut nähnyt porvariskuningasta, ymmärsi
heti, kuka hänen edessään seisoi. Mutta hän malttoi mielensä ja meni
arvokkaasti häntä vastaan.
-- Minä arvaan, -- sanoi hän, -- että se on valtiopäivämies Larsson,
joka kunnioittaa minua luokseni tulemalla. Minä pyydän teitä olemaan
tervetullut talooni, ja katson itseni onnelliseksi voidessani jättää
teille kadonneen lapsenne takaisin. -- Ester, syleile isääsi, ja
rukoile häntä antamaan sinulle anteeksi kaiken sen surun, minkä olet
koonnut hänen harmaan päänsä päälle!
Ester seisoi liikkumatonna eikä rohjennut luoda silmiään ylös
lattiasta. Kenties muistui hänelle juuri silloin mieleen, kuinka hänen
orpanansa Maria Larsson kerran oli vastaanotettu samanlaisessa
tilaisuudessa. Mutta lieneekö nyt ollut niin, että vuodet, murhe tai ne
sanat, jotka hän vast'ikään oli kuullut tyttärensä lausuvan, olivat
murtaneet isän raudankovan mielen. -- Vanhus levitti sylinsä ja sanoi
vapisevalla äänellä: -- Ester! Lapseni! Minun armas lapseni!
Ja Ester lensi hänen syliinsä. Hänellä ei ollut sanoja millä rukoilla,
hänellä oli vain kyyneliä niin lapsellisia, niin rajusti vuotavia
kyyneliä sydämen sisimmästä pohjasta, että ne tukahduttivat häneltä
äänen, ja näin kaunopuheisesti rukoillen lepäsi hän nyt nyyhkien isänsä
rinnoilla.
Oli niinkuin he kaikki olisivat yht'äkkiä lumouksesta selvinneet. Vanha
Larsson unohti tuossa tuokiossa kaiken sen katkeruutensa, kaikki ne
uhkaavat varoitukset, joita hän oli mielessään hautonut tuolla pitkällä
vaivalloisella matkallaan lumessa ja tuiskussa. Esteriltä katosi
menneisyys niinkuin paha unennäkö siihen onnelliseen tunteeseen, että
hän oli saanut takaisin isänsä rakkauden, ja kreivittären ylpeä
vihastus suli pois kuin kinos kevätauringon paisteessa, kun hän näki
tämän näin nopean sovinnon hairahtuneen lapsen ja kovan, syvästi
loukatun isän välillä. Ja rouva ymmärsi sen niin hyvin: olihan hänkin
äiti.
Ainoastaan puutarhuri Bergflykt, joka aina oli tottunut syvimmällä
kunnioituksella astumaan ankaran emäntänsä huoneeseen, ei voinut kyllin
kummastella tuon vieraan miehen epäkohteliaisuutta, joka oli lumisine
turkkineen tunkeutunut tähän pyhättöön. Vilpittömällä hämmästyksellä
katseli hän kohtausta isän ja tyttären välillä; ja hänen mielestään oli
siinä merkillisintä se, että lumi alkoi sulaa ja valua turkilta alas
Esterin tukalle ja olkapäille. Käyttäen hyväkseen ensi näkemisen
jälkeen syntynyttä äänettömyyttä avasi tuo kunnon mies suunsa ja pyysi
neitsyt Larssonia olemaan varuillansa, muuten hän varmaan kastuisi
läpimäräksi.
Tämä hyväntahtoinen muistutus vaikutti muiden kuohuviin tunteisiin kuin
terveellinen, kylmä vesisuihku. Ester irroittautui herttaisesti
hymyillen isänsä sylistä, avasi hänen vyönsä ja auttoi märkää turkkia
hänen päältään. Kreivitär käski valmistaa lämpimän aterian ja pyysi
vierastaan istumaan tuohon komeaan nojatuoliin, jota kunniaa ei
jokaiselle vieraalle suotu. Eikä Larssonkaan kursaillut; hänen tapansa
ei juuri ollut häikäillä ylhäisten edessä. Sen voi kuitenkin huomata,
että hän niin paljon kuin hänen töykeä luonteensa salli, koki osoittaa
kohteliaisuutta emäntää kohtaan. Kenties hän varoi synnyttämästä uusia
myrskyjä, jotka voisivat häiritä hänen kalliisti ostettua isän-iloansa.
Samaa peläten koki Esterkin osoittaa mitä hellintä huomaavaisuutta
kumpaakin vanhusta kohtaan. Milloin koki hän kreivittären silmistä
lukea hänen pienimmänkin toivomuksensa ja rientää sitä täyttämään,
samalla kuin hänen rukoilevat silmänsä anoivat anteeksi hänen äskeistä
hillitöntä kiivauttaan. Milloin palasi hän isänsä luo häntä
hyväilemään, näyttäen tahtovan siten torjua pois kaiken siltä taholta
uhkaavan vaaran. Ja kun hän pöytää kattaessaan salaa tarkasteli
isäänsä, täyttyivät hänen silmänsä taas kyynelillä. Isä oli paljon
vanhentunut sitten viime näkemän. Jäykkä niska oli taipunut, korkea
otsa oli syvillä rypyillä, ja hänestä näytti niinkuin terävän silmän
käskevä ilme olisi laimentunut. Mutta hän koki uskotella itselleen,
että se oli vain matkan vaivoista johtunutta väsymystä. Isän oli
nimittäin täytynyt jalkaisin kahlata viimeiset penikulmat kinoksissa,
kun hevoset upposivat niin syvälle lumeen, että tuskin voivat tyhjää
rekeä vetää.
Kreivitär, joka puolestaan koetti tehdä kaiken voitavansa välttääkseen
myrskyä puhkeamasta, ennenkuin kaikki oli valmistettu, johti puheen
matkasta ja pyryilmasta Falkbyn maanviljelykseen, ja hän osasi
huomaamatta asettaa puutarhurin ansiot mitä edullisimpaan valoon. Hän
kertoi muun muassa, että Bergflykt vartavasten oli tuottanut kapallisen
perunoita Saksasta ja että hän erinomaisesti oli osannut saada täällä
viihtymään tuon uuden, Ruotsissa vielä hyvin harvinaisen, Suomessa
miltei tuntemattoman kasvin, josta luultavasti tulisi vielä koitumaan
paljon hyötyä. Bergflykt, joka oli saanut merkin jäädä huoneeseen ja
tähän asti oli pysynyt nöyränä oven pielessä, sai nyt käskyn selittää
kokeitaan valtiopäivämiehelle. Hän esittikin asian selvään ja tarkasti
niinkuin ainakin, kun sai puhua omaan alaansa kuuluvista asioista.
Kreivittären salaiseksi iloksi näytti Larsson tarkasti kuuntelevan.
Kekseliäässä päässään hän mietti jo keinoja, miten tätä uutta kasvia
olisi Isokyrössä ruvettava viljelemään; sentähden hän tahtoi päästä
selville viljelystavasta. Silloin tarjosi kreivitär hänelle puolen
kappaa siemeneksi, ja toimitti niin, että hän illallispöydässä itse sai
koetella tämän amerikkalaisen juurikasvin oivallisia ominaisuuksia.
Tähän asti kävi kaikki hyvin, ja nuo kolme henkilöä, joita asia
lähimmin koski, näyttivät sanaakaan sanomatta sopineen siitä, etteivät
he sinä iltana tuota arkaa kohtaa koskettaisi, kun kovaksi onneksi
Bergflykt, joka oli aivan hurmautunut ja hyvillään siitä harvinaisesta
kunniasta, että sai istua kreivittären omassa pöydässä, alkoi
viattomuudessaan puhua niistä omenapuista, joita pakkanen viime talvena
oli turmellut, ja kuinka hän oli peittänyt niiden juuret oljilla "juuri
samana päivänä, kun nuori kreivi tuli tänne neitsyt Esterin kanssa."
Jos Falkby olisi halennut, ei hämmästys siitä olisi ollut suurempi kuin
minkä tämä viaton muistutus synnytti kahdessa läsnäolijassa. Kreivitär
loi palvelijaansa yhden noita säihkyviä silmäyksiä, jotka tukkivat suun
rohkeammiltakin miehiltä kuin puutarhuri oli, ja tämä kunnon mies kävi
heti paikalla äänettömäksi tietämättä itsekään minkätähden. Ester
punastui korvanlehtiään myöten ja tuijotti edessään olevan
englantilaisen lautasen kuvioita niin tarkkaan kuin olisi tahtonut
niiden läpi katsoa. Vain salavihkaa uskalsi kreivitär katsahtaa
harmaantuneeseen vieraaseensa.
Mutta Larsson ei ollut tänä iltana enää sama kuin ennen. Hänen otsansa
vetäytyi vain yhden ainoan kerran noihin hyvin tunnettuihin tuimiin
ryppyihin; sitten kääntyi hän puutarhuriin päin ja sanoi levollisesti:
-- Kun teillä on nuoria puita, tulee teidän hoitaa niitä paremmin. Jos
ne turmeltuvat, on vika useimmiten sen, joka niitä on kasvattanut.
Saattaa käydä niinkin, että Jumala suo kevättä ja päivänpaistetta, niin
että ne taas virkistyvät ja kantavat siunattuja hedelmiä.
-- Niin, -- sanoi kreivitär liikutettuna, -- minä tunnen semmoisen
nuoren puun. Rajuilma oli taittanut yhden oksan, ja pakkanen oli
kellastanut sen lehtiä; mutta juuri ja sydän olivat, jumalankiitos,
terveet. Te olette oikeassa: se puu tarvitsee hoitoa ja lämmintä
päivänpaistetta, ja jos Jumala tahtoo, kasvaa se vielä runsaita
hedelmiä.
Noustiin pöydästä. Larsson suuteli tytärtään otsalle, kiitti emäntää ja
virkkoi, huoneeseensa mennessään:
-- Huomenna kiitän tyttäreni puolesta.