Eräänä päivänä helmikuun alkupuolella nousi ankara pyryilma, joka
peitti tasangot, tiet ja jäät Itä-Göötanmaalla miehen korkuisten
nietosten alle. Pieni Falkbyhyn vievä syrjätie oli kokonaan ummessa,
niin että vain säleaidan nenät talon ympärillä näkyivät nietosten alta.
Pitkän tangon päässä oleva viiri, jonka Kaarle Viktor Bertelsköld
kerran oli pystyttänyt tuon punatun huoneen päähän, heilui kitisten
sinne tänne, niinkuin tähystelijä, joka etäältä näkee vihollisen
tulevan.
Oli jo ruvennut hämärtämään, ja Falkbyn kreivitär istui sukkaa kutoen
kauniissa sahviaanilla päällystetyssä nojatuolissaan, jonka hänen
poikansa kerran oli hänelle Tukholmasta lähettänyt ja joka oli ainoa
ylellisyyskalu tässä muuten yksinkertaisessa salissa. Vähän matkan
päässä hänestä lähempänä ovea istui Ester Larsson villoja kartaten, ja
keskellä lattiaa seisoi puutarhuri Bergflykt, joka oli käsketty sisään
neuvottelemaan uusien taimilavain laittamisesta puutarhaan. Hän oli
noin 30-vuotias mies, kunniallisen ja rehellisen näköinen ja uuttera
palveluksessaan, jonka voi kuulla jo hänen puheestaan, mutta kaikki
muut asiat näyttivät olevan hänen näköpiirinsä ulkopuolella.
Kun oli taimilavoista tarpeeksi puhuttu, siirtyi kreivitär taitavasti
toiseen puheenaiheeseen. Puutarhan rakennus, sanoi hän, tarvitsisi
korjausta kevääksi; sen voisi nyt tehdä samoin tein. Kohtuus vaati,
että Bergflykt jo viimeinkin saisi kelvolliset ja lämpimät huoneet.
Eihän hänen kävisi laatuun aina olla yksin. Kauniina vuodenaikana oli
hänellä kukkasensa; mutta iltana semmoisena kuin tämä toki tuntee
jokainen ihminen tarvitsevansa toveria, johon saattaisi ystävyydellä ja
luottamuksella turvautua...
-- Silloin saa hoidella ikkunaruukkujaan -- vastasi puutarhuri
viattomasti.
-- Niiden hoitoon ei kulu paljonkaan aikaa, -- jatkoi kreivitär. -- Ja
sitten tuntuu Bergflyktistä elämä jälleen yksinäiseltä...
-- Pyydän anteeksi, mutta kyllä ruukkujenkin hoito vaatii aikaa,
etenkin jos ne sammaltuvat ja lehdille ilmaantuu toukkia, -- jatkoi
nuori mies, väistymättä hiuskarvaakaan pääasiasta.
-- Ester, lapseni, käske laittaa teevettä; ulkona on niin hirveä ilma,
ja me tarvitsemme jotakin lämmikettä.
Ester meni. Nyt näki kreivitär hyväksi käydä suoraan asiaan ja virkkoi
kursailematta, että ymmärtäväisen ja omistaan elävän miehen, semmoisen
kuin Bergflykt oli, pitäisi etsiä itselleen kelpo vaimo.
Tämä oli selvää puhetta. Rehellinen nuori mies punastui vähän ja arveli
sitten, ettei se ehkä olisi hulluinta, koska hänen ollessaan ulkona
puutarhassa talous oli rappiolla, ja hänen vartioidessaan papuja
varpuset söivät hänen herneensä.
-- No, mikä estää ystävääni naimasta milloin haluaa?
-- Niin, niin, mutta on niitä aina esteitäkin, -- arveli puutarhuri.
Noita esteitä hän ei tahtonut oikein ilmaista, mutta oli kuitenkin
selvää, että hän oli miettinyt asiaa ja pelkäsi saavansa rukkaset.
-- Mutta kenties erehdytte, -- virkkoi kreivitär. -- Kuka kunniallinen
tyttö halveksisi noin kelpo miehen tarjousta?
-- Voisi niinkin käydä, -- vastasi Bergflykt huoaten. -- Sen, jota minä
haluaisin, sanotaan olevan hyvin rikas.
-- Sitä tuskin luulen teidän tarvitsevan pelätä -- vastasi kreivitär
hymyillen. -- Tahtoisiko Bergflykt sitten ennemmin, että tyttö olisi
köyhä?
-- Tahtoisin kuin tahtoisinkin, -- vastasi puutarhuri.
-- No niin. Sanokaa suoraan, Bergflykt: tahdotteko Ester Larssonin
vaimoksenne?
Puutarhuri hypisteli hylkeennahkalakkiaan ja vastasi sitten
miehuullisesti: -- Tahdon.
Kreivitär jatkoi: -- Suostumuksen tai kiellon antaminen siihen asiaan
ei ole minun, vaan Esterin isän vallassa. Sen vain voin sanoa,
ystäväni, että hyväksyn vaalinne ja toivotan sille Jumalan siunausta.
Te tiedätte jo syyn, minkätähden Ester on tullut tänne, ja mitä hänestä
on Tukholmassa puhuttu; hiukkanen on siinä totta, enin osa panettelua.
Sentähden, rakas Bergflykt, älkää koskaan soimatko häntä siitä tai
sanoko, että teitä siinä tahi missään muussa suhteessa on petetty. Te
tiedätte myöskin, kuinka Ester päivä päivältä on tullut nöyremmäksi,
järkevämmäksi ja itsensä suhteen tarkemmaksi; voipa sanoa senkin, että
hän on käynyt minulle päivä päivältä rakkaammaksi, ja mieleni
tekee uskoa, että Jumala on lähettänyt hänelle tämän koetuksen
nöyryyttääksensä ja taivuttaaksensa hänen tätä ennen kylläkin
uppiniskaista sydäntänsä. Entä jos jo huomenna lähtisitte Tukholmaan
itse pyytämään hänen isänsä suostumusta? Onhan kohtuullista, että isä
pääsee tuntemaan sen miehen, jolle hän lapsensa antaa. Minä pidän
huolen siitä, että hän muiden välityksellä saa tietää, että olette
kelpo ja kunnon mies.
-- Kiitän kaikkein nöyrimmästi, että teidän armonne on niin armollinen
ja tahtoo puoltaa minua; muuten voisi se rikas mies, jonka sanotaan
olevan pian kuin kuningas, vastata minulle, että suopursu ja lavendeli
eivät menesty samassa ruukussa. Voisinhan lähteä matkalle vaikka jo
tänä iltana...
-- Se on mahdotonta. Tuommoiseen pyryilmaan en tahtoisi ajaa
kissaanikaan.
-- Ilmasta vähät, teidän armonne, jos on kerran voitettava niin
harvinainen ruusu kuin neitsyt Ester on; mutta minä tahdon puhua
suoraan ja sanoa, etten tosiaankaan tiedä, mitä Ester itse sanoo
semmoisesta talonpojasta kuin minä olen.
Muistutus oli paikallaan, ja kreivitär lykkäsi vastauksensa siksi,
kunnes Ester kohta sen jälkeen toi teen sisään. Silloin hän viittasi
tytön luoksensa, tarttui häntä käteen ja puhutteli häntä hellästi. --
Ester, -- sanoi hän, -- sinulla ei ole, niin kauan kuin muistat, ollut
äitiä. Ajattele, että minä olen äitisi.
Tyttö suuteli hänen kättänsä.
-- Niin, lapseni, -- jatkoi kreivitär, -- sinulla ei ole tällä hetkellä
isääkään, jolta kysyisit neuvoa, ja kuitenkin on tämä sinulle tärkeä
hetki, sillä nyt on sinulla tilaisuus korjata kunniasi ja yhtyä kunnon
mieheen, joka pyytää sinua omakseen ja jonka vaimona sinusta on Jumalan
avulla tuleva onnellinen, kunnioitettu puoliso. Vastaa minulle nyt
niinkuin vastaisit äidillesi: mitä arvelet? Suostutko Bergflyktin
tarjoukseen ja rupeatko hänen vaimoksensa?
Ester purskahti itkemään, mutta ei vastannut. Kreivitär jatkoi
puhettaan, samalla kuin hänen silmiinsä vähitellen ilmaantui se kostea
kiilto, joka ennen aikaan oli tehnyt ne niin ihastuttaviksi.
-- Älä luule, että tahdon houkutella sinua, lapseni, tai pakottaa sinua
antaman suostumustasi, jota kenties vielä kerran katuisit, ellet sitä
nyt voi täysin vapaaehtoisesti antaa. Minä näen sydämeesi; minä tiedän,
mitä tunteita siellä liikkuu. Minä olen ollut nuori niinkuin sinäkin;
minä tunnen ne unelmat, jotka kangastelevat silmissämme tuolla iällä.
Ah, lapseni, talvi tulee, jolloin kaikki se paleltuu, mikä on varmaa
juurta vailla, ja tämä juuri on, lähinnä uskoa Jumalaan, kunnioitus
omaa itseä kohtaan ja täytetyn velvollisuuden tunto. Velvollisuutesi
omaa itseäsi kohtaan vaatii, että sovitat nuoruutesi hairahdukset.
Sinulla on vanha isä, jonka mielen olet pahoittanut ja loukannut;
myöskin hänet olet velvollinen hyvittämään voidaksesi astua hänen
eteensä avoimin kasvoin ja sanoa: isä rakas, tässä on tyttärenne taasen
ilman tahraa; antakaa hänelle anteeksi, ja kaikki on taas kääntyvä
parhain päin, ja teidän kunnianarvoinen harmaa päänne voi murheetonna
viimeiseen leposijaansa painua.
Esterin mieli oli murtunut. Hän heittäytyi polvilleen kreivittären
eteen ja kuiskasi: -- Teidän armonne ... hyväntekijäni ... tehkää
niinkuin tahdotte ... te sen paremmin tiedätte ... olen valmis teitä
tottelemaan!
Kreivitär suuteli häntä otsalle ja nosti hänet hellästi ylös. -- Älä
itke enää, -- sanoi hän. -- Minä pyydän uhrausta, mutta tottelemaan en
sinua vaadi. Jumala minua varjelkoon tahtomasta sitoa sinua
ajattelemattomuudesta annettuun lupaukseen. Määrää itse aika, minkä
luulet tarvitsevasi voidaksesi rauhassa miettiä päätöstäsi.
-- Ei, teidän armonne, ei, en tahdo miettiä! Minä tottelen heti kohta!
-- huudahti Ester vähän entiseen kiivaaseen tapaansa.
Kreivitär pudisti tyytymättömänä päätänsä. -- Muista -- hän sanoi, --
että kerran annetun lupauksen tulee olla peruuttamaton! Minä myönnän,
että mieleni olisi hyvä, ellei päätöksesi kauan viipyisi, sillä voi
tapahtua asioita, jotka ... sanalla sanoen, sinun isäsi voi tulla
silloinkun vähimmin osaamme häntä odottaa. Mutta minä pyydän sinua,
lapseni, mieti ainakin huomiseen asti.
-- Ei, ei, -- jatkoi Ester niinkuin ennen; -- kuka sen sanoo, että minä
huomenna olen niinkuin nyt?
Sitten hän kumartui kreivittären korvaan ja kuiskasi: -- Minä pelkään
omaa itseäni!
Kreivitär katseli häneen tuimasti, miltei säikähtäen; pitkä,
tuskallinen äänettömyys syntyi. Tuo tähän saakka ujo kosija alkoi
tuskastua ja sopersi jotakin semmoista, ettei hän millään muotoa
tahtonut pakottaa tätä jaloa neitsyttä vastoin hänen tahtoaan; hän
saisi suoraan vastata jaa tai ei.
-- No niin, -- sanoi kreivitär, vielä tuimemmasti, miltei kovastikin,
ja yhä edelleen katsellen tyttöä synkein, tutkivin silmin; -- tee niin,
että voit vastata siitä Jumalan ja omantuntosi edessä!
Ester katsoi häntä suoraan silmiin; hänen kasvonsa tulivat heleän
punaisiksi. Hän oikaisihe niin arvokkaasti kuin olisi hän ollut
kreivitär itse ja muistutti siinä isäänsä tämän uljaimmillaan ollessa.
-- Teidän armonne, -- sanoi hän, -- minä annan teille anteeksi, että
sydämessänne olette lisännyt erehdysteni painoa yhdellä, johon en
koskaan ole tehnyt itseäni syypääksi. Jos suostun tämän miehen
tarjoukseen, niin teen sen häpeämättä Jumalan ja omantuntoni edessä.
Mitä olen rikkonut, sen tietää Hän, ja minulla ei ole enää mitään
lisättävää, koska en ole sen parempi enkä pahempi kuin luulen olevani.
Minä olen, niinkuin hänkin, halpaa, porvarillista syntyperää:
senpätähden sopinemmekin toisillemme. Mutta ei syntynne eikä arvonne,
teidän armonne, eikä myöskään hyvät tekonne, joita en ikinä unohda,
oikeuta teitä häpäisemään minua enemmästä kuin olen ansainnut. Ette
kenties usko, että meillä tavallisillakin ihmisillä on sydän, joka
tuntee, kun sitä poljetaan ja loukataan; mutta te erehdytte, teidän
armonne; meidän ylpeytemme voi olla yhtä suuri kuin teidänkin!
Porvariskuninkaan tytär siinä nyt puhui. Mutta ennenkuin kreivitär
ennätti vastata, kuului yht'äkkiä kulkusten helinää ulkoa pihalta.