Siirrymme nyt noin kaksi kuukautta eteenpäin tammikuuhun v. 1739.
Valtiopäivävehkeiden pitkät, sotkuiset langat olivat nyt valmiiksi
kehrätyt, nuotta oli potkettu ja vedetty niin likelle maata, että
suuret kalat olivat jo kuin köysissä. Suurin valaskala oli jo ennen
keihästetty ja vedetty maalle, jossa se ei enää värähtänytkään.
Suomalainen sarvikuono -- joksi Hornia nimitettiin -- oli herennyt
puskemasta. Kreivi Horn oli astunut alas valtansa kukkuloilta, ja kun
tämä peikko oli kukistunut, luulivat hatut piankin muista pienemmistä
peikoista suoriutuvansa.
Neuvoskunta pantiin nyt salaisen valiokunnan edessä syytteeseen
kaikenlaisista virheistä. Sitä syytettiin muun muassa siitä, että se
vastoin salaisen valiokunnan edellisten valtiopäivien aikana antamia
määräyksiä oli laiminlyönyt liitonteot Ranskan ja Turkin kanssa,
uudistanut sopimuksen Venäjän kanssa, nimittänyt kolme vara-amiraalia
noudattamatta virka-arvosta annettuja määräyksiä y.m.s. Heidän
ylhäisyytensä puolustivat itseään rohkeasti ja arvokkaasti, mutta
menestyksettä.
Tämä hattujen ensimmäinen menestys oli kuitenkin vähällä jo heti ensi
alussa muuttua tappioksi. Aatelittomat säädyt, joihin oli luultu
voitavan luottaa, alkoivat potkia vastaan. Puolueet olivat melkein
tasaväkiset ritarihuoneessa, mutta muissa säädyissä olivat myssyt
voitolla. Talonpojat miettivät; papit ja porvarit puolustivat
valtakunnanneuvoksia sillä perusteella, etteivät he muka ymmärtäneet,
missä nämä oikeastaan olivat väärin tehneet. Hatut kuohuivat kiukkua,
ja ponnistivat viimeiset voimansa, ja heidän onnistuikin saada
porvarissäädyn mielipiteet hajalle.
Tällä kannalla olivat asiat, kun kertomuksemme yksityiset langat taas
solmiutuivat tämän kuuluisan valtiokeikauksen yleiseen vyyhteen.
Koko Tukholma oli kuohuksissa; kaikki säädyt pitivät täysistuntoja, ja
puolueet taistelivat mitä kovimmalla kiivaudella vallasta.
Porvarissääty oli jakautunut kahteen puolueeseen. Plomgren ja hänen
kannattajansa kokivat kaikin voimin saada enemmistöä hattujen puolelle.
Mutta toisella puolen seisoi Larsson, porvariskuningas, raudankovana ja
jäykkänä kuin petäjä hänen kotimaansa kankailla, ja hänen takanaan koko
joukko pikkukaupunkien porvareita, joiden vastustusta melkoisesti
kovensi yhteinen viha Tukholman porvarien etuoikeuksia vastaan.
Pääpontena heidän puolellaan oli aina se, etteivät he tienneet, missä
kohden valtakunnanneuvokset olivat tehneet väärin. Hatut vastasivat,
saamiensa määräysten mukaan, ettei sitä sopinut sanoa, se oli
valtiollinen salaisuus. Myssyt väittivät tähän itsepäisesti, että koska
vika oli näkymätön, tulisi rangaistuksenkin olla näkymätön. Hatut
huomauttivat: riittää, että salainen valiokunta tietää rikokset. Myssyt
vastasivat, että oikeus on kalliimpi kuin mitkään valtiosalaisuudet.
Mahdotonta oli saada heitä tästä asemastaan karkotetuiksi.
Samaa kiivasta taistelua taisteltiin kaikkien valtiopäiväjuonien
palavassa ahjossakin, tuossa salaisessa valiokunnassa, jossa välipäätös
oli tehtävä. Aatelisto lausui 18 äänen enemmistöllä sanan "syyllinen".
Pappeja ei saatu siihen taipumaan. Porvarit olivat mielipiteissään
jakautuneet täällä, niinkuin täysistunnossaankin, ja kuitenkin riippui
nyt kaikki heistä, sillä jos he pitivät aateliston kanssa yhtä, niin
oli valiokunnassa kaksi säätyä yhtä vastaan, koska ei talonpojilla
ollut edusmiehiä salaisessa valiokunnassa, ja tämä äänesti säädyittäin.
Tällä ratkaisevalla hetkellä, kun voitto jo näytti kallistuvan myssyjen
puolelle, ja porvariskuningas seisoi jäykkänä kuin kallio, eikä häntä
kyetty miltään puolelta kaatamaan, pistettiin hänen käteensä kirje,
samalla pyytäen, että hän sen heti lukisi, koska sisällys oli
kiireellistä laatua ja ylen tärkeä. Hän mursi sinetin koneentapaisesti
ja luki seuraavat lyhyet rivit:
"Eräs henkilö, joka voi antaa tietoja teidän kadonneesta tyttärestänne,
odottaa teitä ulkona eteisessä. Jos tyttärenne onni on teille kallis,
niin tulkaa heti kohta."
Ei mitään allekirjoitusta. Keino oli hyvin mietitty. Todistus, joka
Larssonilla oli valmiina vastustajain mielipiteiden kumoamiseksi ja
omien puoluelaistensa rohkaisemiseksi, jäi esiintuomatta! Hän pyyhkäisi
kädellään korkeata, huolien uurtamaa otsaansa ja hoiperteli ulos pitkin
askelin, sanaakaan virkkamatta.
Hämmennys ja kummastus valtasi myssyjen mielet. Mikä sai heidän
johtajansa näin tärkeällä hetkellä jättämään heidät aateliston
enemmistön valtaan? Plomgren riensi vastaamaan tähän kysymykseen.
Olihan selvää, arveli hän, että kunnianarvoisella valtiopäivämiehellä
ei ollut enää mitään lisättävää; hänen mielipiteensä oli kumottu ja hän
itse katsoi puoltamansa asian menetetyksi Jumalan ja ihmisten edessä.
Larsson tapasi eteisessä sen saman örebrolaisen teurastajamatamin
kunniallisen ja arvoisan aviokumppanin, joka muutamia viikkoja sitten
oli tarjonnut noille kahdelle pakolaiselle yösijaa huoneessaan. Tämä
kunnianarvoisa porvari sanoi tulleensa muiden kehoituksesta kertomaan
Larssonille kaikki, mitä hän tiesi pakolaisista, joita luultiin
samoiksi nuoriksi henkilöiksi, jotka olivat sanoneet matkustavansa
Noran vuoristoon. Hänen kertomuksensa oli siihen nähden tärkeä, että
Larsson tiedusteluissaan oli kuin olikin joutunut harhateille, niin
että hän oli antanut sekä virastojen että omain urkkijainsa seurata
pakolaisten jälkiä aina Malmöhön asti, tietysti turhaan.
Porvariskuningas kuunteli häntä otsa rypyssä ja huulet yhteen
puristettuina. Nyt hän oli unohtanut kaikki tyynni -- valtiopäivät,
valtakunnanneuvoston, hatut ja myssyt, ystävät ja viholliset: kaikki
oli hänestä yhdentekevää, kunhan hän vain saisi jotakin tietoa
kadonneesta lapsestaan. Mutta hänen kiivaisiin kysymyksiinsä voi
teurastaja vastata vain niinkuin totta olikin, ettei hänellä ollut
mitään aavistusta siitä, minne pakolaiset olivat matkustaneet,
sittenkun he olivat Örebrosta lähteneet.
Aika kului, eikä Larsson ollut vielä lakannut kyselemästä, kun yksi
hänen innokkaimpia puoluelaisiaan syöksyi valiokunnan salista ja pyysi
häntä kaikin mokomin tulemaan takaisin, sillä heidän puolueensa sortui.
Vanhus heräsi ikäänkuin unesta. -- Niin, niin, -- sanoi hän ja palasi
hajamielisenä saliin. Hän tuli liian myöhään. Hatut olivat
porvaristossakin voittaneet 2:n äänen enemmistöllä, ja nuo viisi
valtakunnanneuvosta julistettiin syyllisiksi.
Larsson ei virkkanut mitään, hän itsekin oli tänä hajaannuksen aikana
kahtia hajonnut. Isä ja kansalainen taistelivat vallasta hänen
sielussaan; toinen oli valloittanut hänen sydämensä, toisella oli vielä
valta hänen päässänsä.
Valiokunnan hatut kiirehtivät kirjoittamaan nyt välipäätöstä noiden
viiden valtakunnanneuvoksen, nimittäin kreivien Bonden, Hårdin,
Bjelken, Barckin ja Creutzin virasta erottamisesta; neuvokset saivat
pitää arvonimensä ja 4.000 talarin vuotuisen eläkkeen. Mutta tällä ei
valtiokeikausta oltu vielä loppuunsaatettu. Salaisen valiokunnan päätös
oli vielä valtakunnan säätyjen täysistunnossa hyväksytävä.
Ja nyt alkoi sama jupakka uudelleen. Säätyjen keskustelut kävivät yhä
rajummiksi. Ei paljon puuttunut, ettei syntynyt verilöylyä
ritarihuoneessa. Syynä tähän oli taaskin porvarissäädyn vastustus.
Valiokunnassa tappiolle jouduttuaan oli Larsson vielä kerran
vaikutusvaltansa ja jäykän luonteensa koko voimalla noussut syytettyjä
valtakunnanneuvoksia porvarissäädyssä puolustamaan. Ei koskaan ollut
hänen äänensä niin voimakkaana kaikunut; ei koskaan ollut hänen
mutkaton, käytännöllinen todistelutapansa, joka niin oivallisesti
soveltui hänen kuulijainsa käsitykseen juuri siitä syystä, että
hän itse oli mies heidän miehiään, niin paikalleen sattunut.
Lyhyin, nasevin, sydämeen sattuvin sanoin näytti Larsson, kuinka
valtakunta Hornin järjestelmän aikana oli kohonnut voimattomuudesta
varallisuuteen; kuinka rauha oli maalle elinasia; kuinka nyt tahdottiin
kukistaa valtakunnanneuvokset, jotta toinen puolue pääsisi valtaan, ja
kuinka, jos se onnistuisi, valtakunnalla siitä ennen pitkää olisi
odotettavana sota, köyhyys, mieshukka, sisällinen viha ja uhkaava
häviö. Hän siis rukoili rukoilemalla, etteivät hänen säätyveljensä
kuuntelisi vastustajain puolelta tulevia lupauksia eikä uhkauksia;
heidän tulisi vapaina ruotsalaisina miehinä pysyä lujina hyvän asian
puolella, ja vanhurskaat pääsisivät vihdoin voitolle, mutta väärät
hajotettaisiin kuin akanat kaikille taivaan ilmoille.
-- Varokaa itseänne, Larsson, -- kuiskasi aivan hänen takanaan eräs
hattujen palkattu kätyri, -- varokaa itseänne! Ettekö tiedä, että
tuolla ulkona joka paikka on täynnä sinitakkeja, jotka kysyvät kaikilta
sisään tulevilta ja ulos meneviltä heidän mielipidettään.
-- Kuulkaa, te Ruotsin miehet! -- huusi Larsson jylisevällä äänellä,
niin että sali kaikui. -- Meitä uhataan sinitakeilla! Minä kysyn, onko
Ruotsinmaa palkannut sotamiehensä suojelemaan meitä väkivaltaa vastaan,
vai polkemaanko valtakunnan säätyjen rehellistä, laillista sananvaltaa?
Näiden sanain jälkeen nousi säädyssä sanomaton meteli, ja osa säätyä
keräytyi porvariskuninkaan ympärille, kovalla äänellä uhaten kostaa
niille, jotka uskaltaisivat riistää heiltä heidän oikeutensa.
Sillä välin oli Plomgren pujahtanut ulos ja rientänyt ritarihuoneeseen
viemään sanaa, että hatut joutuisivat tappiolle porvarissäädyssä, ellei
sinne viipymättä lähetettäisi lähetystöä, "joka rohkeat vaientaisi ja
ujot rohkaisisi". Heti jätettiin pöytäkirjantarkastus kesken, suuri
joukko aatelistoa tunkeusi aitauksen luo, huutaen _pro patria et
libertate_ (isänmaan ja vapauden puolesta) ja nimitti itsensä
Lewenhauptin johtamaksi lähetystöksi. Toiselta puolen sai laamanni
Hammarberg puheenvuoron ja muistutti, kuinka sopimatonta olisi, että
yksi sääty tyrkyttäisi toiselle mielipidettään; jos tämä lähetystö
lähtisi porvarissäätyyn, niin hän heti kohta tulisi jäljessä toisen
lähetystön kanssa ja selittäisi ensimmäisen lähetystön laittomaksi,
koska sen asettamisesta ei oltu laillisesti äänestetty. Hämmennys
paisui aivan yli äyräittensä: seitsemän tahi kahdeksan aatelismiestä
hyökkäsi Hammarbergiä kohti huutaen, että hänet pitäisi heittää ulos
ikkunasta; toiset paljastivat miekkansa, ja myssyt asettautuivat selin
seinää vasten henkeään puolustamaan. Turhaan pyysi kenraali Wrangel
heitä muistamaan, että he olivat ruotsalaisia eivätkä puolalaisia
aatelismiehiä. Maamarsalkka. kreivi Tessin, joka oli ollut
"pahoinvoipa", tuli melskeen aikana yönuttuun puettuna saapuville, ja
sai kauan koputettuaan puheenvuoron, jolloin hälinä vähitellen asettui,
kun vakuutettiin, että lähetystö tulisi lähtemään, mikä sitten
tapahtuikin kovasti meluten.
Lähetystön saapuminen porvarissäätyyn synnytti siellä uutta melua ja
uutta epätietoisuutta. Pikkukaupunkien rihkamasaksat pelästyivät
pahoin. Turhaan koki Larsson rohkaista heitä. Hän ei saanut aikaan
muuta kuin lykkäyksen. Tahdottiin muka tarkemmin miettiä asiaa.
Porvariskuningas raivosi. -- Miettiä! -- huudahti hän. -- Miettiä, kun
oikea asia ja valtakunnan etu riippuvat meidän sanoistamme? Oletteko
porvareita? Oletteko vapaita miehiä? Ja noiden aatelispenikkain, jotka
tallaisivat meidät jalkainsa alle, ellemme olisi valtakunnan edusmiehiä
ja täällä yhtä hyviä kuin hekin, heidän annatte te rankaisematta sulkea
suunne!
Taas kuiskasi joku hänen takanaan: -- Larsson, tulkaa ulos! Teidän
tytärtänne pidetään vankina kreivitär Bertelsköldin luona Falkbyssä
Itä-Göötanmaalla.
Larsson ei edes kääntynyt päin. Hän pyyhkäisi otsaansa, mutta vain
pikimmältään. Heti oli hän taas aineessaan, huolimatta hälinästä, joka
sorti häneltä äänen. Tämä itsepintaisuus, tämä lujuus vaikutti
horjuviin. He alkoivat taas keräytyä tämän harmaatukkaisen, kookkaan ja
mahtavan vanhuksen ympärille, joka noin pelkäämättä puhui vapauden ja
oikean asian puolesta aatelisvaltaa vastaan, mikä uhkasi sortaa heidät
kaikki jalkoihinsa. Ja taas kallistui voitto myssyjen puolelle. He
saivat aikaan ainakin sen, ettei päätös tullut kovin jyrkkä,
valtakunnanneuvoksia kohtaan oli ryhdyttävä "lievempiin keinoihin".
Muutamia päiviä sen jälkeen muuttui kaikki. Nuo neljä kanteenalaista
valtakunnanneuvosta olivat ilmoittaneet, että he, säästääkseen
valtakuntaa sisällisestä sodasta vapaaehtoisesti luopuivat viroistaan.
Hämmästys, ällistys, voitonriemu ja vahingonilo vaihtelivat ystävissä
ja vihollisissa. Porvariskuningas oli menettänyt korkeimman pelinsä.
Hatut olivat voittaneet.
32. KREIVITÄR EEVA BERTELSKÖLDIN, O.S. FALKENBERG, KIRJE POJALLEEN
LINNOITUSVÄEN LUUTNANTILLE KREIVI KAARLE VIKTOR BERTELSKÖLDILLE.
Falkbyssä, 20. p:nä tammikuuta 1739.
Rakas Kaarleni!
Joka päivä olen kiittänyt Jumalaa kirjeestäsi, jonka suurimmaksi
lohdutuksekseni sain sinulta Bergenistä. Iloitsen sydämestäni siitä,
että Hän kaikkien näiden vaarain keskeltä auttoi sinut onnellisesti
Norjan rajan yli; toivon myöskin sinun yhä vielä elävän terveenä ja
raittiina, sinun, joka köyhälle äidillesi olet, lähinnä Jumalaa, suurin
lohdutus tänä surullisena erossaolon aikana. Minulla ei ole mitään sitä
vastaan, että kevään tultua aiot sieltä Englantiin, kunhan vain, rakas
poikani, et tee velkoja tämän kalliin matkan vuoksi, ja mahtanethan
sinä huomata, että Lontoo on monelle nuorukaiselle kuilu, jossa sinä,
Jumalan avulla, et joutune mihinkään vahinkoon. Ja kuuluu siellä tätä
nykyä ylhäisemmän nuorison kesken olevan kaksintaistelut kovin yleisiä.
Rakas poikani, en tahdo tämän yhteydessä antaa sinulle mitään neuvoja,
joita et jo ennestään tietäisi ja olisi ajatellut; toivoen Tukholman
onnettomuuden olevan sinulle muistutuksena siitä, että Jumala ja
kuningas ovat antaneet sinulle aatelisen miekan käyttääksesi sitä
urhoollisesti valtakunnan vihollisia vastaan, eikä seikkailuissa
ja yksityisissä kahakoissa. Älä pane pahaksesi äidillistä
vilpittömyyttäni; Jumala parhaiten tietää, että sillä hyvää tarkoitan
ja että hyvin kyllä tunnen sinun jalomielisen luonteesi. Mutta minä
ajattelen isävainajaasi, kuinka hän niin uskollisesti ja miehuullisesti
taisteli aina kuolemaansa asti kuninkaan ja isänmaan puolesta, peläten
kaikissa vaivoissa ja vastuksissa Jumalaa ja taistellen sen hyväksi,
mikä täällä maailmassa on korkeinta ja pyhintä, huolimatta nuoruuden
narrinkureista ja niistä hullutuksista, jotka nykyaikana ovat tapana.
Sentähden hän myös on jättänyt sinulle kunniakkaan nimen, mikä on ainoa
perintösi, jota sinun Jumalan avulla tulee säilyttää ja sitten
kunnialla jättää se jälkeläisillesi.
Rakas poikani, minä olen asiastasi rohjennut kirjoittaa hänen
majesteetilleen kuningattarelle ja äskettäin saanut armollisen
vastauksen kreivitär Tessinin välityksellä. Hänen majesteettinsa on
suvainnut muistaa isävainajaasi ja kiitellen sinustakin puhunut,
luvaten kaikella mahdollisella tavalla suoda sinulle armollista
suosiotaan. Tätisi, joka vartavasten tämän asian vuoksi on matkustanut
Tukholmaan, kirjoittaa, että setäsi, presidentti, päivä päivältä käy
yhä mahtavammaksi ja että hänellä on kaikki toiveet päästäkseen
valtakunnanneuvostossa kreivi Hornin jälkeläiseksi. Hän ei siis voi
suvaita, että hänen nimensä, Jumala paratkoon, sinun takiasi joutuu
tuomioistuimen eteen. Mutta Ebba ei ole vielä nöyrtynyt menemään hänen
luoksensa; sinä tiedät, ettei kenelläkään meidän suvussamme ole ollut
sitä onnea, että olisi hyötynyt hänen suosiostaan ja menestyksestään,
jos sitä muuten käyneekään onneksi sanominen. Vielä saanen lisätä, että
parooni von Krauserin, jonka kovaksi onneksi surmasit, sanotaan olleen
kaikkien kunniallisten ihmisten kauhistus, ja kreivi Hård lienee
sanonut, että sinun tulisi saada palkinto eikä haastetta siitä, että
olet pelastanut Tukholman siitä vitsauksesta, joka on seitsemän tahi
kahdeksan henkeä kaksintaistelussa surmannut. Mikä, rakas poikani, ei
kuitenkaan vähennä vikaasi kaikkinäkevän Jumalan edessä, koska noin
onnettomasti ennen aikaansa olet saattanut syntisen ihmisen sen tuomion
alaiseksi, jota ei koskaan peruuteta.
Armas Kaarleni, minä varoitan sinua sydämeni pohjasta antamasta
epätoivon saada itsessäsi valtaa. Sinun armahdustasi ei voitane lykätä
tulevaa kevättä kauemmaksi. Ei tarvinne minun sanoa, millaisin tuntein
sinut silloin Falkbyssä vastaan otetaan.
Se onneton nuori ihminen, joka karkasi Flintan luota ja jonka me
sittemmin löysimme vilusta puolikuolleena eräästä torpasta toiselta
puolen järven, on vielä minun hoidossani ja voi hyvin. Minä tunnustan,
että hän on minua suuresti huolettanut, ei kumminkaan käytöksellään,
joka alusta alkaen on ollut siivompi ja alamaisempi kuin olin osannut
häneltä odottaakaan. Että hänen kasvatustaan on suuresti laiminlyöty,
sen voi edeltä käsin arvata. Hän on suurimmalla huolella koettanut
käyttäytyä niin, etten sitä huomaisi, ja hän on aina, kun on jotakin
liioiteltua tai vallatonta tullut tehneeksi, pian hillinnyt itsensä ja
kyynelsilmin rukoillut, etten häntä hylkäisi. Näitä vallattomuuksia
onkin viimeisinä viikkoina harvoin tapahtunut, ja hänellä on hellä
sydän ja suora luonne, jota pidän arvossa. Kirjastostani olen
valikoinut hänelle parhaat kirjat, joita hän lukee ahkerasti ja
ymmärryksellä; joka ilta hän lukee minulle isävainajasi Raamattua,
minulle suureksi lohdutukseksi, olletikin sitten, kun silmäni eivät
enää salli minun lukea kynttilän valossa.
Mikä minua huolettaa ja saattaa levottomaksi, on, niinkuin saatat
ajatellakin, hänen isänsä tänne tulo, jota melkein joka päivä pelolla
odotan. Auttakoon meitä Jumala, rakas Kaarleni, oikein vastaamaan, kun
tuo ankara mies tulee vaatimaan takaisin sitä, mikä oikeastaan on
hänen, omaa lastansa! Enkä minä saata uskoa hänen kauan pysyvän
tietämättömänä suojeluksesta, jonka tyttö on saanut Falkbyssä, vaikka
valtiopäivä-asiat, joihin hänen sanotaan paljon sekaantuneen, häntä
tähän asti ovat estäneet tyttöä hakemasta. Minä ehdotin tytölle, että
hän sinun tätisi turvissa palaisi Tukholmaan, luvaten hänelle kaikkea
mahdollista suojelusta ja puolustusta niin hellän suojelijan puolelta
kuin kreivitär Liewen on; josta ei muuta seurannut kuin kyyneliä ja
rukouksia, joita olin kovin heikko vastustamaan, mikä ehkä olisi ollut
velvollisuuteni. Älä, rakas poikani, hätäile siitä lapsiraukasta.
Kenties kaikki käy hyvin, varsinkin kun hän mielellään näkyy suosivan
erästä nuorta kelpo miestä, puutarhuri Bergflyktiä, joka asuu
piharakennuksessa. Voi siis tapahtua, että hänen isänsä taipuu tuumaan,
kun hänen tyttärensä maine pelastuu edullisen naimiskaupan avulla.
Minulla oli menneellä viikolla oikein mieluinen vieras luonani.
Kreivitär Stenbock, joka on viettänyt joulua Länsi-Göötanmaalla, teki
minulle sen mieltäni hyvittävän kohteliaisuuden, että matkustaessaan
Tukholmaan kävi luonani. Hänen kanssansa oli neiti Maalina, jota en
ollut nähnyt kahdeksaan vuoteen: kummallinen sattumus nuoren Larssonin
suhteen, koska se juuri oli Maalinan puku, joka hänellä oli noissa
onnettomissa naamiaisissa, jotka sitten niin surullisesti päättyivät.
Kreivitär kertoi minulle tuon jutun, jota minä en ollut mahdolliseksi
uskovinani. Hän ei sanonut uskovansa sinulla olleen siihen mitään osaa,
vaikka pahat kielet ovat sitä kertoneet, ja palvelijansa hän oli heti
erottanut tuon pukujutun vuoksi. Onneksi eivät nuoret naiset toisiaan
tunteneet, varsinkin kun Larsson omasta pyynnöstään pysyi
keittiökamarissa. En tahdo kumminkaan jättää mainitsematta, rakas
Kaarleni, vaikka sinä siitä vähän lukua pitänet, että ristityttäreni
Maalina-neiti on kaunistunut näinä kahdeksana viime vuotena ja
kaunistunut enemmän kuin olisin odottanutkaan. Minusta on kummaa, että
sinä, joka olet niin rakastettava ja niin hyvin kasvatettu mies, et ole
siitä mitään puhunut. Minun nuoruudessani ei niin kaunista ja
lahjakasta naista olisi niin kylmäkiskoisesti kohdeltu. Hän puhui
sinusta jonkinlaisella suopeudella.
Rakas Kaarleni, kun tämä surullinen aika on ohi, tahdomme lähemmin
puhella sinun palvelusurastasi linnoitusväessä. Jos setäsi tässä
nykyisessä pulassamme tahtoo suojella sinua, niin en ole hänen entistä
kovuuttansa muistava; mutta luottaa häneen emme voi; itse hän luottaa
vain omaan viisauteensa ja synnilliseen taikakaluunsa, kuninkaan
sormukseen, joka nyt kohta auttanee hänet valtakunnan korkeimmille
kunniasijoille. Varjelkoon Jumala sinua, rakas poikani, saamasta
koskaan tuota hornan kapinetta käsiisi ja joutumasta sen kiusattavaksi,
niinkuin moni suvussasi on siitä sydämessään kalliota kovemmaksi
kivettynyt. Mutta pidä sinä isäsi usko ja säilytä hänen kunniansa, ja
isäsi usko oli se, että Jumala yksin voi meitä auttaa, mutta
kuparikuvat ovat kuin Baabelin jumalat ja sortuvat tuhkaksi kaikkien
kanssa, jotka niihin luottavat, elävän Jumalan edessä. Tämä mieleesi
paina, rakas Kaarleni, ja kirjoita pian, että tietäisin sinun hyvin
käyvän. Sitä pyytää öin ja päivin
uskollinen äitisi
_Eeva Bertelsköld_.
P. S. Lähtösi kiireessä ei minulla ollut aikaa panna mukaasi tarpeeksi
sukkia ja paitoja. Nyt lähetän sinulle erään sillinkauppiaan mukana
puolen tusinaa kumpiakin, ja tiedä se, jos ne siitä jotakin arvoa
saavat, että iloni on ollut sekä kutoa että ommella ne. Mutta kun
niiden viejä nyt juuri lähtee, en tiedä, onko Ester ehtinyt ne kaikki
merkitä nimikirjaimilla. Näen, että hän kiireissään on muutamissa
kääntänyt kreivillisen kruunun ylösalaisin. Voi hyvin! Minä lähetän
tervehdyksesi kreivittärelle ja Maalinalle; kiireimmittäin.
_E. B._