Kun elämän kesä on kadonnut ja syksyinen tuuli vinkuu metsässä, on
omituista nähdä, kuinka erilaiset jäljet se jättää puiden lehdistöihin.
Muutamat lakastuvat kokonaan, lehdet varisevat ja oksat jäävät
paljaiksi. Toiset lehdistöt lakastuvat ja varisevat vain osaksi, niin
että ala- ja keskiosa puuta paljastuu, jotavastoin kesän vihannuus
vielä vähän aikaa viipyy latvoissa. Toiset taas kestävät hävityksen
myrskyn, eli oikeammin, saavat siitä vain uutta, vaikkakin pian
katoavaista kauneutta pukeutuessaan noihin monivärisiin kirjaviin
lehtiin, joiden sulo on liikuttavampi ja ihanampi kuin itse nuoruuden
viehkeys.
Ja sama on laita noiden katoavaisten naisellisenkin ihanuuden
kukkasten, jotka, niinkuin nuo toisetkin, kukoistavat ja lakastuvat,
joita hyväillään ja jotka unohdetaan, jotka lepattavat jonkin aikaa
tuulessa ja sitten katoavat hiljaisen yön helmaan. Eri-pitkä on
näilläkin ihanuuden ikä, erilaiset lakastumisen jäljet; paljon
vaikuttavat ulkonaiset myrskyt, mutta enin vaikuttavat sisällinen rauha
tai sisälliset taistelut.
Nuo kaksi ennen muinoin niin ihanaa naista, jotka molemmat
nuoruudessaan olivat olleet koko Tukholman ja uljaiden karoliinien
ritarillisen ihailun esineinä, istuivat nyt vanhoina ja unohtettuina
Falkbyn kartanon pienessä punatussa rakennuksessa. Molemmat olivat
samanikäiset, 56 vuoden vanhat; molemmat olivat ylevämielisiä,
jalosydämisiä naisia, jotka olivat rakastaneet toisiaan uskollisesti ja
sydämen pohjasta aina lapsuudesta asti. Mutta samoin kuin heidän
luonteissaan oli eri vivahduksia, samoin oli heidän kasvoihinsakin
vuosien syksy jättänyt erilaisia jälkiä. Kreivitär Ebba Liewen,
syntyisin Bertelsköld, oli säilyttänyt suuren osan nuoruutensa
ihanuutta: tuon kauniin heleänvalkean hipiän; nuo suloiset
hyväntahtoiset ja iloiset, siniset silmät, jotka vähänkin hellempi
tunne täytti kyynelillä; nuo kauniit, täyteläiset muodot, joita ikä oli
vain pyöristänyt vähän arvokkaammiksi; vaalea tukka vain oli vähän
harvennut ja harmaantunut. Kreivitär Eeva Bertelsköld, syntyisin
Falkenberg, oli ulkonäöltään ikäänkuin ajan vaikutuksen kovettama; tuo
muinoin hoikka, notkea vartalo oli laihtunut ja vähän kangistunut; nuo
tulisen ihanat kasvonpiirteet olivat käyneet vähän ankarammiksi;
mustaan tukkaan alkoi ilmaantua muutamia hopeanhohtavia hiuksia;
ainoastaan mustat, muinoin säihkyvät silmät olivat vielä säilyttäneet
hurmaavan loistonsa.
Kreivitär Bertelsköld vietti nyt toista kauan kaivatuista juhlistaan:
hänen rakas nuoruudenystävänsä oli ensimmäisen rekikelin tultua
matkustanut ne kaksitoista penikulmaa, jotka erottivat heidät
toisistaan, ja lähtenyt häntä Falkbyhyn tervehtimään. Hän oli, niin
vakuutti hän itse, tullut vuosisataa nuoremmaksi, eikä hän aavistanut,
että hän kohta oli saava painaa toisenkin vuosisadan nuorison sykkivää
äidinsydäntään vastaan.
Molemmat ystävykset istuivat nyt työpöydän ääressä hämyhetkiä viettäen
ja puhelivat tuttavallisesti nykyisistä ja entisistä ajoista. Kreivitär
Liewen oli lapseton; luonnollista oli siis, että molempain rakkaus oli
kääntynyt heitä lähinnä olevaan henkilöön, poikaan ja veljenpoikaan,
Kaarle Viktor Bertelsköldiin. He puhuivat hänen armaasta,
rakastettavasta ja lempeästä luonteestaan, joka niin selvästi muistutti
isoisää Bernhard Bertelsköldiä, ja niistä toiveista, joita hänellä oli,
voidakseen ajan myrskyissä kohota vakavaan ja kunniakkaaseen
yhteiskunnalliseen asemaan. Molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että
tätä asemaa olisi tuettava liittymällä johonkin valtakunnan mahtavaan
sukuun, sillä ei kumpikaan odottanut mitään luotettavaa tukea
itsekkäältä sedältä, presidentti Bertelsköldiltä. Mutta molemmat olivat
he hienotunteisia ja oivalsivat, kuinka vaarallista oli perustaa
elämänsä järjen kylmien laskelmien varaan ilman jalompien tunteiden
myötävaikutusta. Heidän yhteinen toivonsa oli siis se, että rakastettu
nuorukainen itse valitsisi ja löytäisi sopivan morsiamen Ruotsin
hovista, ja kreivitär Ebba ehdotti leikillään, että he kumpikin
riisuisivat aina pitämänsä surupuvun sinä iloisena päivänä, jolloin
Kaarle Viktor heidän nähdensä liittyisi arvoiseensa, jaloon,
viehättävään ja korkeasukuiseen puolisoon.
Näistä asioista puheltaessa oli huomaamatta tullut melkein pimeä, kun
ovi hiljaa aukeni ja eräs mies heidän näkemättään astui huoneeseen,
jossa hän hetken aikaa sanaakaan virkkamatta kuunteli ystävyksien
puhetta. Mutta sitten hän astui reippaasti esiin, heittäytyi kreivitär
Bertelsköldin syliin ja huudahti iloisella äänellä: "Pidä sanasi armas
äitini!"
Kreivitär huudahti ilosta: hän tunsi poikansa. Ja nuorukainen riensi
hänen luotansa suutelemaan tätinsä kättä. Lähinnä äitiä oli maailmassa
tuskin yhtään ihmistä, jota hän niin rajattomasta kunnioitti ja rakasti
kuin hyvää ja lempeää Ebba-kreivitärtä.
Kaarle Viktor ei tahtonut jättää hyvää tilaisuutta käyttämättä. Kun
jälleennäkemisen ensimmäiset ilon huudahdukset ja tärkeimmät kysymykset
olivat ohi, kääntyi hän sentähden tätinsä puoleen ja pyysi hänen hyvän
sydämensä puoltosanaa eräälle nuorelle ja onnettomalle olennolle, joka
anoi hänen äitinsä suojelevaa suosiota.
-- Mitä? -- sanoi hämmästynyt Ebba. -- Minunko puoltosanaani?
Narrimainen poika! Milloinka on äitisi koskaan kieltänyt apuaan
syyttömiltä ja onnettomilta?
-- Ei milloinkaan, se on kyllä totta, -- vastasi nuorukainen vähän
hämillään; -- mutta äitini tuomitsee kenties kovemmin kuin tätini
ihmistä, joka on hairahtunut nuoruutensa ymmärtämättömyydessä.
Eeva kreivitär katseli poikaansa tutkivin, vähän synkein silmin. --
Selitä tarkemmin, -- sanoi hän; -- kuka se on, joka on hairahtunut
nuoruutensa ymmärtämättömyydessä.
Kaarle Viktor tarttui äitiään käteen ja katseli häntä pelkäämättä ja
avonaisesti suoraan silmiin. -- Minulla on muassani eräs nuori tyttö,
jonka haluaisin jättää äitini suojelukseen, -- sanoi hän rukoilevalla
äänellä.
Kreivittären silmät synkkenivät vielä enemmän. -- Poikani, -- sanoi hän
ankarasti -- sinä tulet kevytmielisestä hovista, jossa se, mitä minun
nuoruudessani pidettiin hyveenä ja siveytenä, kuuluu taruksi
muuttuneen. Täytyykö minun kärsiä se häpeä, että sinäkin...? Mutta ei!
Sano minulle, että olen sanasi väärin ymmärtänyt; sinun isäsi poika ei
voi unohtaa ritarillista kunniaansa, ei unohtaa sitä kunniata jonka hän
on velkapää itselleen ja vanhalle äidilleen.
-- Sitä hän ei voi; antakaamme hänen selittää tarkemmin asiansa --
muistutti leppeästi niinkuin ainakin Ebba-kreivitär.
Nuorukainen kertoi nyt vilpittömästi ja yksinkertaisesti, miten hän
ensi kerran oli kohdannut Ester Larssonin Korsholman vallien luona,
kertoi Larssonin kartanon metelistä ja sitten Vähäkyrön metsässä
sattuneen tapauksen. Hän kertoi vielä, kuinka Ester oli pelastanut
hänen henkensä Danvikin jäällä; kuinka hän oli opettanut Esteriä
soittamaan; kuinka Ester lapsellisessa vallattomuudessaan oli mennyt
valepuvussa noihin onnettomiin naamiaisiin kreivi Tessinille ja kuinka
tämä mielettömyys riisti häneltä hänen hyvän maineensa, ja kuinka sitä
sitten seurasi tuo loukkaus Espanjan ravintolassa. Hän ei salannut
Esterin vikoja; mutta hän selitti, kuinka hän, joka oli nuorin, äiditön
ja hemmottelemalla pilattu lapsi, oli kasvatettu syntymäseutunsa
rikkaimmassa kodissa; hän puhui hänen isänsä heikkoudesta,
järkähtämättömästä kovuudesta, jota tyttö pelkäsi enemmän kuin
kuolemaa; hän ei unohtanut huomauttaa hänen harvinaisista sekä
ymmärryksen että sydämen ominaisuuksistaan ja hän lopetti puheensa
rukouksella, että hänen äitinsä ottaisi tämän nuoren, onnettoman ja
vainotun tytön suojelukseensa siksi, kunnes isän anteeksianto oli
tavalla tai toisella saatu hankituksi.
Naiset kuuntelivat häntä kärsivällisesti ja loivat vain silloin tällöin
toisiinsa kysyvän katseen, kun kertomus kävi niin lämpimäksi, ettei
sitä enää voinut pitää pelkän säälin ilmauksena. Kun nuorukainen oli
lopettanut kertomuksensa, syntyi siitä jonkinlainen perheneuvottelu.
-- Oletko ajatellut, -- sanoi kreivitär Bertelsköld, -- että laki
tuomitsee tekosi ja uhkaa sinua ankaralla edesvastuulla? Poikani, mitä
olet tehnyt? Olet ryöstänyt isältä hänen tyttärensä.
-- Äitiseni; on korkeampiakin velvollisuuksia kuin lakien säätämät.
-- On kyllä. Mutta jos lain kirjain tällä kertaa suojelee pyhintä
kaikista maallisista velvollisuuksista, rohkenetko yhtäkaikki uhmata
sitä? Mitä pyydät minulta? Sinä pyydät, että äiti auttaisi sinua
musertamaan isän sydäntä!
-- Ah, te ette tunne tuota kovaa isää! Hän voisi tappaa tytön, mutta
hän ei tee sitä. Hän menettelee julmemmin kuin murhaaja: hän myy hänet
vaimoksi miehelle, jota tyttö inhoo.
-- Jos se on kunniallinen mies, niin tyttö saa kiittää onneaan, että
hänelle tarjotaan tämä pelastus häpeästä, johon hän ei näytä olevan
aivan syytön. Sydämesi, poikaseni, on tällä kertaa voittanut
viisautesi. Mutta kysykäämme neuvoa siltä, jonka tulee puhua sekä
viisautta että sydäntä selvemmin, kysykäämme omaltatunnoltamme. Kysy
itseltäsi, onko sääliväisyytesi tätä nuorta tyttöä kohtaan niin aivan
puhdas itsekkäistä pyyteistä, että voisit suoraan katsoa hänen äitinsä
silmiin -- jos hänellä olisi äiti -- ja sanoa hänelle: mitä Esterin
hyväksi teen, sen teen kokonaan _hänen_ parastaan silmällä pitäen!
Nuorukainen ei virkkanut mitään.
-- No niin, -- jatkoi kreivitär, -- jos näin arassa asiassa et voi
menetellä aivan kokonaan epäitsekkäästi, niin ettei omatuntosi mistään
nuhtele sinua, niin lähettäkäämme heti kohta tuo ymmärtämätön lapsi
isänsä luo Tukholmaan.
-- Suo anteeksi Eevaseni, -- puuttui nyt kreivitär Liewen puheeseen, ja
hänen kauniit silmänsä täyttyivät kyynelillä, -- minä en ole koskaan
osannut tehdä erotusta sydämen ja omantunnon äänen välillä, ja sydämeni
sanoo minulle nyt, että me tekisimme julmasti, jos sysäisimme luotamme
tuon onnettoman, apuamme pyytävän olennon, häntä itseään edes
kuulematta tai tuntemattakaan. Salli Kaarle Viktorin esittää hänet
itsellesi. Ole hyvä tuolle lapsiparalle; hän on yksinäinen ja hylätty,
hän tarvitsee lohdutusta enemmän kuin neuvoja.
-- Jumala teitä siunatkoon, armas tätini! -- huudahti nuorukainen ja
suuteli hartaasti hänen kättänsä.
Kreivitär Bertelsköldin ankara katsanto heltyi tämän vastustamattoman
auringonpaisteen edessä. -- Ebba, -- sanoi hän hellästi, -- kun sinä
kerran siirryt autuasten majoihin, niin valitsevat varmaan kadotetutkin
sinut puolestaan puhumaan, sillä sinun hyvyytesi voi sulattaa yksin
taivaankin portit. No niin, poikani, tätisi ei ole oikeata keinoa
keksinyt, hän on sen tuntenut, ja se merkitsee enemmän. Mene, nouda
tänne tuo nuori tyttö. Tänä iltana me ajattelemme vain minun onneani,
että minulla nyt on luonani ne, jotka ovat minulle kaikista kalleimmat
ja rakkaimmat tässä maailmassa. Mutta mitä minä näen? -- kätesi on
siteessä? Sinä olet haavoitettu? Kuinka on sinua haavoitettu?
Kaarle Viktor ei voinut valehdella. Hänen täytyi kertoa tuosta
kaksintaistelusta, josta hän tähän asti ei ollut mitään virkkanut.
Hänen haavoitettu kätensä ei ollut vielä parantunut.
-- Kaksintaistelu! Jumala sinua varjelkoon! Ja sinä olet tappanut
vastustajasi! Miksi et kohta sitä sanonut? Meidän täytyy nyt ajatella
sinua. Maltahan! -- minä olen vähän tottunut haavoja sitomaan. Minulla
oli hyvää aikaa harjaantua siihen v. 1716 Kajaanin linnan
piirityksessä. Ja nuorukaisen täytyi riisua takkinsa pois ja ojentaa
haavoitettu käsivartensa tarkastettavaksi.
-- Kääre on hyvin pantu, -- sanoi kreivitär. -- Kuka on sitonut
haavasi?
-- Matkatoverini, -- vastasi nuorukainen hymyillen. -- Te näette,
äitiseni, että voisitte saada hänestä hyvän oppilaan.
-- Haava ei ole vaarallinen, kun sitä vain hyvästi hoidetaan -- jatkoi
kreivitär, pannen taitavalla kädellä poikansa käsivarteen uuden siteen.
-- Mutta entä tuo arpi poskessa; missä olet sen arven saanut? Sinä
punastut? Ethän toivoakseni ainakaan kunniattomassa taistelussa?
-- Sinä saatat Kaarle Viktorin aivan hämilleen. Äiti ei saa olla liian
utelias, -- puuttui Ebba-kreivitär taas puheeseen, hyvänsuovasti
hymyillen.
-- Äiti lupaa siis, että saan tuoda tänne matkatoverini? -- sanoi
Kaarle Viktor, päästäkseen tuosta tarkasta tutkinnosta.
-- Emmekö voi lähettää häntä noutamaan?
-- Emme, hän ei tulisi.
-- Mitä? Eikö talisi?
-- Ei varmaankaan.
-- No niin -- mene sitten, mutta älä viivy kauan.
Bertelsköld meni.
-- Rakastaako hän tuota tyttöä? -- kysyi Ebba-kreivitär, nuorukaisen
mentyä.
-- Valitettavasti näyttää siltä, -- vastasi huolestunut äiti. -- Mikä
onnettomuus! Mutta hänet on pelastettava.
-- Eeva -- mitä aikonetkin tehdä -- älä unohda, että mekin olemme
olleet nuoria, ja että mekin olemme rakastaneet ja kärsineet!
Eeva-kreivitär puristi ystävänsä kättä. Hän oli koskettanut jännettä,
joka ei koskaan ollut herennyt väräjämästä.
Ennenkuin he olivat muistoistaan tointuneet, aukeni ovi taas, ja Kaarle
Viktor astui sisään, kasvot kalpeina.
-- Mitä nyt?
-- Ester on paennut. Häntä ei löydetä mistään. Voi, hän on selittänyt
pitkän viipymiseni niin, että äitini on kieltäytynyt häntä
vastaanottamasta.