Kun nuori tyttö ja hänen suojelijansa ensin ajaa karauttivat isoa tietä
myöten Hornin tullista, eivät he luultavasti kumpikaan oikein
käsittäneet tämän yrityksensä vaaraa. Sen vain Ester selvästi ymmärsi,
ettei hän tahtonut, ettei hän tohtinut palata Tukholmaan, jossa häntä
niin törkeästi oli häväisty ja jossa hän nyt oli yleisenä
puheenaiheena, eikä isänsä luo, jonka ankaruus oli yhtä raudankova
erehdyksen rankaisemisessa kuin hänen rakkautensa oli ollut liioiteltu
lempilapsen hemmottelemisessa. Kuinka olikaan hän kohdellut Maria
Larssonia, Esterin orpanaa, joka anoi hänen suojelustaan ja otettiin
vastaan niin, että hän ennen hyppäsi ikkunasta ulos talviyöhön kuin jäi
setänsä taloon! Ester oli lapsena kuullut sisarensa Veronikan kertovan
tästä julmasta tapauksesta; se oli käynyt kovasti hänen sydämelleen.
Hänen rikoksensa oli suurempi kuin orpanan ja häntä odotti nyt
rangaistuskin sen mukaan. Sentähden oli hänen ainoa selkeä ajatuksensa
vain se, että hänen täytyi paeta, paeta; mutta minne, sitä hän ei
tiennyt.
Molemmat nuoret ratsastivat alussa ääneti rinnakkain. Bertelsköld, joka
oli vanhempi ja kokeneempi, toipui kohta asiata tyynemmin miettimään ja
lausui arvelunaan, että Ester ehkä tulisi katumaan pakoaan; eikö olisi
ehkä parempi, että he ajoissa kääntyisivät.
Nuori tyttö vastasi kiivaasti, että Bertelsköld kääntyköön, jos niin
tahtoo. Hän ei millään ehdolla palaa Tukholmaan.
-- No niin, -- sanoi nuori mies, -- olemme siis tästä hetkestä alkaen
veli ja sisar. Luottamuksesi olen pitävä pyhänä ja todistukseksi siitä
tahdon viedä sinut äitini luo.
Ratsastusta jatkettiin. Alkoi tulla pimeä, ja ilta kävi yhä
kylmemmäksi. Ilokseen ennättivät he sinä iltana Mariefrediin.
Tänne yöpyminen oli kuitenkin vaarallista, sillä Larsson oli varmaankin
koettava kaikki keinonsa, saadakseen kadonneen tyttärensä takaisin.
Bertelsköld toimitti sentähden niin, että ratsut lähetettiin takaisin
Tukholmaan, osti reen ja lämpimämmän päällysvaatteen Esterille, ja he
jatkoivat kulkuansa kyytihevosella yötä myöten Nyköpingiin. Täältä
lähetettiin sanansaattaja Norrköpingiin ja niin edelleen etelään päin,
ja Malmöhön lähetettiin kirje, jossa tiedusteltiin tilaisuutta päästä
Tanskan puolelle. Tämä kaikki sitä varten, että takaa-ajajat eksyisivät
jäljiltä. Pakolaiset lähtivätkin sitä tietä kaupungista, mutta puolen
penikulman päässä sieltä he poikkesivat oikeaan käteen Örebrohon
vievälle tielle. He kulkivat nyt tehtaanhoitajana ja hänen sisarenaan,
jotka muka matkustivat Säteristä erääseen Noran vuoristossa olevaan
tehtaaseen, ja heidän onnistui saada matkatoverikseen eräs puhelias ja
urhakka örebrolainen teurastajamatami, joka oli käynyt Tukholmassa
vuotia myymässä.
Tämä kunnioitettava kansalainen ei voinut näin hyvän tilaisuuden
sattuessa olla jo ennen kotiin tuloaan keventämättä sydäntään kaikkien
niiden Tukholman uutisten taakasta, joita hän nyt maaseudulle kuljetti.
Lähinnä talin ja vuotain hintoja, joilla hänen kertomuksissaan oli
ainainen etusija, seurasi hiukkanen valtion asioita, koska eukko kuului
hattupuolueeseen siitä luonnollisesta syystä, että kun oli sota, niin
oli sotamiehiä, ja kun oli sotamiehiä, niin näille sotamiehille piti
olla saappaita ja reppuja, mistä taas voi olla vähän rahan tuloa
köyhille kansalaisille näinä kalliina aikoina. Sen pitemmälle ei eukon
luvunlasku ulottunut. Tästä taas oli hyvä päästä päivittelemään
valtiopäiviä ja myssyjä, muitten muassa Larssonia. -- Ja sitten kuuluu
hänellä olevan tytär, tuolla Larssonilla, puolihullu tyttö, joka
muuanna yönä oli pukeutunut ryökkynäksi ja ajanut eräisiin hovissa
pidettäviin tansseihin ja pyytänyt kuningasta itseään kanssansa
tanssimaan; ja senhän kyllä tietää, että kun kuningatar sen näki,
suuttui hän niin, että paikalla pyörtyi istuessaan kuninkaallisella
istuimellaan; ja silloin oli kuningas sanonut, että tottapa siinä oli
jokin noidantemppu, koska tyttö oli hänet lumonnut; sillä tiedättekö,
tyttö oli suomalainen ja suomalaisista naisista voi uskoa vaikka mitä.
Mutta kun alettiin etsiä tyttöä, oli hän kadonnut kuin savu, liekö
sitten mennyt ikkunan vai uuninpiipun kautta, sitä ei kukaan tiennyt
niin tarkoin sanoa; mutta sitä ei kuningatar ole saattanut unohtaa,
vaan on sanonut: vieköön venäläinen koko Suomenmaan, sillä sieltä ei
tule muuta kuin ilkeyttä ja pahoja ihmisiä. Sillä tiedättekö, se on
semmoinen maa, jossa kahvi on niin sakeaa, että lusikka pysyy kupissa
pystyssä, ja kun he kaatavat kermaa sekaan, niin heidän täytyy sitä
keritsimillä leikellä.
Turhaa olisi ollut ruveta kumoamaan kunnon eukon kertomuksia, ja
matkustajamme saivat siis kärsivällisesti pitää hyvänään nuo jutut,
jotka eivät olleet parempia eikä pahempia kuin juorupuheet yleensä.
Semmoisessa asemassa, missä he nyt olivat, saivat he tyytyä siihen,
että heidän matkatoverinsa hyväntahtoisesti tarjosi heille yösijaa
talossaan Örebrossa, ja sittenkun he ensikerran tällä matkallaan olivat
vähän levähtäneet, jatkoivat he seuraavana päivänä kulkuaan pohjoista
kohti vanhan kreivitär Bertelsköldin Itä-Göötanmaan rajalla olevalle
Falkby-nimiselle maatilalle.
Tästä suuresta maatilasta oli entisellä omistajalla jäljellä ainoastaan
vähäinen lohkaistu osa, jossa hän nyt yksinkertaisessa maalaisasunnossa
vietti ennen muinoin myrskyisen elämänsä iltaa. Suurin osa tätä
maatilaa oli joutunut huutokaupalla myytäväksi Görtzin aikaisten
kruununrästien maksuksi, ja tästä kovasta onnesta sai hän kiittää
mahtavaa lankoansa, presidentti, kreivi Bertelsköldiä, joka, niinkuin
tiedämme, ennen muinoin halveksitun rakastajan kaikella kostonhimolla
oli vannonut häntä leppymättömästi vihaavansa. Tämän mahtavuutta
vastaan olivat kaikki valitukset olleet turhia, ja kreivittärellä oli,
paitsi pojan antamaa apua, vain sen verran omaisuutta jäljellä, ettei
häneltä puuttunut kaikkein tarpeellisinta. Falkbyssä -- sillä näin
nimitettiin vielä sitä vähäistä osaa tästä maatilasta, johon kruunu
"suosiosta ja armosta" oli suonut urhoollisen karoliinin Kustaa
Bertelsköldin leskelle nautinto-oikeuden hänen elämänsä loppuajaksi --
tässä Falkbyssä vietettiin, paitsi tavallisia juhlapäiviä, kahta
muutakin juhlaa. Toista silloin, kun kreivitär Ebba Liewen, syntyjään
Bertelsköld, kävi täällä veljensä vaimoa ja rakastettua
nuoruudenystäväänsä tervehtimässä; toista silloin, kun ainoa poika
Kaarle Viktor sai lomaa käydäkseen äitinsä luona. Nämä vierailut olivat
tulleet Falkbyn muuten yksitoikkoisen ja yksinäisen elämän
valokohdiksi; ja ne olivat talon almanakan merkkipäiviä, joiden mukaan
aikaa laskettiin. Kun joskus sattui se harvinainen onni, että molemmat
tulivat yht'aikaa, oli Falkbyn kreivittären tapa leikillä sanoa, että
hän mielestään oli kahta vuosisataa nuorempi, kun hänellä toisella
puolellaan oli 16. sataluvun, toisella 17. sataluvun nuoriso luonaan.
-- Paha vain, -- lisäsi hän, ja kyynel kimmelsi silloin hänen vielä
säteilevissä mustissa silmissään, -- paha vain, että Isoviha on niiden
molempain välillä!
Kaarle Viktor Bertelsköldin sydän alkoi sykkiä yhä nopeammin hänen
näin äitiään muistellessa, kun hän eräänä päivänä marraskuun
loppupuolella iltahämärässä jo etäältä tunsi Falkbyn lehdettömät,
kuuroittuneet koivut. Tähän asti hän oli ajatellut miltei yksinomaan
nuorta matkatoveriaan, jonka hän noin odottamattaan oli saanut
seuralaisekseen. Hän oli koettanut pitää huolta hänen mukavuudestaan
matkalla, lohduttaen häntä puhumalla hänelle paremmista ja
onnellisemmista ajoista ja mitä hienotunteisimmalla tavalla haihduttaa
hänestä sitä yksinäisyyden ja avuttomuuden tunnetta, joka nähtävästi
oli vallannut hänet hänen säätyään niin paljon ylempänä olevan nuoren
miehen seurassa. Ja siltä näyttikin kuin jokin lempeä sallimus olisi
vartavasten säästänyt Ester Larssonille tämän katkeran nöyryytyksen
masentaakseen hänessä tuota oikullista, itsepäistä ja omavaltaista
uhkamielisyyttä, joka oli hänen suurin ja vaarallisin vikansa ja joka
muissa oloissa varmaankin olisi ollut hänelle varmaksi turmioksi. Hänen
kopeutensa, hänen uhkamielisyytensä olivat lannistetut; tämä kova
koettelemus, jonka katkeruutta heidän matkatoverinsa kertomat Tukholman
juorut vielä lisäsivät, oli tunkenut aina sydämen pohjaan asti, ja
kahtena ensimmäisenä päivänä ei Ester vastannut suojelijansa
rohkaiseviin sanoihin muuten kuin äänettömyydellä ja kyynelillä. Vasta
kolmantena päivänä toipui hän sen verran, että silloin tällöin voi
maksaa kreivin huomaavaisuuden pienillä vastapalveluksilla, esimerkiksi
neulomalla hänen ratkenneen hansikkaansa tai keittämällä heidän
ateriakseen maljallisen lämmintä maitoa majataloissa; ja ken vain olisi
nähnyt Ester Larssonin näin nöyränä ja vaatimattomana hoitavan näitä
pikku askareita, hän tuskin olisi enää tuntenut häntä samaksi ylpeäksi
tytöksi, joka juuri vähän ennen ajaa karautti ratsullaan Tukholman
katuja niin, että kaviot tulta iskivät ja ihmiset väistyivät syrjään,
peläten joutuvansa pillastuneen hevosen jalkoihin.
Tämä muutos liikutti Bertelsköldiä syvästi. Hän oli karttanut
kaukaisimmittainkaan viittaamasta niihin sanoihin, jotka rajujen
tunteiden pakosta olivat päässeet hänen huuliltaan onnettoman Espanjan
ravintolan sivuhuoneessa. Mutta nämä sanat alkoivat juurtua hänen
sydämeensä. Ken tietää, millaisin hellin tuntein kuvanveistäjä katselee
elotonta savea, joka hänen käsissään saapi ihanat, sopusointuiset
muotonsa, hän tietää myös, millaisin tuntein nuori, jalomielinen,
herkkätuntoinen mies katselee nuorta, uhkuvaa, mutta muodotonta, ja
väärään suunnattua naissielua, joka ikäänkuin hänen käsissään saa
takaisin jalon naisellisuutensa teeskentelemättömän ja kainon sulouden!
-- Ah, ajatteli hän itsekseen, -- mikä aarre hyvyyttä ja
rakastettavaisuutta onkaan ollut kätkettynä tuon huonosti hoidetun
pinnan alla, ja mikä jalo olento voineekaan vielä kehittyä tuosta
luonnonlapsesta, kun hän vain tulee hellän äidin hoitoon -- hän, jota
äiti ei milloinkaan ole hoitanut!
-- Rohkeutta, Ester! -- lohdutti hän. -- Rohkeutta, pieni itkettynyt
sisareni! Näetkö noita tuolla vasemmalla kädellä lahden rannalla olevia
koivuja? Kenties vielä hämärän läpi näet pienen punaisen huoneen
valkeine ikkunapielineen ja korkean, päätyyn kiinnitetyn viiritangon?
Siinä on kaikki, mitä äitini maatilasta on jäljellä -- sillä isälläni
oli vain pitkä säilänsä -- ja juuri siellä olet löytävä äidin sinäkin.
Ester ei vastannut. Ei hämärä, vaan kyynelet olivat himmentäneet hänen
näkönsä.
-- Ja hyvän ja jalon äidin! -- jatkoi nuorukainen lämpimästi. -- Sinä
olet viisas lapsi, Ester. Minun tulee sentähden sanoa sinulle, että
äitini ensi näkemässä kenties tuntuu kylmältä ja ehkä hiukan
ylpeältäkin. Monet ja katkerat kärsimykset ovat tehneet hänet
epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan. Mutta niin pian kuin minä olen
ennättänyt hänelle sanoa, kuka olet ja mitä olet kärsinyt, niin pian
kuin hän on saanut minun ritarillisen sanani kunniasi ja viattomuutesi
vakuudeksi, on hänen sylinsä oleva sinulle empimättä avoinna, etkä sinä
tule katumaan, että olet uskonut itsesi hänen ja minun suojelukseemme.
Bertelsköld oli nähnyt jo paljon maailmaa, mutta vielä liian vähän
oikein arvatakseen kuusitoistavuotiaassa sydämessä asuvaa järjen
voimaa. Hirmuinen tuska valtasi Esterin. -- Pysäyttäkää! -- huusi hän.
-- Armahtakaa ja antakaa minun mennä ja ennemmin kätkeytyä köyhimpään
majaan! Ah, minä kuolen häpeästä yhden ainoan musertavan silmäyksen
edessä.
-- Mutta minä lupaan kunniasanallani, että sinä jo seuraavassa hetkessä
lepäät kuin oma lapsi äitini sylissä.
-- Ei, ei, pysäyttäkää! Armoa, pysäyttäkää, herra kreivi! -- jatkoi
Ester äänellä, jossa vielä kuului kaikua hänen entisestä kiivaasta
luonteestaan, kun hän huomaamattaan taas puhutteli toveriaan tuolla
arvonimellä, joka ilmaisi eron heidän syntyperänsä ja säätynsä välillä.
-- No niin -- sanoi Bertelsköld vähän mietittyään, -- minä teen
niinkuin tahdot. Tuossa pienessä tuvassa veräjän luona asuu äitini
vanha uskollinen palvelija, Flinta-muori -- hänkin urhoollisen
karoliinin leski. Hänen sydämensä on pehmeämpi kuin hänen nimensä,[19]
ja sinä voit jäädä hänen luoksensa siksi, kunnes kaikki on
valmistettuna ja minä tulen sinua noutamaan.