Me tahdomme nyt, päinvastoin kuin mitä maailmassa on tapana, kääntää
silmämme nousevasta auringosta laskevaan, niistä, jotka kiipeävät
nykyhetken olkapäille, niihin, jotka sortuvat sen painon alle. Huomaa,
että puhumme menneistä ajoista ja sortuvasta suuruudesta -- ylevästä ja
kunnioitusta herättävästä sortuessaankin -- emme noista pikku
matelijoista, joita ajan tuulet ovat ansiotta kukkuloille nostaneet,
puhaltaakseen heidät seuraavassa hetkessä takaisin heidän oikealle
paikalleen.
Ja missä suomalaiset lukevat näitä kertomuksia, huomatkoot, että Arvid
Horn oli suomalainen mies, suurin valtiomies, mikä tähän asti on
syntynyt Pohjanlahden idänpuoleisessa maassa.
Me astumme toiseen työhuoneeseen, yhtä komeaan ja vielä loistoisampaan
kuin presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldin on. Mutta tämä huone
näyttää kaikessa komeudessaan vanhalta; tomua on tauluilla, tomua
rintakuvilla, tomua komeilla kirjoilla, tomua hienoilla, silkillä ja
sametilla päällystetyillä huonekaluilla. Uutimet riippuvat raskaina
ikkunain edessä ja pimittävät huonetta; matot ovat niin pehmeät kuin
pelkäisi huoneen asukas pienimmänkin askelen äänen itseänsä
häiritsevän. Vaikka rakastaakin loistoa ja mukavuutta, ei isäntä ole
moneen aikaan sallinut tomutettavan eikä siivottavan työhuonettaan; hän
ei siedä, että pienintäkään huonekalua liikutetaan, että pienintäkään
paperilappua siirretään paikaltaan. Hän on vanhoillinen yksin
jokapäiväisen elämänsä pikkutavoissakin, ja hänellä on oikeus olla
sellainen; hän on 70-vuotias ja nuorena ollessaan hän auttoi Kaarle
XII:ta sen ajan tavalla pölyttämään ja siivoamaan pohjolan valtakuntia.
Nyt istuu kreivi Arvid Horn vanhana ja raihnaisena täyden työpöytänsä
ääressä. Kellon koneisto ei vielä ole seisahtunut; hänen sihteerinsä on
vast'ikään mennyt kantaen kirjeitä, puolet Euroopan hallituksille ja
puolet Ruotsin ja Suomen virkakunnille. Vielä muutamia minuutteja
sitten mietti tämä vanha valtiomies uusia valtiollisia tuumia
valtakunnan menestyksen turvaamiseksi, rauhallisia hankkeita antaakseen
viljelyksen valloittaa uusia aloja 1721 vuoden paljon supistuneiden
rajain sisällä. Vielä äsken hän oli isänmaansa valtiollisen elämän
sielu ja se, joka vakavalla kädellä piteli valtion ohjia, hilliten
intohimoja ja sovitellen niitä monia keskenään vihamielisiä ja
ristiriitaisia pyyteitä, jotka uhkasivat ja koettivat hävittää
toisiaan. Mutta nyt oli hän heittänyt maailman kuorman hartioiltaan;
hän oli väsynyt, hän etsi lepoa sielulleen ja hänen edessään oli Kaarle
XII:n Raamattu avattuna. Mitä hän luki siitä? Se oli Salomon Saarnaajan
ensimmäinen luku:
"Kaikki on turhuutta! Mitä hyötyä ihmisellä on kaikesta vaivannäöstään,
jolla hän itseään rasittaa täällä auringon alla? Miespolvi menee, ja
toinen tulee; mutta maa pysyy ikuisesti samalla kannalla. Aurinkokin
nousee ja aurinko laskee, ja rientää taas paikkaansa, josta hän nousee.
Tuuli kulkee etelään ja kiertää pohjoiseen, kulkee alinomaa kääntyellen
ja kierroksilleen palaten. Kaikki purot laskevat mereen, mutta meri ei
täyty; sinne, minne purot laskevat, ne aina uudelleen palaavat. Kaikki
oliot rasittavat itseään, enemmän kuin kukaan voi sanoin ilmaista:
silmä ei tule kyllikseen nähneeksi, eikä korva riittämään kuulleeksi.
Mitä on ollut, sitä tulee olemaan, ja mitä on tapahtunut, sitä tulee
tapahtumaan edelleenkin, eikä ole mitään uutta auringon alla. Jos on
jotakin, josta saattaisi sanoa: 'Katso, tämähän on uutta!' niin sitä on
ollut jo olemassa niinä aikakausina, jotka ovat olleet ennen meitä. Ei
muisteta entisaikalaisia, mutta ei tulevaisuudessakaan eläviä muisteta
myöhemmin elävien kesken."
Näitä sanoja lukiessaan vajosi vanhuksen kunnianarvoisa pää käden
varaan. Hänen elämänsä seitsemänkymmentä, hänen valtansa kolmekymmentä
vuotta kulkivat kuin uni hänen ohitsensa, ja hän toisti Saarnaajan
sanat: "Kun käännyin tarkastamaan kaikkia tekojani, jotka käteni olivat
toimittaneet, ja vaivaa, jota olin niistä nähnyt, niin katso: kaikki
oli turhaa ja tuulen tavoittelemista, eikä siitä ole edunerää auringon
alla."
-- Kaikkiko? -- kysyi hän itseltään. Ja taas vastasi hän itse: --
Tyhjyyttä, turhuutta, katoavaisuutta!
Sitten sattuivat hänen silmänsä erääseen toiseen kirjaan, joka oli auki
eiliseltään. Siinä olivat Senecan teokset. Niistä oli avattuna eräs
paikka, joka sopi yhteen Saarnaajan sanain kanssa ja kuului:
"_Quosdam, cum per mille indignitales in usum dignitatis subrepserint,
misera subit cogitatio, ipsos laborasse in titulum sepulchri_." Se on:
"Muutamia, jotka tuhansilla häpeällisillä keinoilla ovat korkeihin
arvosijoihin madelleet, kohtaa yht'äkkiä se surkea ajatus, että he itse
ovat sepittäneet hautakirjoituksensa."
-- Mitä? -- huudahti hän. -- Olenko minäkin niitä, jotka syntyivät
maassa matelemaan ja jotka ovat luikerrelleet valtaan, jota olivat
kelvottomat pitämään? Kaiken elämäni teot, nuoruuteni taistelut
kuninkaan ja isänmaan puolesta -- miehuuteni vaivat, ja tämä vapaa
valtiomuoto, jonka olen perustanut, jota olen vahvistanut ja
ylläpitänyt Ruotsinmaassa -- eikö tämä kaikki olekaan muuta kuin
kirjoitus omalla haudallani?
Hän kohautti ajatuksissaan olkapäitään ja vaipui synkkiin mietteisiin.
Ah, mikäpä elämä on niin tahraton, ettei joskus jokin raskauttava omain
puutteiden, omain heikkouksien tunne herää jaloimmassakin sydämessä ja
häiritse sitä itseluottamusta, joka joskus kenties paisui liian
korkealle, sitä suurten aatteiden, suurten tekojen tietoisuutta,
jonka kenties ylpeämpinä hetkinä teki mieli jumaloida omaa itseänsä!
Tuo suuri, mainehikas, nerokas mies oli tällä hetkellä paljon
surkuteltavampi kuin päiväläinen, joka laskee kaiken vaivansa hedelmän
sen viikkopalkan mukaan, minkä hän lauantai-iltana saa. Tämä köyhä
työmies näkee toki tuloksen työstään; kreivi Horn näki isänmaansa eri
puolueiden raatelemana, näki itsensä harmaantuneena ja voimatonna -- ja
hän kysyi itseltään: mitä varten minä olen elänyt?
Silloin avattiin ovi, aivan hiljaa, niinkuin tapa oli tässä talossa, ja
kamaripalvelija ilmoitti presidentti, kreivi Bertelsköldin. Vanhan
valtiomiehen otsa synkistyi uhkaavaksi ukkospilveksi; kuitenkin hän
sanoi: -- Kreivi on tervetullut.
Ja sisään astui varovasti, ikäänkuin sairashuoneeseen, hänen entinen
oppilaansa, joka oli ylennyt mestaria mahtavammaksi ja joka nyt -- sen
tiesi kreivi Horn hyvin kyllä -- oli sen salaliiton johtaja, joka kauan
oli hänen kukistumistaan valmistanut. Molemmat herrat tunsivat
toisensa, mutta vaikka aika oli paljon heidän suhdettaan muuttanut, oli
siinä kumminkin jäljellä vielä paljon mestarin etevämmyyttä toisella ja
oppilaan arkuutta toisella puolen. Oli vain yksi ainoa kuolevainen,
jota kohtaan kreivi Bertelsköld tunsi kunnioitusta, eli oikeammin
sanoen pelkoa, jota eivät iva eikä viekkaus koskaan voineet
täydellisesti voittaa, ja se ainoa oli hänen herransa ja mestarinsa,
kreivi Arvid Horn.
Ja kuitenkin hän oli nyt -- kenties luullen, ettei se kenellekään
muulle onnistuisi -- ottanut ylen vaikean asian ajaakseen, oli ottanut
taivuttaakseen tämän vanhan valtiomiehen vapaaehtoisesti astumaan alas
korkealta asemaltaan valtakunnan hallitusmiehenä ja jättämään valtansa
hattujen käsiin.
Hän aloitti keskustelun hyvin varovasti kysellen muutamin osaa ottavin
sanoin hänen ylhäisyytensä terveydentilaa, niinkuin tämä olisi ollut
hänen siellä käyntinsä ainoana ja hyvin luonnollisena tarkoituksena.
Koko Ruotsi, niin vakuutti hän, oli levottomuudekseen kuullut, että
hänen ylhäisyytensä pitkälliset vaivat maansa onnen edistämiseksi
olivat synnyttäneet ruumiillisen väsymyksen, joka, toivoi hän, ei
kumminkaan estäisi hänen ylhäisyyttänsä _vielä useita vuosia_
eteenkinpäin omistamasta kypsynyttä kokemustansa isänmaan
palvelukseksi.
-- Suokaa anteeksi, -- keskeytti hänet kreivi Horn tuolla tunnetulla,
ylhäisen ylpeällä äänellä, jota oppilas niin hyvin osasi matkia _omia_
käskynalaisiaan puhutellessaan, -- onko minulla kunnia nähdä herra
kreivi luonani yksityisenä ystävänä, vaiko ritarihuoneen asiamiehenä?
Presidentti vakuutti tulleensa ainoastaan omasta puolestaan
tiedustelemaan hänen ylhäisyytensä terveydentilaa.
-- Se ilahuttaa minua. Muuten voisin ajatella, että olen jo elänyt
liian kauan ja että herrat jo ovat käyneet malttamattomiksi. Kreivin on
laita toisin. Mutta minä käyn vanhaksi sekä ystävilleni että
vihamiehilleni. Kun on, niinkuin minulla, arpia kahdelta
tappotanterelta, ei voi pysyä iankaikkisesti ripeänä. Väinäjoella
saamani haava tuntuu usein, mutta kenties voisin sen unohtaa, ellei
minua eräällä toisella taistelutanterella ahdistettaisi sekä edestä
että varsinkin takaa. On eräs asia, josta vanha soturi kärsii pahemmin
kuin luuvalosta, ja se on eduskunta.
-- Herjaukset eivät ikinä voi himmentää...
-- Herjauksista älkäämme puhuko. Ne tekevät meille saman palveluksen
kuin hehkuvat kuulat, joilla muinoin lämmitimme telttojamme
talvisaikana Puolassa: kaikki riippuu siitä, miltä kannalta sitä
arvostellaan. Mutta kuinka edistyy asia ritarihuoneessa? Joko meistä
kohta päästään?
-- Teidän ylhäisyytenne, ritarihuone samoin kuin muutkin säädyt
ymmärtää täysin arvostella teidän ylhäisyytenne suuria ansioita.
-- Jättäkäämme kohteliaisuudet, heittäkäämme nuo ulkoläksyt. Minä
kysyn, kuinka pitkälle on käsitelty Venäjän kanssa uudistamamme
sopimuksen takia tehtyä syntiluetteloamme. Mehän olemme menetelleet
vastoin salaisen valiokunnan määräystä, eikö niin? Ja vikamme ei vähene
siitä, että valiokunnan määräykset olivat sinetillä suljetut ja
odottivat asiain käännettä, jota meidän mielestämme ei tullutkaan.
-- Teidän ylhäisyytenne tietää paremmin kuin minä, että sopimusta
Venäjän kanssa todellakin on katsottu loukkaukseksi, miltei
sodanjulistukseksi Ranskalle, ja että säätyjen enemmistö tulee
vaatimaan neuvoskuntaa edesvastuuseen -- niinkuin myös salainen
valiokunta katsoo ajan soveliaaksi liitontekoon Turkin kanssa,
apuvarain saamiseen Ranskalta ja sotaan Venäjää vastaan. Arvellaan
velvollisuuden vaativan jotakin uskaltamaan valtakunnan kunnian ja
itsenäisyyden vuoksi sekä myöskin menetettyjen maakuntain takaisin
ottamiseksi.
-- Mitä? Ajanko soveliaaksi? Sentähden, että tuo seikkailija, tuo
Bonneval Konstantinopolissa uskottelee teille kaikenlaisia lastensatuja
liitosta Turkin kanssa! Kunnia ja itsenäisyys, jotka täytyy ostaa
Ranskan apuvaroja kerjäämällä! Menetetyt maakunnat, joita poikanulikat
lähtevät valloittamaan ilman armeijaa ja sotatarpeita, ilman laivastoa
ja rahaa! Oletteko siis niin varmoja siitä, hyvät herrat, ettei Ruotsin
leijonamme moiseen rotanloukkuun joutuessaan vielä saa hellittää
muutamia palasia kuluneesta nahastaan? Ja missä on teillä se nerokas
sotapäällikkö, joka on raivaava teille tien noihin tarumaisiin
voittoihin? Kyllä ymmärrän: sanokaa Lewenhauptille terveisiä eräältä
Kaarle XII:n sotilaalta, ettei maita valloiteta suurilla sanoilla.
Sanokaa hänelle, että tarvitaan toisenlaista taitoa saadakseen voittoja
tappotanterella, kuin voittaakseen hyvä-huutoja puhujalavalla.
-- Minä pyydän teidän ylhäisyyttänne olemaan vakuutettu siitä, että
kiukku neuvoskuntaa kohtaan, syystä tahi syyttä, on sangen suuri; mutta
mitä teidän ylhäisyyteenne tulee, on velvollisuuden vaatima kunnioitus
aina...
-- Joutavia, kuka minusta puhuu...
-- Ja ellei tuo äskettäin tehty onneton ilmoitus Tanskan
lähettiläälle...
-- Selittäkää tarkemmin! Tanskan lähettiläälle?
-- Niin, minä en voi sitä salata, että sen kiireellisyyden, millä
teidän ylhäisyytenne on rientänyt ilmoittamaan Tanskan lähettiläälle
siitä sopimuksesta, jonka teidän ylhäisyytenne äskettäin on tehnyt
Ranskan kanssa, luullaan vahingoittavan viimeksimainitun vallan kanssa
tehtävää liittoa, ja muutamat teidän ylhäisyytenne vihamiehistä
uhkaavat tämän johdosta nostaa kanteen teidän ylhäisyyttänne vastaan.
-- Mitä? Mekö pyytäisimme Ranskalta lupaa saada kääntyä toisen vallan
puoleen asioissa, jotka koskevat meidän omia etujamme? Vai niin, hyvät
herrat! Siis on tultu niin pitkälle, että maa, joka sanoo olevansa
vapaa ja itsenäinen, ei tohdi virkkaa sanaakaan ilman tuon n.s.
liittovaltansa suostumusta.
-- Teidän ylhäisyytenne vihamiehet...
-- Mitä vihamieheni minua liikuttavat? Kysymys on siitä, onko
valtakunnan johto uskottava kavalajuoniselle Parisissa olevalle
kardinaalille vai Konstantinopolissa olevalle rappiolle joutuneelle
maankiertäjälle.
Ja tuo vanha, äsken raihnainen mies käveli kiivaasti kuin nuorukainen
edestakaisin pehmeällä matolla. Yht'äkkiä hän seisahtui Bertelsköldin
eteen, katsoi häntä terävästi silmiin ja kysyi: -- Kuka tulee minun
jälkeläisekseni? Tekö vai Gyllenborgko?
Bertelsköld vastasi maltillisesti: -- Säästäköön meitä taivas siltä
kysymykseltä vielä monta vuotta! Mutta jos teidän ylhäisyytenne
pitkälliset vaivat oikeuttaisivat ikävöityyn lepoon -- jos todellakin
syytös, jonka naurettavaisuuden teidän ylhäisyytenne on nähnyt hyväksi
niin selvästi osoittaa, täyttäisi teidän ylhäisyytenne mielen
oikeutetulla närkästyksellä, niin olkaa kumminkin vakuutettu siitä,
etten suinkaan minä -- minä, jolla on ollut kunnia palvella teidän
ylhäisyytenne johdolla ja joka saan teidän ylhäisyytenne opastusta
kiittää siitä kokemuksesta, mikä minulla kenties voi olla
valtiollisissa asioissa -- etten suinkaan minä pyri sijalle, jossa
edeltäjän maine välttämättömästi on himmentävä hänen jälkeläisensä,
kenen hyvänsä.
Kreivi Horn sai näiden korulauseiden kestäessä aikaa malttaa mielensä.
Hän kävi taas istumaan ja lausui kylmästi: -- Sanalla sanoen, te siis
aiotte tehdä minut tarpeettomaksi.
-- Teidän ylhäisyytenne, nuo epäluulot...! -- Ja Bertelsköld oli
tekevinään lähtöä, muka närkästyneenä siitä, että hänen hyviä
tarkoituksiaan oli uskallettu epäillä. Mutta Horn jatkoi:
-- Herra kreivi -- puhukaamme peittelemättä. Minä surkuttelen maatani
sentähden, että se muutamain harvain vallanhimon, muutamain harvain
kunnianhimon tähden tulee viskattavaksi vapauden ja edistyksen
rauhalliselta uralta arveluttaville syrjäpoluille, missä vanha silmäni
näkee vain vaaroja ja nöyryytyksiä. Mieleni tekisi surkutella
itseänikin, koska minun ei ole onnistunut kasvattaa muullaisia
valtiomiehiä kuin taitavia vehkeilijöitä ja kuohahtelevia
politikoitsijoita, joiden näköpiiri ulottuu tuskin heidän miekkansa
kärkeen. Kuitenkin on minulla syytä kiittää teitä eräästä asiasta,
herra kreivi -- ja minä kiitänkin teitä siitä. Te olette nostanut
kuorman sydämeltäni. Kas tässä! -- Ja samassa hän osoitti sitä Senecan
kirjan paikkaa, joka vast'ikään oli saattanut hänet niin miettiväksi ja
alakuloiseksi.
Seneca ei ollut mikään tuntematon suuruus kreivi Torsten
Bertelsköldille; mutta hän oli jo ammoin unohtanut tuon mietelmän. Hän
antoi kirjan takaisin virkkaen pilkallisesti, että se epäilemättä oli
hyvinkin opettavainen kirja.
-- Niin onkin! -- jatkoi Horn niin ylevällä suuruudella, että
pilkkanauru katosi vastustajan huulilta. -- Kas siinä yksi noita
ajatelmia, joita muinaisajan viisaus linkoaa vuosituhansien läpi
alhaisen kunnianhimon julkeata otsaa kohti! Tahdon nyt sanoa teille,
kreiviseni, minkätähden kiitin teitä. Luulin jo hukkaan eläneeni. Ja
vähäiseltä se näyttäköönkin Kaikkivaltiaan edessä, mitä heikko käteni
on toimittanut. Mutta kun vertaan tekojani teidän tekoihinne, hyvät
herrat jälkeläiseni, silloin tunnen olevani oikeutettu sanomaan teille,
jotka hätäilette minusta päästäksenne: minä olen nostanut Ruotsin
valtakunnan sen syvimmästä alennustilasta, kuolemanhädästä ja häviöstä
varallisuuteen, arvoon ja ulkonaiseen itsenäisyyteen. Minä olen
temmannut sen itsevaltiuden kahleista, kun se virui voimatonna, verta
vuotavana ja muserrettuna, Görtzin ja hänen kätyriensä saaliina, jotka
tallasivat sitä jalkainsa alle, ja olen antanut sille takaisin sen
ikivanhan vapauden, 1734 vuoden lain ja sen, mikä on kaikkia lakeja
parempi: kunnioituksen omaa itseään kohtaan. Minä olen ottanut sen
vastaan toivottomana rauniona; minä annan sen takaisin valtakuntana,
jolla on elinvoimaa ja jolla on tulevaisuutta. Hyvät herrat, mitä
aiotte tästä lapsestani tehdä -- mitä aiotte tehdä siitä valtakunnasta,
jonka teille jätän?
Bertelsköld ei vastannut. Tällä kertaa oli hänen latinansa lopussa.
Kreivi Horn jatkoi:
-- Oli hetki semmoinenkin, jolloin tuon vanhan roomalaisen sanat
sattuivat minuun kuin totuuden terävä miekka, seisoessani elämäni
päämaalissa, ja minä kysyin itseltäni, olivatko keinoni aina olleet
kaikista parhaat -- enkö ollut minäkin työskennellyt tyhjän,
viheliäisen arvonimen vuoksi, joka tulisi olemaan hautakirjoitukseni.
Tosin täytyy minun tunnustaa, että tuolla ylhäällä asuvan suuren
tuomarin edessä minä olen yhtä vähän puhdas kuin kukaan toinenkaan
kuolevainen, täynnä puutteita ja turhuutta. Mutta jos vertaan itseäni
teihin, hyvät herrat jälkeläiseni, silloin on minulla jonkinlainen
oikeus sanoa teille: minä en ole hiipinyt valtaan sysäämällä
edeltäjääni pois tieltäni! Minä en ole pysytellyt pinnalla valheen ja
kavaluuden avulla; en ole katalilla juonilla pettänyt kuningastani ja
isänmaatani, nauttiakseni vallasta niin kauan kuin mahdollista ja
kopeillakseni jonakin tämän maailman mahtavana. Ei, hyvät herrat! Sille
sijalle, jossa olen ollut, ovat maailman myrskyt ja valtiollinen
välttämättömyys minut nostaneet; minä olen pysynyt sillä sijalla niin
kauan kuin minulla on ollut selvä tietoisuus siitä, että olen ollut
isänmaalleni hyödyllinen, eikä minua _kukisteta__ siltä sijalta,
niinkuin teidät kerran kukistetaan -- minä _poistun vapaaehtoisesti_,
kun näen tarkoituksiani väärin selitettävän, voimani murtuneen, ja minä
poistun vapaana, vapaiden kansalaisten ympäröimänä miehenä siltä
kukkulalta, jolle kohosin taistellessani yksinvaltaa vastaan, joka
minun toimestani nostettiin kaikkien hartioilta. Kas siinä, kreiviseni,
syy minkätähden kiitän teitä; ja nyt on teidän vapaassa vallassanne
menetellä niinkuin hyväksi näette. Tänä päivänä jätän eronhakemukseni.
Kreivi Bertelsköld aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaa suustaan.
Hän seisoi kuin koulupoika vanhan opettajansa patukan edessä, ja hän
poistui äänetönnä, nöyryytettynä, raivoissaan, mutta samalla myöskin
tyydytetyn koston ja saavutetun voiton pilkkanauru huulillaan.
Ja yksin jäätyään palasi kreivi Arvid Horn Kaarle XII:n raamatun
ääreen, laskeakseen menetetyn valtansa Hänen jalkainsa juureen, jolla
on taivas valtaistuimena ja maa jalkalautana.