Samana päivänä, kun tuo tapahtui Espanjan ravintolassa, oli
presidentti, kreivi Bertelsköld saanut suotuisia tietoja. Hänen suurin
kalansa -- hänen valaskalansa, jota ei kukaan ennen ollut saanut
pyydystetyksi -- alkoi potkia nuotassa. Ja yhä ahtaammalle vedettiin
verkkoa Ruotsin todellisen herran ja hallitsijan, vanhan, vuosista,
vaivoista ja kunniasta harmaantuneen kreivi Arvid Hornin ympärille; yhä
enemmän laajeni näköpiiri hattujen kunnianhimoisille tulevaisuuden
hankkeille, ja päivä päivältä nähtiin heidän yhä enemmän lähenevän
tarkoitusperäänsä: uutta hallitusta ja uutta valtiollista järjestelmää.
Voiton varmuus loisti tuon kavalan valtiomiehen terävistä silmistä, kun
hän yksinään työkammiossaan mietti keinoja viimeisen vastarinnan
murtamiseksi. Hän oli siksi viisas, ettei halveksinut pienempiäkään
kaloja, jotka vielä olivat suomustamatta, ja etenkin huoletti häntä
porvarissäädyn yhä jatkuva vastustus. Ei tosin ollut enää kuin yksi
sääty kolmea vastaan, joista jo oltiin melkein varmat, mutta tärkeää
oli, että saatiin maan raha-arkun avain omiin käsiin, ja niin kauan
kuin ei porvarissääty ollut käskettävänä, oli aina pelättävä, ettei
saatu tätä avainta tai ettei sillä ainakaan osattu avata juonikasta
lukkoa.
Kello oli 5:n ja 6:n välillä iltapäivällä. Vahakynttilät paloivat
hopeisissa jaloissaan, ja kreivi, joka näkyi odottavan jotakin
vierasta, katsahti tuon tuostakin kelloon. -- Jokohan se vanha susi
vainuaisi vaaraa? -- sanoi hän itsekseen.
Mutta kaksoisovet avattiin, ja kamaripalvelija ilmoitti valtiopäivämies
Larssonin. Kreivin otsa kirkastui, ja hän virkkoi "astukaa sisään."
Larsson astui sisään, yhä yhtä jäykkänä kuin hänen kotimaansa metsien
honka. -- Herra kreivi on kutsuttanut minut puheilleen, -- sanoi hän
niukasti kumarrettuaan. -- Meillä oli valiokunnan kokous, niin etten
voinut tulla määrälleen kello 5:n aikana.
-- Ei tee mitään, hyvä Larsson; virka ja isänmaa ennen kaikkea. Olkaa
hyvä ja istukaa. Olen halunnut puhella kanssanne yhteisestä asiastamme,
Pohjanmaan kaupunkien tapulikaupunkioikeuksista.
-- Minun täytyy tunnustaa, etten enää ole osannut toivoa herra kreivin
suosiollista puoltolausetta...
-- Teillä on aivan väärä luulo hyvistä tarkoituksistani, ystäväiseni.
Voimme olla eri mieltä muissa asioissa ja itsekunkin tulee seurata
vakaumustaan; mutta isänmaallista mieltänne ei kukaan epäile! Uskokaa
minua -- ja nämä sanat lausuttiin liikuttavalla vilpittömyydellä --
minä olen teidän tosi ystävänne ja teen kaikki mitä voin teitä
palvellakseni.
Larsson vastasi lyhyellä kumarruksella, jättäen tuon
ystävyydenvakuutuksen omaan arvoonsa.
-- Teillä on vihamiehiä, ystäväni, -- jatkoi kreivi; -- vihamiehiä,
jotka koettavat vahingoittaa teitä ja teidän asiaanne, Plomgren esim.;
voitonhimoinen mies! Minua inhoittaa mokomat miehet. Jos minuun
luottaisitte, niin käyttäisin kaiken vaikutusvaltani tehdäkseni
hänen hankkeensa tyhjiksi. Teidän riita-asianne, mitäs siitä
arvelette? Korkeimman tuomioistuimen jäsenet sanovat, että joudutte
välttämättömästi tappiolle. Ja onhan siinä puoli omaisuuttanne
kysymyksessä?
-- Suvaitseeko teidän armonne, että vielä puhumme tapulikaupungin
oikeuksista?
-- Juuri siitä tahdoinkin puhella. Te ymmärrätte, että mokoma riita
vahingoittaa teidän asiaanne samalla kuin teitä itseännekin. Teidän
sanottaisiin pyytävän tapulikaupungin oikeutta korjataksenne rappiolle
joutuneita asioitanne. Ja kun ollaan, niinkuin te nyt olette, isoissa
asioissa, kun liikkeenne perustuu viljan vientiin, joka aina on
epäluotettavaa, asianhaaroista riippuvaa...
-- En ymmärrä, mitä yhteyttä yksityisillä asioillani on kunink.
majesteetin ja valtakunnan säätyjen päätöksen kanssa. Minä olen
yhtiössä tukholmalaisen kauppahuoneen Årström ja Poikain kanssa ja
voittaisin kenties enemmän, jos Tukholma saisi pitää etuoikeutensa
maailmankaupassa. Mutta onhan räikeää vääryyttä kieltää uutteroita
kaupunkeja, valtakunnan parhaita vientipaikkoja, viemästä tavaroitaan
niihin kauppapaikkoihin, joissa saavat parhaan hinnan ... pakottaa
niitä myymään tavaransa tukholmalaisille polkuhintaan ja ostamaan
heiltä sillä hinnalla, minkä he näkevät hyväksi vaatia, että he
voittaisivat, sillaikaa kuin kaikki muut kärsivät tappioita. Sillä
tavalla valtakunnan kauppa ei tule ikinä kukoistamaan; kaikenlainen
liike lamautuu, köyhät kaupunkimme sortuvat, ja Tukholma imee maan
ytimet sisäänsä, saamatta siitä kumminkaan pysyväistä voittoa; sillä
kuta enemmän maata köyhdytetään, sitä vähemmän se kuluttaa ja sitä
vähemmän Tukholma itse ansaitsee monopolillaan.
Karkea ukko lämpeni, päästyään puhumaan asiasta, jonka ajamisen hän oli
asettanut elämänsä tarkoitusperäksi. Valtiomies kuunteli häntä
kärsivällisesti ja leppeästi hymyillen ja jatkoi sitten mitä
suopeimmalla äänellä:
-- Kenelle te kaikesta tästä puhutte, kunnon ystäväni? Miehelle, joka
on juuri samaa mieltä kuin te ja pitää, niinkuin tekin, tätä asiata
kaupan ja merenkulun elinehtona. Mutta teidän vihollisenne tulevat
muistuttamaan sitä vastaan, että te itse olette oiva esimerkki nyt
voimassa olevan järjestelmän hyödystä ja tarkoituksenmukaisuudesta. He
tulevat vastaamaan, että te itse tämän järjestelmän avulla olette
ansainnut jommoisenkin omaisuuden -- että teillä on kahdeksan laivaa
merellä -- että te olette Suomen suurin tavaranviejä -- että teidän
nimenne koko kauppamaailmassa käy kullasta -- ja että te syystä kyllä
olette ansainnut tuon kunniakkaan nimityksen: porvariskuningas...
-- Sitä vähemminhän, teidän armonne, sopii minua sitten syyttää siitä,
että omanvoiton vuoksi puolustan meriliikkeen vapautta; -- ja näin
sanoessaan oikaisi tuo kopea ukko itsensä päätään pitemmäksi.
Presidentti Bertelsköld ei voinut aivan kokonaan salata omituista
ylenkatseellista ja pahaa ennustavaa hymyä. -- Olette oikeassa, --
sanoi hän, -- asemanne on tätä nykyä hyvä ja riippumaton. Olette rikas,
arvossa pidetty ja mahtava, kunnioitettu, ihailtu ja kadehdittu,
onnellinen perheenisä -- eikö niin, onhan teillä hyvin kasvatettuja,
rakastettavia lapsia, ja niiden joukossa tytär, joka on vanhuutenne
ilo? -- Mitäpä voisi kuolevainen sen enempää elämältä vaatia? Hyvä
Larsson, sallikaa minunkin, vanhan, yksinäisen naimattoman miehen,
kadehtia onneanne!
-- Herra kreivi, eihän nyt ole minusta kysymys...
-- Juuri teistäpä onkin, ystäväni, ja samalla siitä asiasta, jota
ajatte. Ajatelkaa esimerkiksi, että koko tuo harvinainen, tuo ylistetty
onni, jota ihmiset kadehtivat ja jonka te -- tietystikin syystä kyllä
-- luette oman uutteruutenne, viisautenne ja työkykynne ansioksi,
ajatelkaa, että tuo onni on vain lentohiekalle rakennettu paperihuone,
joka on määrätty ensimmäisen tuulenpuuskan edessä kukistumaan, kenties
juuri samalla hetkellä kuin siitä puhelemme.
Larsson katsoi häntä lujasti silmiin. Mutta noista aina hymyilevistä,
aina kylmistä kasvoista oli mahdoton saada mitään selkoa.
Kreivi jatkoi:
-- Minä pyydän teitä, kuulkaa tarkoin, mitä minulla nyt on teille
sanomista, ja huomatkaa tarkkaan, että minä puhun kuin ystävä ainakin,
joka ajattelee vain teidän omaa parastanne. Ensiksikin te joudutte
oikeudenkäynnissänne tappiolle.
-- Se on mahdollista.
-- Se on varmaa. Ystäväni, se tulee hyvin paljon arvoanne
vahingoittamaan. Te tulette siinä esiintymään miehenä, joka on tahtonut
-- kuinka sanoisinkaan -- anastaa lähimmiltä sukulaisiltaan heidän
omaisuutensa.
-- Teidän ylhäisyytenne!
-- Kuunnelkaa minua kärsivällisesti. Minkä vuoksi panna puoli
omaisuuttanne ja koko arvonne alttiiksi? Eikö olisi syytä heittää
sikseen tuo häpeällinen oikeudenkäynti, joka tuottaa teille häviön?
Ajatelkaa, kuka on riitapuolenne? Seikkailija, halpa mies,
veljenpoikani palvelija. Ja mies semmoinen kuin te sallii, että moinen
henkilö alentaa teidät ahnaaksi nylkyriksi! Se on mahdotonta. Meidän
täytyy lähettää riitaveljenne Unkarin aroille, josta hän on tullutkin.
-- Kiitän teidän armoanne. Mutta koska semmoinen sovinto sitoisi minut
velvollisuuksiin, joita en voi täyttää, niin tahdon ennemmin antautua
vaaralle alttiiksi, jos kerran täytyy.
-- Tosiaanko? Niin, teillähän on vielä melkoinen omaisuus, johon
veljenlastenne vaatimukset eivät ulotu. Muistelen kuulleeni, että koko
liikepääomanne, ja kenties vähän enemmänkin, on tätä nykyä kiinni
suurissa viljakaupoissa Hollannissa.
-- Pyydän vieläkin kerran, ettei teidän ylhäisyytenne sekaantuisi minun
asioihini.
-- Syy siihen selviää heti paikalla. Tässä on kirje, jonka tänä aamuna
sain Hollannin ministeriltä. Hän kirjoittaa, että viljan vapaa tuonti
Alankomaihin lakkasi 25. päivänä viime lokakuuta ja että, vastoin
kieltoa, eräs viljalastissa oleva ruotsalainen kauppalaivasto,
tukholmalaisen kauppahuoneen Årströmin ja Poikain omistama, lokakuun
26. päivänä oli purjehtinut Zuiderseehen. Minä surkuttelen teitä,
ystäväni; sillä te tiedätte, kuinka kateellisia hollantilaiset ovat
maanviljelys-eduistaan. Ellei hallituksen onnistu sovittaa asiata, ovat
laivat ja omaisuus menetetyt ja otetaan takavarikkoon.
Larsson puri huultansa. Nuoli oli nähtävästi raapaissut hänen
kauppiaansydäntään. Mutta hän malttoi mielensä. -- Minä toivon, --
sanoi hän, -- ettei Ruotsin hallitus suvaitse harjoitettavan niin
törkeätä väkivaltaa alamaistensa oikeutta vastaan.
-- Mitä voimme tehdä? Muistattehan, kuinka kurjiin tekosyihin nojautuen
englantilaiset anastivat aluksemme Kaarle XI:n aikana, ja kuitenkin
Ruotsin mahtavuus silloin oli ylimmillään. Amsterdamin herrat ovat
kovin kateellisia, ja minä pelkään, ettei Ruotsilla ole voimaa saada
alamaistensa vaatimuksia huomioon otetuiksi. Te, joka haluatte rauhaa
mihin hintaan hyvänsä, ettehän toki te tahtone aloittaa sotaa Årströmin
ja Poikain viljalaivaston tähden.
-- Teidän armonne, jos niin hävytöntä väkivaltaa saadaan
harjoittaa ilman ankaraa, Ruotsin hallituksen puolelta tapahtuvaa
korvausvaatimusta, niin tämä katala hallitus ei ansaitse, että
kunniallinen mies tuhlaa sanaakaan sen puolustukseksi taikka äyriäkään
sen kannatukseksi.
Presidentti naurahti: juuri siihen hän tahtoi tulla. -- No, minusta on
oikein hauskaa, hyvä Larsson, -- sanoi hän, -- kerran kuulla teidänkin
lausuvan järjellisiä mielipiteitä meidän valtiollisesta tilastamme. Te
näette, minne olemme joutuneet tuon hallituksen johtamina, joka alentaa
meidät meidän omissa ja ulkomaalaisten silmissä. Ja juuri tuota
hallitusta te puolustatte porvarissäädyssä! Ei, ystäväni, meidän on
saatava muutos aikaan, ja jos se kauemmin viipyy, niin on teidänkin
asianne hukassa. Uuden hallituksen ensimmäisenä huolena on oleva
hankkia kaikille oikeutta ja käyttää tuimia sanoja ulkomaisten valtain
mahdottomia vaatimuksia vastaan.
Larsson mietti vähän aikaa. Sitten hän sanoi: -- Minä luulen tuntevani
kreivi Hornin; on mahdotonta, että hän jättäisi tämän asian huomioonsa
ottamatta.
Taas naurahti valtiomies. -- Minä epäilen, nähneekö kreivi Horn hyväksi
puuttua teidän asioihinne. Hänellä on tätä nykyä tarpeeksi tekemistä
omissa asioissaan.
-- Hänen pitää, hänen täytyy kuulla minua.
-- Entä jos hänen virkaeronsa vain odottaa kuninkaan allekirjoitusta?
-- Niin puhuttelen kreivi Bondea.
-- Entä jos hänen virkaeronsa odottaa säätyjen allekirjoitusta?
-- Kreivi Hårdia!
-- Sama seikka.
-- Olkoon sitten. Mutta ennenkuin olen täydellisesti vakuutettu, en
muuta mielipiteitäni porvarissäädyssä.
-- Vai niin. Tehkää niinkuin tahdotte. Minä olen neuvonut teitä kuin
ystävä, mutta te katsotte paremmaksi joutua sekä häpeään että
täydelliseen häviöön. Mutta voittehan joka tapauksessa lohduttaa
mieltänne perheellisellä onnellanne ... lapsillanne...
-- Olen jo kerran ennen sanonut teidän ylhäisyydellenne, etten myy
valtiollista vakaumustani. Uhkaukset ja imartelut eivät minuun pysty.
Onko jotakin muuta, millä voin teitä palvella?
-- Ei. Taivas varjelkoon minua tahtomasta järkyttää valtiollisia
mielipiteitänne... Mutta koska tulin lapsianne maininneeksi, sallikaa
minun, hyvä Larsson, tehdä vielä yksi kysymys, -- ja nyt vetäytyi
kreivin suu mitä leppeimpään hymyyn. -- Toivon teidän tyttärenne voivan
hyvin? Mikä ihastuttava olento; oikein ihailin hänen tanssiaan
naamiaisissa kreivi Tessinillä.
-- Herra kreivi erehtyy. Nuorin tyttäreni on vielä lapsi eikä hänellä
ole ollut kunniata päästä niin ylhäiseen seuraan.
-- Mitä, ystäväiseni? Kyllähän tiesin teidän olleen osallisena
tuossa pienessä ihastuttavassa seikkailussa, mutta en luullut teidän
enää tahtovan pitää tytärtänne tuntematonna. Muutoin koko Tukholma ei
puhu mistään muusta kuin neiti Larssonista ja hänen sievästä,
kuninkaallisten edessä tanssimastaan katrillista, jossa hän näytteli
Kevään osaa. Minun täytyy tunnustaa, että kreivi Tessin ja hänen
majesteettinsa itse hiukan hämmästyen kuulivat, että kutsumaton vieras
noin kunnioitti seuraa läsnäolollaan...
-- Teidän ylhäisyytenne, se on hävytöntä panettelua! -- Viimeinen,
hyvästi tähdätty nuoli alkoi jo tunkeutua porvariskuninkaan sydämen
ympärillä olevan jääpanssarin läpi.
-- Mutta, rakas Larsson, miksi kieltää vähäistä viatonta leikintekoa?
Kaunis tyttö voi sallia itselleen pieniä ylimääräisiä huvituksia, joita
meidän valistuneen aikamme ei sovi niin ankarasti tuomita. Näittehän
itsekin, kuinka suloinen, kuinka rohkea hän oli. Oi, se oli mainiota!
Teidän kasvatuksestanne olisi kunniata hovinaisellekin.
-- Kun sanon teidän ylhäisyydellenne, että se on valhe, niin ei pitäisi
minun tarvita sitä kahdesti sanoa, -- vastasi Larsson ylen suuttuneena
ja levottomana.
-- Niinkuin tahdotte! Kysykää kuitenkin keneltä tahansa, jonka kadulla
kohtaatte, mistä asiasta aina eilisestä asti puhutaan. Koko maailma
tietää, että juuri minun veljenpoikani onnistui pelastaa tyttärenne
ahdingosta. Siitä en sano mitään. Minä hyväksyn hänen makunsa.
-- Hävyttömiä herjauksia! Oo, te luulette siis, suurisukuiset herrat,
voivanne rankaisematta polkea porvarien kunnian jalkainne alle?
-- Älkää kiivastuko! Kuka nyt kunniasta puhuu? Mutta oletteko sattunut
kuulemaan, missä tyttärenne nyt on?
Larsson säpsähti. Hänelle alkoi selvitä, että hänen rakastettu
lapsensakin voisi joutua niiden salahankkeiden uhriksi, joihin häntä
kiedottiin. Hänen silmänsä liekehtivät. -- Mitä teidän ylhäisyytenne
tietää tyttärestäni? -- kysyi hän tuimasti.
-- Mutta malttakaahan toki mielenne! Tyttärenne voi luultavasti hyvin.
Kuulin vain sattumalta, että hän tänään oli lähtenyt ratsastamaan erään
nuoren, hiukan huonomaineisen miehen, Sagerin kanssa, syödäkseen
päivällistä useiden iloisten nuorten herrain kanssa Espanjan
ravintolassa.
-- Minun lapseni! Minun Esterini! -- vaikeroi onneton isä käsiään
väännellen. Hän muisti tuon ratsastuksen ja uskoi nyt kaiken todeksi.
-- Ravintolassa, -- jatkoi kreivi säälimättä, -- lienee noussut riita
siitä, kenellä oli suurin oikeus teidän tyttärenne suosioon. Nuori,
kuuma veri kuohahtaa; voitte arvata, kuinka sitten käy. Syntyi
kaksintaisteluja pari kolme -- eräs parooni Krauser lienee kaatunut, ja
teidän tyttärenne sanotaan paenneen erään toisen herran kanssa. Tämä
kaikki tapahtui tuskin tunti sitten. Sain siitä kuulla juuri vähän
ennen kuin tulitte. Te voitte olla huoleti. Mikäli tiedän, ei
tyttärellenne ole mitään vahinkoa tapahtunut.
-- Ei mitään vahinkoa! -- huusi isä täydessä vimmassa ja astui uhaten
kreiviä kohti. -- Kelvoton ihminen, ottakaa kaikki, mitä minulla on --
ah, johan olette ottanutkin! mutta antakaa minulle Esterini, minun
lapseni, minun rakastettu lapseni takaisin!
Kreivi soitti kelloa ja virkkoi kamaripalvelijalle: -- Taluta
valtiopäivämies varovasti portaita alas; häntä pyörryttää.
Larsson tyyntyi. -- Herra kreivi, -- sanoi hän vielä vapisevalla
äänellä, -- teidän pitäisi muistaa, miten kävi Maria Larssonin[18] ja
mikä kunniallinen osa teillä oli siinä jutussa. On olemassa sallimus,
joka kostaa halpain kärsimän vääryyden mahtavimmillekin.
-- Mutta hyvä ystäväni...
-- Älkää herjatko minua ystävyydellänne, herra kreivi! Tästä hetkestä
alkaen olemme veriviholliset.
Ja porvariskuningas meni vielä jäykempänä kuin oli tullut, vähääkään
koukistamatta taipumatonta niskaansa.